"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

lauantai 31. joulukuuta 2011

Hyvää Uutta Vuotta!

Takana vuosi haasteineen. Edessä toinen uusineen.
Paljon on opittu. Itketty ja naurettu.
Kokemuksista kasvettu. Monia vaikeuksia voitettu.
Olen tyytyväinen. Olen onnellinen.
Kiitos rakkaimpani.
Kiitos ystäväni.
Olette korvaamattomia!



"Do not go where the path may lead. Go instead where there is no path and leave a trail." -Emerson

"If there is no hope, there is nothing. If there is hope, there is everything." -Heidi

Cherish your visions and your dreams as they are the children of your soul, the blueprints of your ultimate achievements.” ~Napoleon Hill

"Life ends when you stop dreaming, hope ends when you stop believing and love ends when you stop caring. So dream hope and love." -Malielah Cinta U

"You will never reach your destination in time if you stop and throw stones at every dog that barks at you!." - Unknown

"Aerodynamically the bumblebee shouldn't be able to fly, but the bumblebee doesn't know that so it goes on flying anyway." - Mary Kay Ash


Muutamia elämääkin suurempia sanoja ja viisauksia, joiden avulla moni suljettu ovi avautui...

Onnellista Vuotta 2012 rakkaat kanssakulkijat!


"If you believe you can, you can."








perjantai 30. joulukuuta 2011

Elämän rajallisuus.

Minulle elämä on kokemuksia. Kerään ja haalin niitä samaan tapaan kuin joku haalii arabian astioita. Kokemukset ovat ja pysyvät, niiden muisto haalistuu ajan myötä mutta vaikutus ei ehkä koskaan. Ne jättävät jäljet kantajaansa, niin hyvässä kuin pahassakin.
Elämän rajallisuus on ollut mielessä viime kuukausina useastikin lähipiirissä tapahtuvista asioista johtuen. Ei se maallinen mammona tee meistä ihmistä, joka voi sanoa eläneensä tuonpuoleisen portilla, vaan kokemukset tekevät meistä ihmisen, joka voi sanoa että on elänyt.
Jos minulle annettaisiin vuosi elinaikaa, niin mihinkähän sen käyttäisin. Tiedän ainakin mihin en sitä käyttäisi. Tuskin ostaisin upouutta asuntoa, koska se ei antaisi minulle mitään. En myöskään lähtisi törsäämään ylikalliisiin merkkikuteisiin tai viimeistähuutoa oleviin tekniikan ihmeellisyyksiin.
Käyttäisin aikani kokemuksiin. Ostaisin niin moneen paikkaan lentoliput kuin suinkin olisi mahdollista. Olisin perheeni kanssa niin paljon kuin suinkin mahdollista, ja valokuvaisin niin paljon kuin suinkin olisi mahdollista. Ja toki, juoksisin niin monta aamulenkkiä kuin suinkin mahdollista.
Ajatus elämän rajallisuudesta laittaa väkisinkin priorisoimaan asiat uudella tavalla. Mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Lähdemme täältä pois kuitenkin jokainen samoin varustein kuin tulimmekin.

Vuodenvaihde on monille puntaroinnin aikaa. Käydään läpi mennyttä vuotta, pohditaan, analysoidaan, ja luvataan olla parempi ihminen tulevana vuonna, menestyä, elää terveellisemmin, pudottaa painoa jne. Ne perusjutut.
Mutta mitä jos tietäisimmekin että tuleva vuosi olisikin meidän viimeinen? Tekisimmekö samat tyhjät lupaukset kuin edellisenä vuonna pitäen itsestäänselvyytenä sitä, että elämme vielä monia vuosikymmeniä tästä eteenpäinkin? Tuskinpa.

Tänä vuonna lupaan itselleni yhden ainoan asian. Lupaan elää jokaisen päivän niin hyvin kuin mahdollista, tehdä joka päivä edes yhden uuden asian, jota en ole aiemmin tehnyt. Koskaan kun ei tiedä milloin oma rajallisuus tulee vastaan.



"Live as if you'll die tomorrow. Dream as if you'll live forever."

torstai 29. joulukuuta 2011

Juoksija henkeen ja vereen, säällä kuin säällä.

Juokseminen. Kesät talvet, säästä riippumatta, juoksu on harrastuksena aivan ykkösluokkaa. Ja nyt kun lunta ei ole saapunut vielä eteläiseen Suomeen, niin kukaan ei voi käyttää lumen paljouttakaan tekosyynä.
Siis lenkille siitä!


Kävin tänään heittämässä tunnin kevyen juoksulenkin. Vettä ja räntää tuli taivaan täydeltä, mutta en antanut yhdenkään pisaran hidastaa tai häiritä askeltakaan. Jos aina odottaisimme täydellistä säätä, kirkkaansinistä taivasta ja auringonpaistetta, emme pääsisi kehittymään juoksijoina lainkaan. On otettava haasteet vastaan, säällä kuin säällä, ja mitä enemmän haasteita uskallamme kohdata, sitä paremmin opimme tuntemaan todellisen minämme.

Rakastan juoksemista. Rakastan sitä tunnetta, kun saan vetää lenkkarit jalkaan, ottaa ensimmäisen harppauksen ja antaa mennä. Se on minun maailmani. Ja nautin siitä. Jokaisella askeleella. Jokaisella sisään ja ulos hengityksellä. Jokaisella sydämen lyönnillä.

"If it's important to you, you'll find a way. If not, you'll find an excuse."

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Sulatusta.

Lanttulaatikot ja joulukinkut tulevat korvista. Joululaulukiintiö on ylitetty myös. Pikkuhiljaa alkavat kimaltelevat jouluhärpättimet myös löytää takaisin pahvilaatikkoon odottamaan ensi joulua. Loppiaisena tuskin muistan joulua enää muilla kuin kynttilöillä.
Nyt voi huokaista. Joulunpyhät ovat ohi. Joululahjaksi sain mm. kahdet pitkät yöunet, jotka olivat parhaimpia lahjoja kaikista. +6 astetta lämmintä ja vesisadetta, syyssäässä siis hurahti aatto. Pukin menopelikin oli pyörillä kulkevaa sorttia tänä vuonna, jalaksilla tuskin olisi ehtinyt joka paikkaan.
Syöden, saunoen, viettäen kiireetöntä aikaa perheen ja läheisten parissa, eläen siinä hetkessä. Näistä oli jouluni tehty. Kaukana arjesta, kaukana kaikesta.
Moni varmasti tuskaili joka vuotiseen tapaan koko joulun ajan liikaa ruokamäärää, jonka suustaan päästi alas. Emmekö me koskaan opi?? Miksi ahtaa itsensä täyteen kun tietää vuosien kokemuksella mitä siitä seuraa; ähky ja huono omatunto.
Itse olen vuosien varrella oppinut jotain, kuuntelemaan kehoani. Ruuan määrä ei juuri poikkea normaalista jouluna, kehoni kertoo milloin "enough is enough". Pitääkö sitä nyt väkisin ahtaa ruokaa vatsaan koko vuoden edestä muutaman päivän takia? Se määrä tuskin pysyvästi nostattaa painoa parissa päivässä, mutta kerää kyllä nestettä kehoon ja antaa turvonneen olon. Moneksi päiväksi.
Ehkä oma ideologiani ja suhtautuminen ruokaan tulee tavastani elää; syön elääkseni, en elä syödäkseni.
Ruoka on "polttoaineeni", ei nautintoaineeni.
Joulun raskaiden ruokien jälkeen mieli on tehnyt vain ja ainoastaan kaikkea tuoretta, raikasta ja mahdollisen värikästä. Salaattia eri versioin. Ja vettä! Olen litkinyt sitä litra tolkulla näiden kahden päivän aikana.



Näillä eväillä valmistaudutaan vuoteen 2012 - takana vuosi, joka on ollut ehkä rankin kaikista 35 vuodesta. Mutta vuosi, joka on opettanut paljon, kasvattanut, vahvistanut ja tehnyt minusta vielä entistäkin paremman ihmisen, ainakin itselleni.
Päivääkään en vaihtaisi pois, mutta on muutamia päiviä, joita en koskaan haluaisi kokea uudelleen, niin kovan koulun tämän vuoden aikana olen saanut käydä. Oppia ikä kaikki.

"We don't know how strong we are until being strong is the only choice we've got."

Elämä on korttipeliä.

Pelikortit pelastivat tekemisen puutteelta, kun ulkona pauhasi rajuilma ja vessassa täytyi käydä kynttilän valossa. Paluu elämän yksinkertaisuuteen, mikä tuntui vaihteeksi jopa kivalta.
Siinä kortteja latoessani pöytään, aloin ajatella pelaamista hiukan syvällisemmin.
Korttipeli todellakin oli verrattavissa elämään.
Meistä jokainen saa korttipakan eteensä elämässään. Miten sen tulee pelaamaan, hyvin tai huonosti, on kiinni valinnoista, joita teemme matkamme varrella. Valinnat johtavat aina eteenpäin. Suuntaan tai toiseen.
Aina kaikki ei suju toiveiden mukaisesti, asiat junnaavat paikallaan ei-toivotulla tavalla. Peli ei silti ole menetetty. On muutettava taktiikkaa, opeteltava uusia taitoja. Tehtävä uusia havaintoja ja valintoja, jotka vievät taas uudella tavalla eteenpäin. Luovuttaa ei saa.
Joskus on onni matkassa, jolloin asiat sujuvat suuremmitta ponnisteluitta. Joskus taas mikään ei tunnu menevän putkeen, ja mitä ikinä tekeekin tuntuu lisäävän kapuloita rattaisiin.
Joskus on uskallettava ottaa riskejä, tietämättä mitä nurkan takana odottaa. Ilman riskejä emme löytäisi niitä vuolaana virtaavia jokia, elämän kauneutta tai onnistumisen elämyksiä.
Ei se millainen pakka, vaan se miten kortit pelaamme, ratkaisee.
Meillä on mahdollisuus opetella, kouliintua ja harjaantua hyviksi elämän korttipelissä. Voitto ei ole tärkeintä, vaan itse pelaaminen, tavalla johon olemme tyytyväisiä.




Miten ajattelit itse pelata korttisi vuonna 2012??

tiistai 27. joulukuuta 2011

Myrskyn jälkipyykki.

Tapaninpäivänä moni sai herätä ulkona pauhaavaan myrskyyn, jonka sanottiin olevan rajuin myrsky Suomessa aikoihin. Itsekin kuulin kattopeltien paukkeen läpi yön ja uni jäi siitä syystä katkonaiseksi. Merialueilla tuulen voima oli kuulemma yltynyt huikeisiin lukemiin, aallot olivat nousseet maihin saakka ja veden pinta kohonnut hälyyttävästi.
Harvoin tämänkaltaisia sääilmiöitä saa todistaa joulunpyhinä pohjolassa. Muualla maailmassa kun taas tälläiset rajut tuulet ovat melkein arkipäivää.
Ihmisiä kehotettiin pysymään sisätiloissa välttääkseen vaaratilanteita kuten esim. lentäviä esineitä tai kaatuvia puita. Näitä varoituksia ei kovin usein Suomessa anneta.
Kanta-Hämeen seudulla rajumyrsky poikkasi sähköt moneksi tunniksi ja kaatoi anoppilan takapihalta ison korkean kuusen. Onneksi ei talon päälle.
Lapsen kanssa ei edes ulos uskaltanut mennä koska itselläkin oli tasapainon kanssa pitelemistä pahimmissa puuskissa.
Mutta vaaratilanteita uhmaavana ja huimapäisen luonteen omaavana nämä rajumyrskyt ovat minulle tuttuja. Nämä ovat niitä säitä, jolloin ennen heitin lenkkivaatteet päälle ja suuntasin tuuleen ja tuiskuun.
Asuin 2000-luvun alussa vuoden päivät Hollannissa ja tämän kaltaiset sääilmiöt olivat siellä enemmän sääntö kuin poikkeus. Yöt kuunneltiin rajumyrskyn ulvontaa, miettien kuinka monta kattotiiltä oli vielä paikallaan aamulla, ja sitkeänä sissinä vielä hypättiin vaihteettoman polkupyörän selkään aamutuimaan päästäkseen töihin.
Muistan yhden polkupyöräreissun kuin eilisen päivän, kun yksinkertaisesti en vaan päässyt enää eteenpäin vastatuulen ollessa niin raju. Jouduin pysähtymään täysin, turhautuneena, väsyneenä ja vihaisena. Vähällä oli etten heittänyt pyörääni kanaalin pohjaan ja jatkanut matkaa lähimmältä bussipysäkiltä. Siinä muistan miettineeni itsekseni, että ei ole ihmekään, kun sikäläiset maantiepyöräilijät pärjäävät ilman mäkiä ja vuoria tour de France-kisoissa tms. Tuuli on oiva vastus heille ja myös loistava työkalu, jota meillä Suomessa on harvoin saatavilla. No, toki käyvät varmasti myös naapurimaissa harjoittelemassa... Mutta silti.



Toinen rajumyrskyyn liittyvä tapaus sattui myös 2000-luvun alkupuolella, mutta silloin asuin Lontoossa, Brittein saarilla. Tämäkin valtio on tunnettu rajuista tuulistaan ja todella nopeasti vaihtuvasta säästä.
Minulla oli tapana käydä aina lenkillä ennen työpäivän alkua Lontoon tunnetuimmassa puistossa, Hyde Parkissa n. seitsemän aikaan aamulla. Aamu valkeni aurinkoisena, mutta ei mennyt aikaakaan kun toinen puoli taivaasta alkoi uhkaavasti tummua, tuuli yltyä nopeastikin, ja vettä alkoi tihuuttamaan. Olin keskellä puistoa kun rajuilma iski kirjaimellisesti puun takaa.  En ehtinyt mihinkään suojaan. Vettä tuli niin rajusti tuulen mukana että näkyvyys edessä oli vain metrejä. Vanhat puut kävelyreittien reunoilla huojuivat uhkaavasti ja kevyimmät oksat lentelivät puista alas raapaisten kasvojani mennessään. Jos minulla ei olisi ollut kiire töihin, olisin jäänyt sillan alle suojaan odottelemaan ilman laantumista, mutta sitä vaihtoehtoa ei silloin ollut. Oli vain pakko jatkaa sitkeästi matkaa.
Tuuli kasvatti voimaansa niin että tunsin kuinka se jopa työnsi minua eteenpäin aika rajullakin kädellä. Aivan kuin se olisi auttanut minua pääsemään nopeammin perille.
Sitten tapahtui jotain todella outoa. Jopa epätodellista.
Sain ison tuuppauksen selkääni niin että sen ansioista lensin jopa yhden askeleen mitan ilmassa. Heti jälkeen päin kuulin takaani valtavan rysäyksen. Kun katsoin taakseni, huomasin kuinka suuri painava puunoksa oli rysähtänyt rautakaiteen päälle litistäen sen alleen aivan matalaksi.
Näky oli järkyttävä. Jos tuuli ei olisi tönäissyt minua harppausta eteenpäin, se olisin ollut minä, joka olisi ollut myös vääntyneenä puunoksan alla ja mitä todennäköisemmin myös henki pois.
Olen miettinyt tätä tapausta monesti vuosien varrella. Mikä ihmeen tarkoitus sillä oli? Se olisi saattanut olla viimeinen juoksulenkkini, sillä tuskin olisin selvinnyt satojakiloja painavasta puunoksasta. 
Koko puisto oli kuin sotatanner, puita oli kaatunut, enemmänkin aitoja oli mutkalla matkanvarrella oksien pudottua niiden päälle. Läpimärkänä jatkoin matkaani ja niin huvittavaa kuin se olikin, aurinko alkoi taas paistaa saapuessani takaisin kotiin.
Elämässä kaikki ei ole selitettävissä...
Kuinka haavoittuvainen yhteiskuntamme onkaan ja kuinka riippuvainen olemmekaan sähköstä, toimivista tietoliikenneyhteyksistä ja muusta länsimaisuuden tunnusmerkeistä.
Kun tuuli puhaltaa 30 metriä sekunnissa niin kyllähän siinä joutuu pitää pipoa päässä jo kaksin käsin. Suomessa emme ole juuri tämän kaltaisiin 'luonnonoikkuihin" tottuneet, joten toisaalta meitä oli ihan hyvä muistuttaa ettei mikään ole turvassa luontoa vastaan.
Nöyryyttä ihmiset, nöyryyttä!

Tarina aarrearkusta.

Muistatko lapsuuden joulut? Sen tuoksun, sen tunnelman? Muistatko sen jännityksen, kun aattoaamu teki tuloaan, uni ei malttanut tulla silmään edeltävänä yönä, ajatukset pyörivät tulevissa joululahjoissa ja niiden avaamisessa?
Joulu ei ole minulle enää ollut joulu sen varsinaisessa merkityksessä vuosikymmeniin, tai ei enää ainakaan samassa merkityksessä kuin lapsena.
Joulu on tietyssä määrin häiritsevä päivä vuodessa, kaupat ruuhkautuvat, ihmiset ovat kireitä ja stressaantuneita, posti tulee vasta viideltä illalla, liikenne on jumissa ja kaikki myöhästelevät. Syy tähän kaikkeen: joulu!
Käväisin aatonaattona ostamassa vielä viimehetken joululahjat ja juutuin lelukaupassa valtavaan jonoon. Tyttäreni oli mukana ja hän oli jostain saanut päähänsä haluta joulupukilta prinsessakengät.
Kaupassa oli yhdet ainoat mallit ja koin ne aivan liian vaarallisiksi kolmevuotiaalle, eikä tyttärenikään niistä innostunut.
"Prinsessakenkiä ei ole vielä tehty kolmevuotiaille, sinun täytyy vielä vähän kasvaa, jotta ne sopivat jalkaan", kerroin tyttärelleni.
Pikkuneiti jäi hämmentyneenä miettimään hyllyjen väliin.
"Tuokohan joulupukki minulle mitään?"
"Onko muita toiveita?", kysäisin heti perään.
"Haluaisin aarrearkun, jonne voisin toivoa vaikka karkkia. Ja vaikka tikkarin. Ja vaikka prinsessakengät", kuului vastaus silmät uudelleen loistaen ja suupielet korvissa.
Siinä mietin pikaisesti vastausta tähän toiveeseen ja äkkäsin edessäni aarrearkun muotoisen soittorasian. Sellaisen, joka itsellänikin oli ollut lapsena, vieterillä vedettävä keijukainen tanssimassa musiikin tahdissa kannen ollessa auki.
Sieppasin boxin nopeasti kainaloon ja marssin kassajonoon tyttäreni mielenkiinnon ollessa jo muualla.
Koin päässeeni pälkähästä nopealla oivalluksellani toivoen, että "joulupukki" oli osannut lukea pienen kolmevuotiaan tytön toiveen oikein. Lahjapussi pursui jo liitoksistaan kotona mutta päätin yhden lähjan vielä sinne ujuttaa. Ehkä sen tärkeimmän. Aarrearkun.
Joulu on lasten juhla, heidän tuikkivien silmien loiste valaisee pimeänkin jouluaaton, kun lunta ei ole maassa senttiäkään. Heidän aito sydämen hehku tuo lämpöä jokaisen mielelle ja ilmassa oleva jännitys tarttuu pukin tuloa odotellessa jokaiseen läsnäolijaan.
Se on kuin paluu lapsuuden jouluihin, mahdollisuuteen elää ne vielä kertaalleen, sivustakatsojana.
Elämässä ei aina saa toista mahdollisuutta, tai ei ainakaan kolmatta. Mutta lapsuus on mahdollista elää useampaan kertaan, jos tajuamme käyttää tilaisuuden hyväksi. Lapsina, vanhempina ja isovanhempina.
Joulupukkiin saa jokainen uskoa ainakin kerran vuodessa. Heittäytyä lapseksi edes hetkeksi, pysähtyä tekemään todellisuudesta kauniimpaa ja iloisempaa, lapsen silmillä katsottuna.
Asioiden ei aina tarvitse on niin vakavaa, saa olla möllöttää,  ja vaikka tuijottaa aattoaamu tv:stä lastenohjelmia alusta loppuun saakka.


Aarteita...
Elämä on kuin suuri aarrearkku, johon on mahdollista laittaa toiveita sisään, odottaa niiden toteutumista, joskus jopa uskaltaa tehdä mahdottomuuksista mahdollisuuksia.
Näin opetti minulle niin rakas kolmevuotias ihmisen alku tänä jouluna.
Elämä on tässä ja nyt, mielikuvitukselle on hyvä antaa tilaa, sillä kaikki ei kuitenkaan ole aina sitä miltä se näyttää.
Jos osaamme mielessämme kuvitella niitä huonojakin asioita, niin miksi emme antaisi siivillemme mahdollisuutta lentää leveästi kohti kirkkaana siintävää horisonttia, heittäytyä lapsenomaisesti leikkiin ja antaa elämän viedä eteenpäin, varmasti ja vahvasti, lapsen tavoin, uskoen aina vaan parempaan huomiseen.

Kyllä, olen idealisti ja pysyn sellaisena!!

Jouluaatto tuli ja meni. Koko päivä jännitettiin joulupukkia ja jokainen rapsahdus ovelta päin oli mielenkiinnon kohteena. Aatto meni täysin lapsen ehdoilla, katsellen sitä iloa ja riemua, mitä odotus toi tullessaan.
Kun pukki vihdoin ehti meille päin ison punaisen säkkinsä kanssa, neiti tokaisi ovella pukille, "mä luulin jo että sä et tulekaan".
Voi sitä hymyä joka pienen ihmisen kasvoille nousi kun säkistä paljastui kasapäin pieniä ja suuria paketteja.
"Siinäs näit äiti, mä en oo ollut yhtään tuhma kun sain näin paljon lahjoja", kuului pikkuneidin suusta topakasti.
Aattoilta meni uusien lelujen kanssa leikkiessä. Nukkumaan tuskin olisi maltettu mennä lainkaan, mutta jonhonkinhan se raja oli vedettävä. Illalla sängyssä tyttäreni ihmetteli vain yhtä asiaa.
"Joulupukki ei muistanut tuoda mulle sitä tietokonetta vaikka olin toivonut..."
Hmm...elämä on oppimista. Myös pettymysten kautta.

torstai 22. joulukuuta 2011

Talvipäivä seisahtunut.

Nyt alkoi loma. Ensimmäistä kertaa elämässäni en ole edes ehtinyt odottaa sitä, ja  havahduin tulevaan lomaani vasta alku viikosta. Olin siis unohtanut reilun viikon vapaat aivan täysin kaiken keskellä. Miten tämä voi olla mahdollista??
Mahdollista se on, kun elämä on tietyssä määrin tasapainossa. Niin työelämä kuin vapaa-aika perheen tai omien harrastusten parissa tuottaa yhtä paljon mielihyvää, niin lomaa ei osaa kaivata, se jopa unohtuu. Näin näköjään kävi minulle.
Työrintamalla on tapahtunut paljon positiivisia asioita viime aikoina, ja niistä olen ammentanut voimaa ja tasapainoa elämääni. Tuleva vuosi 2012 näyttää lupaavalta monien asioiden suhteen, ja luottavaisin mielin heitän vapaalle tässä ja nyt palatakseni takaisin sorvin ääreen ensi vuoden puolella.

Tämän korkeammalle ei aurinko noussut.
Tänään marssiessani reippain askelin viimeistä päivää töihin vuonna 2011 auringon paistaessa alimmillaan, tunsin niin paljon hyvää oloa, että minun oli pakko heittää tonttulakki päähän ja hikoilla se päässä spinningit, kahvakuulat ym.

Tonttujumpat hoidettu.

Tämän vuoden viralliset työt on siis tehty. Nyt keskityn perheeseeni, omaan itseeni, rentoutumiseen, rauhoittumiseen, hyvään ruokaan, pitkiin yöuniin ja ehkä ampaisen juoksemaankin muutamaan otteeseen.
Joulu tulee ilman stressiäkin. Ja ilman steriilinä kiiltävää kotia, täydellistä joulupöytää ja kasapäittäin lahjoja.

Neljä pellillistä torttuja.
Rauhallista joulua! Muista pysähtyminen, olemisen sietäminen ja suorittamattomuus. Ihania asioita kaikki!

Tonttuterveisin,

Heidi

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Junassa.

Yksinmatkustamisen hienous/surkeus piilee siinä, että yleensä on äärimmäisen tietoinen ympärillä tapahtuvista asioista ja ihmisistä.



Tämä tapahtui junassa Hämeenlinna-Helsinki sunnuntai-iltana.

Koko junanvaunu näytti olevan täynnä toinen toistaan kummallisempia tapauksia. Yksi kailotti puhelimessa elämänsä surkeutta koko joukolle. Toinen niisti joka toinen sekunti niin railakkaasti, että olin voida pahoin. Kolmas kaivoi aarteita nenästään antaumuksella ja neljäs yritti pitää lastaan paikallaan. Molempien tapaukset vaikuttivat toivottomilta. Viides haisi niin pahasti vanhalle viinalle, että olin vaihtaa vaunua. 
Jokaisesta olisi löytynyt kerrottavaa varmasti mutta jätin siihen. Työnsin napit korviini entistäkin syvemmälle, käänsin volymea ja suljin silmäni. Jos olisin ollut junassa Siperiassa tai keskellä Kiinaa, tämä olisi ollut kiinnostavaa, mutta Suomessa...tämä on niin nähty.
Ja kun vilkaisin vielä vieressä istuvaa matkustajaa, joka puhui kimeällä äänellä siskon pojalleen, huomasinkin hänen olevan naisen sijasta mies.
Näillä mentiin loppuun saakka. Johonkinhan se tunti junassa on käytettävä - people watching rules!!

Ja sitten huomasin naputtavani itse äänekkäästi sormilla rytmiä puhelinta vasten. Joku teki varmasti muistiinpanoja minusta ja ajatteli että "shut up"...



Epätasapainotila.

Tuijottaessani ulos harmauteen, jostain mielensyövereistä, jostain kaukaa syvältä alitajunnasta kumpuaa rauha. Minulla on hyvä olla, tässä ja nyt.
Ulkona sataa vettä ja räntää vuoron perään, ei edes sata kilometriä rannikolta pohjoiseen löytynyt lunta, vaikka sitä kuinka lähdimme viikonlopuksi etsimään.
Elämä on täynnä vastakohtia, ja meillä pohjolassa ne kohdat korostuvat äärimmäisyyksiin.
Elämme pimeintä aikaa, ja suurin osa Suomesta on yhä vailla valaisevaa lumipeitettä. Tästä pimeydestä on revittävä se jaksaminen, ilo ja nauru. Vaikka väkisin.
Tyttäreni kysyi tänä aamuna seuraavaa.
"Äiti, miksi aurinko ei ole vielä herännyt?"
Mietin siinä kolmevuotiaalle sopivaa vastausta ja päätin kertoa, että aurinko ei pääse paistamaan meille talvella yhtä paljon kuin kesällä, koska maapallo on eri asennossa.
Siihen tyttäreni tokaisi,
"Meidän täytyy kyllä muuttaa".
No niinpä, fiksu neiti. Valoa tässä kaivataankin, aurinkoa ja energiaa.
Muuton antaessa odottaa vielä itseään, on silti yritettävä tehdä jokaisesta päivästä elämisen arvoista, nautinnollista, vaikka pimeys seuraakin mukana vielä jokusen tovin.
On annettava rauhan tulla mielelle ja sydämelle, välttää turhaa hössötystä ensi viikon kulutusjuhlasta, tulee se joulu ilman verenpaineen nousua ja höyryäviä korvanlehtiäkin. Ei ole jättänyt tulematta ennenkään.
Joku saattaa pitää minua huonona ihmisenä, kun en jaksa juosta ylenmäärin kaupoissa lahjojen perässä tai kokata aamusta iltaan hellan ääressä ja vahtia uunia. Muutamat joululeivonnaiset on leivottu - ja myös syöty. Ehkä vielä kertaalleen ryhdyn leipomaan pikkuapulaiseni kanssa.



Mutta ensi joulu tullaan olemaan jossain muualla - siellä missä aurinkokin pysyy hereillä pidemmän aikaa. Se on päätös!

lauantai 17. joulukuuta 2011

Unelmat ovat tehty toteutettaviksi...

Oletko koskaan palannut ajassa taaksepäin kymmenen vuotta, ehkä jopa kaksikymmentä, tai kolmekymmentä?  Niin pitkälle että muistat lapsuuden ja nuoruuden haaveet ja unelmat, mikä halusit olla "isona" ja millaisena elämän halusit tulevan eteesi.
Jokaisella meillä on varmasti jonkinlainen muistikuva noista ajoista.
Onko elämä paljonkin erilainen tänä päivänä niihin haaveisiin, unelmiin ja odotuksiin nähden, mitä rakensimme silloin jokaisen pilven reunalle? Sain itse havaita menneellä viikolla kuinka taitavasti olen seurannut omia haaveitani ja unelmiani, joita lapsuudessa ja nuoruudessa itselleni asetin. Kaikki eivät ole toteutuneet ihan sellaisenaan, mutta lähellä silti ollaan.
Joku viisas psykologi on joskus tokaissut, että meidän pitäisi jokaisen aina välillä ottaa katse takaisin lapsuuteen ja yrittää verestää muistoja sen aikaisista toiveista ja unelmista, sillä ne ovat niitä minuuden aitoja asioita, omaan persoonaan nähden totuudenmukaisimpia oivalluksia ennenkuin "elämän raaka totuus" iskee vasten kasvoja.
On jopa todettu, että ne ihmiset jotka pystyvät aikuisiällä toteuttamaan lapsuutensa ja nuoruutensa haaveita ovat niitä onnellisimpia.
Ohikiitävät vuodet muokkaavat meitä ja unelmiamme. Iän myötä realiteetti konkretisoituu niin vahvasti, että moni ei enää viitsi edes asettaa itselleen mitään haaveita ja unelmia. Tai edes uskoa niihin.
Luovana ihmisenä olen lapsuudesta asti luonut mielikuvia mielessäni monista asioista, jotka haluaisin saavuttaa. Moni asia on toteutunut vuosien varrella, ja nimenomaan juuri ne asiat, joille olen antanut sydämeni ja uskonut pystyväni niihin 110%:sti, niitä elän tänäkin päivänä.
Oscaria en saanut parhaasta käsikirjoituksesta ennen kolmeakymmentä ikävuottani, mistä haaveilin nuoruudessani, mutta sen eteen en kyllä tehnyt suurempaa työtäkään. Juoksin kyllä siihen ikään mennessä ensimmäisen maratonini ja olin kouluttautunut ammatteihin, joista olin haaveillut. Ja toteuttanut paljon muitakin lapsuuden ja nuoruuden ajan visioita.



Olin menneellä viikolla haastattelussa ysiluokkalaisten yhteiskuntaopin koetta varten, minkä aiheena oli koulutus ja työelämä. Kysymyksiä tuli tulvana ja täytyy myöntää, että tämän ikäiset nuoret osaavat kysyä todella ajatuksiaherättäviä kysymyksiä. He ovat fiksuja, suoria ja osaavat vetää oikeista naruista.
Koskaan ennen en ole itse niin perinpohjin ajatellut koulutushistoriaani, siihen kohdistuvia odotuksia, haaveita ja unelmia, joita minulla oli näiden nuorten ysiluokkalaisten ikäisenä.
Minut tentattiin täydellisesti. Haastattelutuokio oli myös silmiäavaava kokemus ja tilannekatsaus itselleni.
Toivon että pystyin avaamaan näiden nuorten ajatusmaailmaa positiivisella tavalla ja välittämään heille viestiä siitä, että tyytyväisyys itseen ja omiin tekemisiin on se tärkein onnellisuuden avain tulevaisuudessa.
Jokainen meistä joutuu käymään läpi oman elämänkoulun väkisinkin oppiakseen tuntemaan omat vahvuudet ja heikkoudet.
Koulutus on nyky-yhteiskunnassa tärkeä, mutta koulutuksen ei silti pitäisi eriarvottaa ihmisiä missään määrin. Jokainen meistä on yhtä arvokas, samoin jokaisen työpanos yhteiskunnassa on yhtä arvokas. Kuulostakoon se kuinka kliseiseltä tahansa...


"If you can dream it. You can make it." - Walt Disney

maanantai 12. joulukuuta 2011

Chi-pallot & pilates

Aamuheräämiset ovat rankkoja väsyneenä. Ulkona on synkkää ja pimeää, vettä tulee kaatamalla, valkoisista hangista ei ole tietoakaan, vaikka ollaan melkein jo joulukuun puolessa välissä.
Maanantaiaamut ovat aikaisia aamuja, latautuminen ja valmistautuminen niihin alkaa jo edellisenä iltana jättämällä herätyskello (ts. puhelin) niin kauas sängystä, että on pakko nousta ylös sammuttamaan se. Ei torkkunappulaa, ei armoa, vaan suoraan suihkuun heräämään klo 5.27.
Flunssaisten viikkojen jälkeen, olo alkaa pikkuhiljaa olla parempaan päin. Nenä ei ole enää tukossa ja äänikin aikaa kuulostaa jo suht normaalilta, vaikka vielä lauantaina ääneni ei kestänyt kovin kauaa puhetta ja nenäliinoja kertyi ympärille vielä kasoittain.
Kiitos raakojen sipulien ja lämpimän hunajateen, alan olla takaisin teräkunnossa!

Maanantaiaamun avaus pilateksen parissa alkaa minulle olla jo jonkinlainen henkireikä. 45 minuutin mittainen tunti klo 7.30 antaa viikolle parhaan mahdollisen startin. Eikä siinä kaikki.
Olen jo pitkän aikaa hyödyntänyt pilates-tunneillani chi-palloja, joiden aromaterapeuttiset vaikutukset stimuloivat aivojen sensoreita eri tasoilla.
Aromapalloiksikin kutsuttujen pienten pallojen tuoksu energisöi tai rauhoittaa. Pallon väri valitaan tuoksun perusteella oman sen hetkisen mielialan mukaan.

Keltainen pallo tuoksuu sitruunalta, ja se tasaa tunteita ja luo rauhaa.

Oranssi pallo tuoksuu appelsiinilta, ja se luo itsevarmuutta ja elämänmyönteisyyttä.

Vihreä pallo tuoksuu kurjenpolvelta, ja se poistaa ärtymystä ja rakentaa harmoniaa.

Lila pallo tuoksuu laventelilta, ja se rentouttaa ja herättää intuitiota.

Sininen pallo tuoksuu katajalta, ja se lievittää stressiä ja väsymystä, sekä luo motivaatiota.

Punainen pallo tuoksuu kanelilta, ja se luo energiaa, elinvoimaa, lämpöä ja intohimoa.

Muutamia mainitakseni.




Ja tunnin päälle vielä infrapunasaunan lämpö, puoli tuntia rentoutusta ja rauhaa. Olo koheni huomattavasti ja päivä lähti käyntiin energisesti. Hyvä minä!

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Heittäytymisiä.

Kun uskallamme avata silmämme, kurkistaa ovista ja ikkunoista, hypätä hetkeksi mukavuusalueelta pois, tarjoutuu meille mahdollisuus kasvuun.



"All true learning is experience. Everything else is just information." - Albert Einstein


Mennyt viikko on suonut minulle monta kasvun paikkaa, joista olen enemmän kuin onnellinen. Viikkoon on mahtunut ihmisiä, jotka ovat ehdottomasti tupsahtaneet eteeni syystä. On tapahtunut asioita, joiden tekemistä olen hiukan epäröinyt, mutta intuition varassa olen päätynyt menemään, tekemään ja toteamaan ne oikeiksi valinnoiksi.
Omasta mielestäni olen ollut normaalia alttiimpi "heittäytymisille", mikä on tuonut uusia ahaa-elämyksiä ja kokemuksia.
Pikkujouluja on juhlittu niin vanhalla kuin uudella työporukalla. Palattu kasarimeininkiin farkkuliiveineen ja säärystimineen. Opittu tuntemaan paljon uusia ihmisiä, ja tehty havaintoja elämän rajallisuudesta ja terveyden tärkeydestä. Istuttu useammallakin kuin yhdellä luennolla. Ja vihdoin ja viimein päästy ystäväni Henrican Deep Relaxing Sounds konserttiin, jossa pääosaa esittää kontrabasso.



Henricasta ja hänen kontrabassostaan voi lukea enemmän Henrican blogista http://hyvaatanaan.blogspot.com/

Pienessä pähkinänkuoressa voisi viikon tiivistää kahteen sanaan: ajatuksia herättävä.


Kiitos myös Kati Varikselle energisoivasta luennosta ja mielenkiintoisesta juttutuokiosta hyvinvointikartoituksen parissa.



Katista ja hänen hyvinvointipalveluistaan voi lukea enemmän Boreal Wellness- nettisivuilta, jonka linkki löytyy tästä :  http://www.borealwellness.com/

Tunnen olevani taas askeleen verran parempi...kaikessa.

"Packed with potential"

Takana äärimmäisen mielenkiintoinen viikko oman henkisen kasvun suhteen. Havainnointia. Mietintää. Syvällistä pohdintaa. Monessa mielessä moni pala on taas loksahtanut kohdalleen elämän palapelissä.

Meillä jokaisella on oma aikamme. Emme voi ennustaa sen pituutta tai lyhyyttä, mutta jokainen hetki olisi muistettava elää kuin se olisi viimeinen. Jokainen päivä, jokainen tunti, jokainen minuutti on ainutlaatuinen. Sekuntiakaan emme saa takaisin.

Vuosien varrella olen huomannut tärkeän asian. Mitä paremmin olen itseäni oppinut tuntemaan, sen helpompi minun on ollut myös elää.
Jokainen hetki on oppimismahdollisuus itsellemme ja toisillemme. Miksi emme pitäisi silmiämme auki ja aistejamme hereillä?

Nykyisen työpaikkani henkilökunta "testattiin" Luontaisten Taipumusten Analyysillä keskiviikkona ja täytyy myöntää, että purkutilaisuudessa tulokset olivat hämmästyttävän oikeassa. Muinaiset psykologian uranuurtajat Jungit ja muut ovat osuneet asian ytimeen, he ovat todellakin olleet tietoisia ihmisen psyyken koukeroista uskomattoman oikealla tavalla. Niin mielenkiintoista!!!

Mitä paremmin tunnemme itseämme, sen paremmin pystymme myös ymmärtämään muita. Se helpottaa elämäämme niin perhepiirissä kuin työpaikoilla. Suvaitsevaisuus on opeteltavissa oli sitten taipumusta luontaisesti mihin tahansa.
Jokainen meistä omaa tietyt luontaiset ominaisuudet jo geeniperimän kautta. Ympäristö pystyy myös muokkaamaan käytöstämme ja luonteenpiirteitä, joten mikään ei loppujen lopuksi ole pysyvää, vaan kaikella on muuttuva tekijä.
Ja meillä itsellämme on se suurin valta kaikesta!!! Meillä jokaisella on mahdollisuus muuttaa itseämme toivomallamme tavalla, jos vain haluamme prosessiin ryhtyä.
Omat heikkouteni analyysin kautta eivät tulleet yllätyksenä, ja olenkin aloittanut jo viime keväisen burnoutin jälkeen luontaisten heikkouksieni vahvistamisen, esim. ei-sanomisen ja liiallisen kiltteyden poistamisen.
Eli unohtakaamme sanonta "olen sitä mitä olen" - jos emme ole itse tyytyväisiä omaan käyttäytymiseemme tai luontaisiin taipumuksiimme, niin miksi emme tekisi muutosta ja helpottaisi elämäämme. Mikään muu ei ole esteenä muutosprosessille kuin oma itsemme.

Meillä kaikilla on mahdollisuus olla sitä mitä haluamme!

Vaikka rakastan liikkumista, ihmisiä ja aktiivista työtäni, niin silti sisälläni asuu se pieni introvertti, joka haluaa toimia yksin, omassa rauhassa, jäsentää ajatuksiaan oman pään sisällä, oivaltaa elämää suurempia ideoita alitajunnan tasolla ja nähdä päiväunelmissaan visioita paremmasta huomisesta. Introvertti, joka haluaa istua osan päivästä sanojen ääressä, naputellen niitä lauseiksi, antaa niiden soljua sujuvasti, ja päästää luovuus valloilleen.

Luennolla istuminen oli pitkästä aikaa mahtavaa!

Täytyy myöntää, että olen valinnut työni oikein, seurannut sydämeni ääntä, intuitiivisesti tehnyt asioita, jotka ovat tuoneet minut pisteeseen, jossa olen nyt. En ole luopunut arvoistani rahan takia, vaan toteuttanut asioita, jotka ovat tehneet minut onnelliseksi.

Näin on hyvä olla ja elää. <3

tiistai 6. joulukuuta 2011

Kuudes joulukuuta.

Suomi juhlii. Suomalaiset juhlivat. 94-vuotista itsenäisyyttä, suomalaisuutta ja isänmaata. Mutta mitä se merkitseekään? Ymmärtävätkö enää nykynuoret sen todellista tarkoitusta, vai onko itsenäisyys ja isänmaa heille itsestäänselvyys?
Jos isoisäni olisi vielä elossa, hän olisi Suomen kanssa samanikäinen. Hän oli sotaveteraani, joka taisteli isänmaamme puolesta, sai kranaatinsirpaleita käsiin ja jalkoihin, kärsi niiden aiheuttamista haavoista vanhuuden päiviin saakka.
Hänelle itsenäinen Suomi ei ollut itsestäänselvyys, kuten ei monille muillekaan vanhemman sukupolven edustajille. On sääli, että tämä sukupolvi on poistumassa keskuudestamme, lapsillemme jää vain mielikuva ja tarinat, joita yritämme heille mahdollisimman todenmukaisesti elävöittää.
Saan olla onnellisessa asemassa, että olen päässyt kuulemaan omin korvin tarinat isovanhempieni sodanaikaisista kokemuksista. Ne ovat mielessä elävästi yhä edelleenkin. Ja suuri kunnioitus heille, ja monille muille sen ajan lapsille ja nuorille, jotka kantoivat traumaattiset kokemukset kunnialla hautaan saakka.


Hyvää Itsenäisyyspäivää Suomi - olet hyvä maa asua!

Ja kuten olen ennenkin sanonut, joskus on lähdettävä kauas, nähdäkseen lähelle. Vuodet ulkomailla ovat opettaneet arvostamaan kotimaata.

Kari Kantalaisen "Kuudes joulukuuta" - kappale saa kyyneleet silmiin, varsinkin tänään.

http://www.youtube.com/watch?v=MpM2uZgB8sg

sunnuntai 4. joulukuuta 2011

Rocky training!!!

Vau vau vau. Parasta treeniä pitkään aikaan tänään. Vasten tuulta, tuiskua ja tihkua. Puhumattakaan jäätävästä raekuurosta!!!!

Juoksulenkit ovat jääneet viime viikkoina vähiin flunssan vuoksi. Juoksumatto-treenejä olen tehnyt sisällä mutta lyhyemmän kaavan kautta, uusilla juoksutossuilla se sujuu kuin lentäen.
Mutta juoksulenkit ulkona, raittiissa ilmassa, vaihtelevassa maastossa ja maisemissa ovat silti aivan toista maata.
Harvoin joulukuussa lenkkeillään lippis päässä ja meren aaltoja tuijottaen.
Tänään, sunnuntaiaamuna tuijotin ulos harmauteen, välillä satoi vettä ja välillä ei, mutta jostain syystä mieleni teki lähteä juoksemaan tuli sitten pikku-ukkoja taivaalta tai jotain muuta. Kahden flunssapotilaan jäädessä lepäilemään kotiin, vetäisin jalkaani "huonon kelin" lenkkarit, joilla ei niin ollut väliä, kastuivatko ne vai eivät, niillä sai juosta vaikka mutakuopissa tai vesilätäköissä.

Kurakelien kengät maastossa kuin maastossa.
Kylmä jäätävä viima otti minut vastaan kun suuntasin lähemmäs merta, mutta se antoi haasteen työskennellä lihaksilla entistäkin enemmän ja tehokkaammin.
Tavoite oli 30-45 minuutin lihaksia rentouttava ja palauttava pk-lenkki (pk=peruskestävyys), mutta koko suunnitelma saikin yllättävän käänteen, kun taivas tummeni yht'äkkiä niin nopeasti, että jäin keskelle rankkaa raekuuroa puolessa välissä matkaa. Sormenpään kokoiset raepallot olivat kuin neulan pistokset kehossa ja niitä tuli niin rankasti viitisen minuuttia, ettei eteenpäin juuri nähnyt kuin parisenkymmentä metriä.
Runnoin itseni voimalla raekuuron läpi, ja mitä enemmän jouduin tekemään töitä kehollani, sen paremmalta kaikki tuntui. Olo oli kuin Sylvester Stallonella Rocky-leffassa, meinaan korvilla soi leffasta tuttu "training"-biisi sattumalta juuri samaan aikaan.
Vastaan tuli säikähtäneitä ihmisiä, jotka olivat samalla tavalla kuin minä lähteneet lenkille, kun aurinko oli pilkahtanut pilven takaa, mutta tulivat yllätetyksi pahemman kerran tikarin iskuilta tuntuvilta raepalloilla.

Taivas muutti hetkessä väriään.
Rantaviivaa pitkin juostiin niin pitkään kunnes...
...taivaanranta alkoi tummua uhkaavasti.
Olin varmaan ainoa lenkkeilijä, joka nautti siitä hetkestä.
Päästessäni takaisin läpimärkänä kotikulmille, mieleeni tuli seuraava lausahdus:

"If you still look cute after your workout, you haven't worked hard enough."

Taisin lunastaa mitalin rankoista treeneistä, meinaan hissin peilistä tuijotti kärsineen näköinen olemus. Mutta vain ulkoisesti. Sisin olemus hymyili onnellisena ja niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin tyytyväisenä.

Kaikki on kiinni korvien välistä. Säällä ei ole mitään merkitystä, asenne ratkaisee. Kaikessa.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Koti on siellä minne auringonsäteet löytävät pilvisenäkin päivänä.

Kun aamu alkaa auringon säteiden säestyksellä makuuhuoneen ikkunasta sisään ja jatkuu kupillisella rauhassa nautittua kahvia, niin voiko lauantaiaamua rakastaa enempää.
Eilisilta tuli oltua entisten työkavereiden kanssa syömässä, hiukan juhlimassa pikkujoulu-fiiliksellä, mutta silti löysin itseni jo puolilta öin kotoa.


Ikä tekee tehtävänsä. Enää ei jaksa riekkua aamun pikkutunneilla saakka samalla tavalla kuin ennen muinoin. Sitä alkaa arvostamaan kodin lämpöä enemmän kuin värjöttelyä jäätävässä tihkusateessa yökerhon jonossa. Ja riittäviä yöunia enemmän kuin itseaiheutettua väsymystä aamulla tunnin nukkumisen jälkeen.
Näin on hyvä olla. Rauha ja tasapaino.

Koti on turvasatama. Koti on rauhan symboli. Koti ei ole materiaa, vaan se on paikka, jossa sydän lepää ja onnellisuus asuu.
Olen kokenut kodin merkityksen monella eri tavalla vuosien varrella. Koti on ollut matkalaukussa, pakattuna ja purettuna. Koti on ollut miljoonakaupungeissa tai pienissä maaseutukylissä eri puolilla maailmaa. Missä ikinä olenkaan tuntenut sydämeni matkustavan mukana, siellä on ollut koti ja hyvä olla.

Koti on perheeni luona, tyttäreni lähellä ja mieheni kainalossa. Mutta myös niiden asioiden ääressä, joita rakastan tehdä täydestä sydämestäni. Juoksen lenkkipoluilla kuin kotonani, se on paikka jossa sydämeni lepää. Lähden kuvausretkille kamerani kanssa, oli paikka mikä tahansa, sekin tuntuu kodilta, koska sydämeni on mukana jokaisella sykäyksellä.
Koti on siellä missä sydänkin, paikasta riippumatta.

...and home is there where your heart is happy.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Hoppua, jatkoflunssaa ja videonauhaa...

Viikko on melkein vierähtänyt siitä, kun viimeksi ehdin istahtaa alas ja laittaa ajatukseni Juoksun pitkään oppimäärään. En haluaisi puhua kiireestä, mutta sitä se on silti ollut. Itseaiheutettua, niin kuin kiire yleensä on.
On ollut flunssaa. Veto on ollut niin itseltä, kuin muultakin perheeltä totaalisesti pois. Olen valvonut öitä kuumeisen lapsen kanssa, yrittäen helpottaa hänen oloaan. Oma olo aamulla on ollut lähes yhtä kauhea, valvotun yön jälkeen.
Sitten on ollut paljon töitä, ylimääräisiä projekteja, joihin olen lupautunut. On tullut uurastettua pitkiä päiviä, mutta nyt on pidemmän puoleinen viikonloppu, aikaa levätä, pysähtyä ja sulauttaa taas uudet opitut asiat ja ahaa-elämykset aivokoppaan.

Parisen viikkoa sitten toimittajakollegani Jenny Huttusen kanssa purkitettiin hiukan kuvamateriaalia kuntosalitreeneistä YLEn Olotila-sivustoille. Jennyllä oli loistava idea, omien kokemusten kautta, poistaa pelot perussalitreeneistä lyhyellä selkeällä jutunpätkällä.
Eilen torstaina juttu saatiin ulos, ja se on nähtävillä YLEN nettisivuilla allaolevan linkin kautta.

http://olotila.yle.fi/mina/kunto/ala-pelkaa-painoja-ja-penkkia

Loistavaa työtä Jenny, editointi oli upeasti hoidettu!!!

Tästä on hyvä jatkaa loppuviikkoa, rentoutuen, lyöttäytyen yhteen illalla kollegajuokkion kanssa, parantaen maailmaa, niin omaa kuin muidenkin.

"Onni tulee asioista, jotka saavat meidät hyvälle tuulelle, sydämen sulamaan ja kehomme lentämään."

"Who said woman was not meant to fly?"