"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

sunnuntai 31. elokuuta 2014

Kiitollisuuden maksimointia.

Kun sunnuntaiaamuna heräät siihen että kuusivuotias tytär kömpii viereesi, sujahtaa saman peiton alle ja tuijottaa suoraan nenän edessä silmiin ja sanoo "äiti, sä oot ihana" niin voiko sitä olla miettimättä että kuinka onnekas sitä onkaan.
Ja kun kurkkaat sängyn toiselle laidalle jossa nukkuu rakas puolisosi, niin ajatuksiin kiipeää vahva kiitollisuuden tunne.
Kiireettömät viikonlopun aamut ovat omiaan avaamaan silmiä, näkemään ja kuulemaan asioita, joita esimerkiksi maanantaiaamuna kellon soidessa 6.00 emme ehdi näkemään. Kiireisenä aamuna hyppäämme vain suinpäin oravanpyörään ajattelematta sen kummemmin mitä teemme. Siitä on tullut meille tapa toimia, kaava jota käyttää, jotta selviämme aikataulutetusta arjestamme riittävän mallikkaasti.
Mutta vapaapäivinä, antakaamme arjen haarniskan laskeutua, ollaksemme ilman kilpiä, ilman suojaa, antaaksemme aisteillemme mahdollisuuden tuntea ja olla läsnä kaikelle sille mikä oikeasti on tärkeää ja kullan arvoista.

Kasvuprosessi.

Ennen arvotin itseni konkreettisen tekemisen kautta. Kuinka monta treeniä vedin viikossa. Kuinka monta kaloria sain kulumaan tunnissa. Kuinka kovaa juoksin juoksutreeneissä. Kuinka paljon tein töitä. Kuinka hyvä olin kaikessa siinä mitä suoritin.
Nykyään arvotan itseni tunteiden kautta. Kuinka vahvasti pystyn tuntemaan iloa, onnellisuutta, rakkautta ja onnistumista. Ja kuinka hyvin pystyn selviämään pettymyksistä ja epäonnistumisista sekä käsittelemään surua ja mielipahaa. Olen havainnut että tunteiden kautta pääsee elämässä piirun verran syvemmälle ja oikeasti myös pidemmällekin. Opit tuntemaan itseäsi, oikeasti. Hyväksymään itsesi niin hyvässä kuin pahassa. Mutta samalla opit tuntemaan ihmisiä ympärilläsi paremmin ja ymmärtämään heitä. Myös paremmin.
En enää tavoittele kuuta taivaalta, vaan tyydyn tähtiin, joilla on kyky loistaa kirkkaammin. Nämä tähdet ovat niitä arjen pieniä suuria iloja, joita löytyy joka päivä. Ja jokainen joka on katsonut taivaalle pilvettömänä iltana, niin tietää kuinka uskomattoman kauniilta kirkas tähtitaivas näyttää miljoonine tuikkivine tähtineen.
Elämä todellakin on kuin tähtitaivas, mitä enemmän löydämme valopilkkuja elämäämme sitä kirkkaammin se loistaa. Pelkkää kuuta ei kannata metsästää, sillä se harvoin näkyy kokonaisena.

Mistä asioista olet itse kiitollinen tänään tai tänä viikonloppuna? Osaatko kurkistaa pintaa syvemmälle itseesi ja löytää jotain vieläkin arvokkaampaa, kuten vaikkapa onnellisuuden ja aidon kiitollisuuden tunteen?

-Heidi-

torstai 28. elokuuta 2014

Ruoka tapetilla.

Viime aikoina media on paukuttanut yhdestä sun toisesta suunnasta pannarikeskusteluja ja sitä kuinka ruokimme lapsiamme liiallisella sokerilla ja väärillä elintavoilla.
Onko kukaan aikuinen näitä juttuja kirjoittaessaan uskaltanut katsoa peiliin ja todeta että ongelma ei ole rakkaissa lapsissamme, joita näihin juttuihin sotkemme, vaan meissä vanhemmissa?
Rehellisesti sanottuna näen jo kirkasta punaista väriä näitä juttuja lukiessani, sillä nämä ovat juuri niitä todisteita siitä kuinka elämämme pyörii aivan liikaa pöperöpolitiikan ympärillä.
Ruoka hallitsee elämäämme. Ruualla on valta hallita tunteitamme. Ruoka määrittelee nykyään elintasommekin. Ruoka korvaa tavalla tai toisella kaikki puutteet elämässämme ja media myllyttää näitä armotta 24/7.

Sukupolvien perimä.

Kaukana ovat ajat, jolloin ruoka oli vain ja ainoastaan polttoaineemme pysyäksemme hengissä. Olemme vieraantuneet tästä ajatusmallista hyvinkin radikaalisti, sillä länsimaisessa yhteiskunnassa suurimmalla osalla on ruokaa saatavilla riittäviä määriä. Jopa liikaakin. Kun tarjonta on näinkin valtava , emme enää hallitse tasapainoa. Ja kun ruualla on vaikutus sekä mieleen että kehoon, hämmennys on valmis.

Sota-ajan ihmiset söivät mitä oli saatavilla. Muistan isovanhempieni kertoneen kuinka kaikki oli kortilla ja kuinka pulaa oli lähes kaikesta.
Heidän sukupolvi halusi lapsilleen paremmat mahdollisuudet elämässä ja kun ruokaa pikkuhiljaa alkoi olla saatavilla niin sitä osattiin arvostaa ja nauttiakin.
Mummini ainakin sipaisi ruisleivälle sen 2cm voikerroksen, ja kun kysyin että miksi, oli vastaus että sota-aikaan tämä ei ollut mahdollista.
Vanhempani taas kuuluvat tähän sotien jälkeen syntyneeseen sukupolveen, jota myös "suureksi ikäluokaksi" kutsutaan. He saivat lapsuudessaan suhteen ruokaan fyysisen kuormituksen kautta. Lapset olivat peltotöissä, auttoivat äitiään kotitöissä, kouluun hiihdettiin tai juostiin, kaikki siis kulutettiin mitä elimistöön saatiin. Suhde ruokaan ja ravintoon oli tasapainossa ja siitä ei tehty sen kummempaa haloota.

Sitten synnyimme me.

Kun ihmisten fyysinen taakka alkoi pikkuhiljaa vähentyä suurten ikäluokkien kohdalla ja heidän lapsillaan, alkoi kupla paisua ja paisuu edelleen, ja tämän seurauksia korjaamme vielä pitkään.
Olen itsekin elänyt tässä ruokahelvetissä. Onnea se ei tuonut, päinvastoin. Elämä kun ei ole jokotai, vaan se on jossain siellä välimaastossa, josta löytyy tasapaino.
Nyt jos koskaan meidän jokaisen pitää katsoa itseään peiliin ja miettiä minkä mallin haluamme jättää jälkipolvillemme.
Emme voi syyttää vanhempiamme tai isovanhempiamme siitä että meitä palkittiin niin ilossa kuin surussa karkkipusseilla. Meidän on itse otettava ohjat käsiimme.
Lapset ovat meidän tulevaisuus ja heidän hyvinvointi lähtee meistä. Annammeko heille kuvan että diettaaminen on ainoa oikea tapa elää vai vahvistammeko heidän käsitystään säännöllisen syömisen ja monipuolisen ravinnon suhteen?

Näihin mietteisiin...

-Heidi-

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Ajatuksia ja uskomuksia.

Olemme luoneet ja rakentaneet elämämme omien ajatusten ja uskomusten pohjalle. Nämä ovat olleet ja ovat yhä tienviittoja ja suunnannäyttäjiä tulevaisuudelle.
Olemme tässä ja nyt, tällaisena ihmisenä, jonka olemme luoneet vuosien saatossa ajatustemme ja uskomustemme johdattelemana.
Jos olet koko ikäsi ajatellut itsestäsi pelkkää huonoa; en ole hyvä siinä, en ole hyvä tässä, en osaa, en jaksa, ei minusta ole siihen, niin se mihin olet keskittynyt, eli tässä asiassa "huonona kaikessa"- olemiseen, se on kasvanut entisestään.

Se mihin keskitymme, kasvaa. Se mihin uskomme, tulee totta.

Todellakin! Olemme ajatustemme orjia ja uskomustemme vankeja.
Jos uskot olevasi huono kaikessa, siitä uskomuksesta tulee sinulle todellisuutta. Mutta jos uskot olevasi hyvä, edes jossain, siitäkin tulee todellisuutta.
Kuulostaa yksinkertaiselta ja sitä se onkin mutta ihmisen ollessa ei-niin-yksinkertainen luomus, käytännön toteutus ei ole niin helppoa kuten olemme monesti havainneet.

Positiivisuuden vallankumous.

Menneisyys vaikuttaa vahvasti elämäämme ja siihen mitä olemme. Vaikka kuinka haluaisimme, emme saa sieltä kumpuavia negatiivisia asioita ja kokemuksia pyyhittyä pois. Eikä meidän tarvitsekaan.
Ratkaisevaa onkin miten hyödynnämme näitä menneisyyden kokemuksia ja niiden kautta syntyneitä uskomuksia. Annammeko niiden vaikuttaa siltoina parempaan elämään vai teemmekö niistä ylitsepääsemättömiä vuoria, joiden huipulle ei kukaan viitsi kiivetä?

Oivalluksia.

Sanonta "olet sitä mitä ajattelet" on vaan niin totta. Ajatukset johtavat sisäiseen vuoropuheluun päässämme ja sitä kautta konkreettisiin tekoihin.
Mitäpä luulet toitottaako Usain Bolt itselleen kalkkiviivoilla että "hitto mä oon huono" tai "en mä pysty tähän"? Tuskinpa.
Itsensä psyykkaus olemaan parempi jossain lähtee omista ajatuksistamme ja siitä, millä tavalla pään sisällä puhumme itsellemme tietyssä tilanteessa.
Jos haluat opetella esimerkiksi juoksemaan, niin se ei auta jos jatkuvasti kerrot olevasi ei-juoksija-tyyppiä. Vuosien varrella olet luonut itsellesi tämän uskomuksen, mistä on tullut osa sinua.
Jos olet aina haaveillut osaavasi soittaa jotain instrumettia, niin ei ehkä kannata kertoa itselleen jatkuvasti että "en mä kuitenkaan opi".
Usko mitä uskot mutta mieti tarkkaan mihin uskot.
Meillä on rajaton valta omiin ajatuksiimme ja jos emme osaa hyödyntää sitä emme pääse elämässämme eteenpäin.
Suuret elämänmuutokset tapahtuvat nimenomaan ajatustasolla, rikkomalla vanhat uskomukset ja ajatusmallit saamme aikaan paljon uutta. Eli seuraavan kerran kun meinaat kertoa jollekin olevasi ikuinen jojo-laihduttaja, niin mieti kahdesti viitsitkö edes ajatella näin.

Oivalluksia ja positiivisia ajatuksia sunnuntaihin!

-Heidi-




maanantai 11. elokuuta 2014

Elämän reppu.

Muistan lapsuudestani kuinka äitini otti joka vuosi ensimmäisenä koulupäivänä veljestäni ja minusta valokuvan uusissa kouluvaatteissa koulureppu selässä. Jossain vaiheessa aloimme kieltäytyä kuvauksista sen tuntuessa tyhmältä ja lapselliselta.
Nyt itse äitinä syyllistyin kesälomien jälkeen samaan. Pyysin kuusivuotiasta eskarin aloittavaa tytärtäni poseeraamaan samaan tapaan kuin itse jouduin lapsena.

Mitä sinun repussasi on?

Kyynel silmässä istuin tänä aamuna tyttäreni kanssa metrossa katsellen pieniä reppuselkäisiä ekaluokkalaisia. Heidän ylisuuret reppunsa ammottivat selässä vielä tyhjyyttä odottaen sitä kaikkea tietoa, taitoa, kykyä ja oppia, jota koulu heille tarjoaisi seuraavien yhdeksän pakollisen oppivuoden ajan.
Vaikka koulu ja opettajat ottavat vastuun monista asioista, niin silti suurimmat ja tärkeimmät eväät lastemme reppuun laitamme me vanhemmat.
Kun tutkailet itse omaa reppuasi, sitä jota olet kantanut ekaluokasta lähtien, niin mitä löydät sieltä?Millaisia eväitä sinun reppuusi pakattiin ja minkälaisia kotiläksyjä matkanvarrella olet saanut?

Vanhempien vastuu

Elämä on kuin koulureppu. Keräämme sinne tietoa, jota kannamme mukanamme. Teemme läksyjä siellä olevista tehtävistä, jotta oppisimme tarvittavat asiat elämää varten. Kun lasti käy liian raskaaksi, on hyvä pysähtyä keventämään taakkaa, jotta matka sujuisi taas helpommin.
Jotta lapsemme reppu ei kävisi liian työlääksi kantaa, meillä vanhemmilla on vastuu pakata mukaan rakkautta, huolenpitoa, välittämistä, riittäviä rajoja, turvaa, oikeaa ravintoa, riittävästi lepoa ja ennen kaikkea, läsnäoloa.
Tämä pieni koululainen oppii meiltä kaiken, ei niinkään sitä mitä sanomme, vaan sen miten toimimme ja mitä teemme.

Turvallista koulutietä kaikille koululaisille - olkoon reppunne täynnä eväitä, jotka kantavat pitkälle!

- Heidi -


lauantai 9. elokuuta 2014

Uskalla ja ole läsnä

Tänään minun piti tehdä kaikenlaista. Näin lupasin. Ainakin itselleni.
Minun piti siivota. Siivota oikein kunnolla.
Minun piti pestä pyykkiä. Lakanat ja kaikki.
Minun piti hoitaa takapihan auringon paahtamaa puutarhaa. Kerätä kuivuneet pois ja helliä vielä elossaolevaa.
Minun piti järjestellä tavaroita ja löytää fiksut paikat niitä kaipaaville tilpehööreille.
Minun piti leipoa marjapiirakkaa, jotta pakastimeen olisi tullut edes yksi tyhjä kolo loppukesän sadonkorjuulle.
Minun piti järjestellä vaatekaappeja ja karsia turhat pois.
Minun piti reippaasti lähteä kauppaan, ehkä jopa juoksulenkin kautta, ja tehdä perheelleni ruokaa.
Minun piti tehdä paljon asioita mutta päädyinkin sohvalle vain ajattelemaan. En niinkään ajattelemaan asioita mitä piti tehdä vaan elämän hullunkurisuutta yleensä.
Reilun puolen vuoden blogihiljaisuuden jälkeen ajatukseni alkavat taas heräillä. Olen ollut "luovalla tauolla" pohtien, pähkäillen, ja sulatellen ideoitani ja ahaa-elämyksiäni, jotta niitä voi taas pieninä annoksina "oksentaa" ulos. Ja nyt on sen aika.

Pelko ja Uskallus

Elämä on ottanut suunnan yhteen sun toiseen. Muutosten tuulet ovat puhaltaneet hurjaa vauhtia ja niiden mukana ollaan menty ja lujaa. Hyvinkin mielellään.
Minkä tämä matka onkaan opettanut, on se että aito ihminen on onnellisuuden perusta. Tunteille on annettava tilaa ja niitä on uskallettava kohdata. Oli ne sitten negatiivisia tai positiivisia. Pelko ajaa meidät monesti paikkaan jossa emme halua olla.
Pelko on myös este kaikelle sille mitä sielun syvimmissä syövereissä oikeasti haluamme tehdä.
Jos tietäisit varmasti ettet voisi epäonnistua niin miten se muuttaisi toimintaasi? Heittäytyisitkö?
Luultavammin.
Mutta miksi et tekisi sitä pienellä epävarmuudellakin? Mikään kun ei elämässä ole varmaa. Otat tiedostamatta riskin jo siinä kun astut aamulla ovesta ulos etkä tiedä varmaksi mitä päivä tuo tullessaan.
Elämme oikeasti jatkuvasti riskirajoilla ja se on osa elämää. Miksi et siis myös uskaltaisi ottaa tietoisia riskejä jos ne asiat ovat niitä todellisia asioita joita elämässäsi haluat tehdä ja toteuttaa?

Läsnäololauantai - LOL :)

Läsnäolon tärkeyden olen oivaltanut viime aikoina vahvasti. Vain olemalla läsnä voi luoda kanssaihmiseen väylän, jonka luominen toisissa olosuhteissa on lähes mahdotonta. Oli sitten kyse puolisosta, lapsista, ystävistä, asiakkaista tai ohikulkevista ihmisistä, läsnäoleva kuunteleminen on kaiken perusta. Jokainen meistä ansaitsee tulla kuulluksi ja sitä kautta myös huomioiduksi ja ymmärretyksi.
Unohda siis somen sorkinta hetkeksi ja keskity kanssaihmisiisi. Elämä on tässä ja nyt, monesti suoraan edessäsi, eikä jossain muualla.

Ole siis läsnä tänä lauantaina.

Huomioi lapsesi. Kuuntele. Leiki ja vietä aikaa heidän kanssaan.

Huomioi puolisosi. Halaa. Kosketa. Keskustele. Aiheella ei väliä kunhan juttu luistaa. Vietä yhteistä laatuaikaa <3

Huomioi ystäväsi. Kysy ja kuuntele mitä heille kuuluu. Oikeasti. Aina ei tarvitse heti lähteä kertomaan mitä itselle kuuluu sillä senhän itse jo tiedät :)


Tartu hetkeen - carpe diem!

...ja nyt olisi aika siivouksen ja kaupassa käynnin ennen perheen paluuta kotiin.

Viikonloppuja!


- Heidi -