Aamukahvikin maistui rauhassa nautittuna paremmalta, ja kun keho ja mieli saivat herätä vähän kerrallaan, päivä alkoi paljon paremmin.
Oleminen on joskus parasta mitä olla voi. Mutta jotta sitä osaisi arvostaa, täytyy elämän välillä olla kaaoottisen hektistä.
Tänä aamuna minä vain olin. Istuin tyttäreni kanssa kauan sohvalla peiton alla tuijottaen muumilaaksosta ohi kädessäni kahvikuppi, jossa hyppi iloisena laakson yksi asukkaista.
"Äiti, mitä me tänään tehdään?"
Taas tämä tuttu kysymys. Kun on kyse vapaapäivästä, niin aina tarvitsisi tehdä jotain. Nelivuotiaalle on vaikea selittää olemisen ihanuus kun tämän sielu ja sydän on täynnä tekemisen iloa ja uuden oppimisen paloa.
"Ehkä me lähdetään kohta ulos, siellä paistaa aurinkokin. Mennään ostaa meille kukkia keittiönpöydälle."
Vastasin hetken hiljaisuuden jälkeen johon neiti tokaisi topakkaasti.
"Mitä me sen jälkeen tehdään? Ei kukkien ostossa mene kauan."
Eli näin meidän sukupolven lapset ovat yhtä tehokkaan suorituskeskeisen yhteiskunnan kanssa. Pitää saada aikaan koko ajan jotain, ja paljon. Apua!
Kaikesta huolimatta, aikataulua ei ollut. Kellosta ei ollut tietoakaan. Kauniit ruusut löysivät tiensä keittiönpöydälle ja hyvällä ruualla täytettiin mahamme tänä perjantaina.
"Kun oppii olemaan, aivan hiljaa, saattaa kuulla ne kaikista syvimmät ajatukset joita mielemme prosessoi ja joita sydämemme tuntee." - Heidi-
Ihanaa viikonloppua!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti