Täydellisen onnellinen hetki.

Heräsin eilen täydelliseen aamuaurinkoon. Kirkkaaseen ja kesäisen lämpimään. Avasin takapihan oven tuoksutellakseni aamuista raikasta ilmaa. Täydellistä. Ei yhden yhtäkään kaivinkoneen ääntä tai hiomakonetta pilaamassa hiljaisuutta.

Siinä mietin poikani kanssa katsellessa aamun lastenohjelmia kuinka täydellisiä hetket voivatkaan olla. Sellaisia joita ei haluaisi muuttaa mitenkään.

Laitoin kahvinkeittimen päälle ja siinä siemaillessa aamukahvia uppouduin kahta kauheammin miettimään käsillä olevaa momentumia.

Kuinka usein voimmekaan sanoa ääneen että tämä hetki on täydellinen? Ja kuinka usein voimmekaan myöntää että tässä hetkessä olen täydellisen onnellinen?

Minulle tämä eilisaamu oli se täydellisen onnellinen hetki. Ja kun tarkemmin ajattelen asiaa, niin näitä saman kaltaisia hetkiä on elämässäni hyvinkin usein ja on ollut viime vuosina paljonkin mutta en ole tullut vain ajatelleeksi asiaa.

Emme aina huomaa. Jokin häiritsevä tekijä jättää meidät tuskailemaan negaatioon ja hyppäämme helposti just siitä hetkestä pois. Murehdimme turhanpäiväisiä asioita ja voivottelemme kuinka se ja se asia on huonosti.

Totta on kuitenkin se että moni asia elämässä sekoittaa meidän täydellisen onnellisia hetkiä. Esimerkiksi meillä yhä jatkuvat rakennustyöt, jotka piti olla jo syksyllä valmiita. Moni asia häiriintyy pikkulapsen huonosti nukuttujen päiväunien kun takapihalla hiotaan parveketta tai tasoitetaan maata. Tai jatkuva rakennuspöly, joka aiheuttaa aivan turhaa ylimääräistä siivousta, mikä on pois jostain muusta ja tärkeämmästä.

Tänään sunnuntaiaamuna yritin palata taas tuohon eilisaamun tunteeseen, mutta se ei tullut enää samanlaisena takaisin. Mielessä pyörivät jo tulevan viikon rakennusmelu ja siihen liittyvät haitat - pitääkö sitä taas miettiä evakkoon lähtöä - ja aikataulut, jotka on lyöty kalenteriin.

Mutta palatakseni vielä tuohon täydellisen onnelliseen aamuun ja siihen tunteeseen, jonka se herätti - se havahdutti taas tajuamaan kuinka pienestä asiat ovat todellakin kiinni.

Millainen on sinun täydellisen onnellinen hetki? Mietippäs sitä tänään.

-Heidi-

Kiire on kirosanojen aatelia.

Olet varmaan joskus törmännyt sanontaan että kiire ei tule, se tehdään. Näinhän se on. Kiire todellakin tehdään. 

Meillä kaikilla on sama määrä tunteja ja minuutteja vuorokaudessa käytettävänä, osa osaa käyttää ne valikoidun viisaasti, osa ei niinkään.

Tämän päivän vitsaus on yhteiskunnan asettama uskomus länsimaiselle ihmiselle, että kiire on tehokkuuden ja ahkeruuden merkki. Meidät on aivopesty tähän ajastusmaailmaan ja teemme tiedostamatta itsellemme ja läheisillemme hallaa kiireen kautta. Eli jos ja kun se kalenteri ei ole täynnä tapaamisia ja päivittäinen to-do-lista vedä vertoja metrin mitalle, niin et ole mitään, näinhän me ajatellaan, eikö? Ainakin suurin osa.

Mietin monesti että kun joku kertoo olevansa hyvin kiireinen, että hyvänen aika, miksi ihmeessä olet itsesi siihen miinaan juossut.

Ja taas päinvastoin, jos jään itse kiinni sanomasta jollekin että on ollut kiirettä, niin kysyn että miksi?

Mitäs jos seuraavalla kerralla kun joku pyytää sinua tekemään jotain tai pyytää mukaan johonkin, etkä välttämättä haluaisi tehdä ja lähteä, sanoisitkin en ehdi on kiire -sanonnan sijaan, että olen varannut aikaa nyt vain olemiseen enkä halua tehdä mitään. Tai minulla on jo riittävästi asioita työn alla ja haluan hoitaa ne hyvin ilman hosumista ja ylikuormitustilaa. Kuinka usein näitä lauseita kuulee?

"Learn how to say no. Don't let your mouth overload your back." 

- Jim Rohn -

Kiire on itselleni kirosana. Olen sanonut tämän jo aiemminkin mutta on tarvetta sanoa se taas jälleen kerran uudestaan.

Kuuntelin parisen viikkoa sitten metrossa kahden takana istuvan naishenkilön keskustelua toisilleen kesälomasta ja siitä kuinka kiireinen kesä tulisi olemaan.

Lapset tulisivat olemaan ainakin kolmella eri leirillä. Toisen miehellä ei olisi kesälomaa lainkaan, eikä hän ehtisi mökillekään kun pitäisi mennä golffaamaan että ehtisi edes jollain tavalla pitää taitoa yllä ja kiertää riittävän monta kierrosta kesän aikana. Toisen naisen perheellä oli vene, jolla pitäisi loppukesästä tehdä jokin reissu ettei ihan turhaa seiso laiturissa. Sitten olisi kahdet rippijuhlat ja yhdet ristiäiset, onneksi ei samaan aikaan, ja sitten se loma onkin siinä.

Apua, ihan alkoi itseäkin hengästyttää (ja ahdistaa) pelkästä kuuntelemisesta.

Mutta todellisuudessa, monen kesäloma on just tätä, täyteen ahdettu suunnitelmia ja tekemisiä, pitäisi tehdä sitä ja pitäisi tehdä tätä. On sukulaisia joiden luona vierailla, ja on myös niitä vastavierailuja. Velvollisuuksia joita pitäisi täyttää ja suorittaa, ja siihenhän se loma sitten meneekin. Kiireen ja stressin aallonharjalla.

Ja mikä pahinta, opetamme tämän elämäntyylin jo hyvin varhaisessa vaiheessa lapsillemmekin, ei pelkästään kesälomalla vaan jo ihan normaalissa arjessa, pitää tehdä koko ajan jotain, harrastaa ainakin 5 kertaa viikossa jotain ja mielellään ehkä vielä joinakin päivinä kahta eri harrastusta. Mietin monesti että onko nämä harrastukset lapsia vai aikuisia varten? Tervetuloa siis tuleva suorittaja-burnout-sukupolvi!

En toki väitä etteikö suunnitelmia pitäisi olla tai että lasten harrastukset olisivat huonoja, päinvastoin, mutta kohtuus kaikessa. On muistettava myös elää. Opeteltava rauhoittumaan ja olemaan hetkessä eikä elää jo huomista tai ylihuomista. Ja suorittaa kaikkea.

Elämä lipuu ohitsemme nopeammin kuin arvaammekaan, lapset ovat pian aikuisia ja mietimme että mihin se aika menikään. Vastaus: Lasten jokapäiväisiin harrastuksiin ja työkiireisiin eikä perheen yhteiseen aikaan, mikä olisi se kaikkein tärkein. Siinä keinutuolissa yritämme dementoituneena sitten muistella että millaista se elämä olikaan ja mitä ehkä olisi tehnyt toisin. Olisiko ehkä pitänyt hidastaa tahtia ja elää enemmän läsnäollen niin itselle kuin muillekin.

Nyt kun vielä on mahdollisuus, asiat jotka haluaa tehdä toisin, niin ne kannattaa todellakin tehdä toisin. Meillä on vain tämä yksi elämä. Ja yksi mahdollisuus.

PRIORISOI!

Mikä sinulle on oikeasti tärkeää ja mikä ei? Kaikkea ei tarvitse tehdä, eikä kaikkialla tarvitse olla ja vaikuttaa koko ajan. On opeteltava karsimaan asioita ja vaikka sanoisit EI, se ei tee sinusta yhtään huonompaa ihmistä. Päinvastoin. Uskon että tulevaisuudessa näitä ihmisiä, jotka osaavat sanoa EI sopivassa määrin, tullaan arvostamaan vielä entistä enemmän. Nämä ovat ihmisiä, jotka ovat tehneet itselleen oikeita valintoja.

LÄHEISET.

Moni ihmissuhde kariutuu nykypäivänä siihen ettei osata olla läsnä. Ollaan kotona fyysisesti mutta ajatukset ovat töissä tai muissa asioissa. Lasten kanssa vietetty aika laiminlyödään ja puolison olemassa oloa tuskin edes noteerataan. Tämä on hyvin yleinen vitsaus ja hyvin surullista, ja siitä kärsii koko perhe. Millaisen mallin sinä haluat antaa jälkipolvillesi? Osaatko olla läsnä, jättää työt oven ulkopuolelle, viettää aikaa perheesi kanssa ja opettaa lapsillesi että elämässä on muutakin kuin suorittaminen ja kiire? Nämä ovat kaikki valintoja.

ELÄMÄNARVOT.

Tiedätkö omat elämänarvosi? Oletko koskaan todella ajatellut mitkä asiat ovat elämässäsi todella, todella tärkeitä?

Moni ei ole edes tietoinen omasta arvomaailmastaan kun ei ole ollut aikaa oikeastaan ajatella sitä lainkaan, kiireen keskellä.

Ota hetki aikaa itsellesi ja mieti mielessäsi kolme tärkeintä elämänarvoasi, tuskin top kolmen kohdalta keneltäkään löytyy kiire, stressi ja väsymys.

Kiire on opittua. Se on tehtyä. Kiire ei vain tule vaan me teemme sen itsellemme valintojemme kautta. Kiireestä voi myös oppia pois, tekemällä toisenlaisia valintoja.

Kiireetöntä sunnuntaita!

-Heidi-

Uskallatko päästää irti kontrollista?

Oletko koskaan kokeillut miltä tuntuu olla järvellä, veneessä ilman airoja? Tai ainakin niin että airot ovat nostettu veneen sisäpuolelle ja annat tuulen kuljettaa venettä hiljalleen?

Uskallammeko antaa elämän joskus vain tapahtua? Ilman kontrollia, ilman suurempaa päämäärää, vai onko elämässä pakko jatkuvasti olla airoissa kiinni ja ohjata sitä suunnitellusti?

Olen miettinyt tätä asiaa paljonkin viime aikoina.

Olen katsonut itseäni peiliin ja kysynyt, uskallanko antaa elämän tapahtua. Olen kurkannut itseäni syvälle sisimpään ja kysynyt, uskallanko oikeasti antaa elämän tapahtua. Ja kun elämässä joskus mikään ei tuntunut olevan järjestyksessä, uskalsin silti kysyä, uskallanko ihan oikeasti elämän antaa tapahtua. Ja vastaus on ja oli silti KYLLÄ!

Ja vastaus on KYLLÄ siksi, että olen näiden neljänkymmenen ikävuoden aikana pystynyt rakentamaan sisälleni riittävän vahvan ja vakaan pohjan enkä ole riippuvainen enää liiallisesta kontrollista, ja siitä että aina olisi tiedettävä mitä huominen tuo tullessaan ja missä olen vuoden päästä. Vaikka elämässäni on päämääriä, unelmia ja tavoitteita, en suorita niiden tavoittelua tietoisella tasolla jatkuvalla toiminnalla. Alitajunnassa ne jylläävät varmasti jatkuvasti ja tiedostamatta tapahtuukin moni valinta pysyäkseni oikeassa virtauksessa kohti haluamiani asioita, mutta airotta on joskus ihana vaan antaa mennä ja nauttia matkasta.

Olisi niin harmillista antaa elämän lipua ohitseni niin etten olisi läsnä hetkissä joita välillä jopa voisin kutsua unohtumattomiksi ja ainutlaatuisiksi. Liiallinen kontrolli ja suorittamiseen johtava suunnitelmallisuus pilaa elämästä nauttimisen sillä mitä meillä muuta todellisuudessa onkaan kuin tämä hetki.

En yritä joka päivä tehdä itsestäni parempaa ihmistä tai elämästäni jotain "master piecea". Tiedostaen omat elämänarvoni, uskallan luottaa ja uskoa siihen että niiden mukaan eläminen johtaa siihen että voin olla onnellinen ja tyytyväinen tekemiin valintoihini vaikka en joka päivä pidäkään airoista kiinni rystyset valkoisena.

Nykypäivän sloganeihin kuuluu hyvin usein kehoitus kontrollin ottamisesta omassa elämässä. Moni kuitenkin ymmärtää tämän väärin ja alkaa suorittamaan kaikkea tekemistään; liikuntaa, ruokailua, unta, onnellisuutta, hyvinvointia, opiskelua, jopa tunnetilojaan jne.

"If you don't like

the situation you are in,

change it.

You are in control

of your own life."

Elämänhallintaa. Tietyssä määrin paikallaan meille kaikille. Mutta jos hallinta menee ylikontrolloimiseksi ilman että pystyy päästämään edes pieneksi hetkeksikään irti, on ajautunut mentaalipuolen vankilaan, jossa moni on koko elämänsä huomaamattaan.

"When you try to

control everything,

you enjoy nothing.

Relax. Breathe. Let go.

And just live."

Kysymys kuuluu, uskallatko sinä antaa elämän tapahtua? Kuinka hyvin tunnet omat elämänarvosi, niin että voisit antaa arvojesi ohjata elämääsi ainakin osan ajasta ilman jatkuvaa kontrollia elämän kulusta?

Moni elää liikaa ulkopuolisten vaikutteiden alaisena (elokuvat, mainokset, sosiaalinen media jne) eikä välttämättä ymmärrä että niiden luomat mielikuvat vääristävät omaa todellista minäämme. Tästä syystä olemme myös jatkuvassa ristitulessa oman minämme kanssa jos emme edes tiedä keitä me todellisuudessa olemme.

Kääntämällä katseen omaan sisimpään, ja kysyen itseltä esimerkiksi: kuka minä oikeasti olen? Mitä minulle kuuluu? Olenko onnellinen? Teenkö asioita jotka tekevät minut onnelliseksi? - ovat avaimia, joiden kautta pääset lähemmäksi todellista minääsi.

Pohdintaa näin lomakauden alkuun jokaiselle!

-Heidi-

Kahvit ja teet kuumana kiitos!

Kyllä ne isovanhemmat tietää paljon asioita. Mutta otammeko aina vinkkejä vastaan?

Kahdeksan vuotta sitten tyttäreni synnyttyä äitini patisti minua lähes jatkuvasti lepäämään.

"Muista että kun vauva nukkuu niin sinunkin pitää levätä", hän toitotti yhtä soittoa.

"Mutta miten pystyn lepäämään kun pitää tehdä sitä ja tätä ja tuota ja mennä sinne ja tänne ja tonne", ajattelin silloin.

Näin kahdeksan vuotta myöhemmin voin sanoa että äitini oli enemmän kuin oikeassa.

Tässä vauva-arjessa äidin lepohetket ovat lähes yhtä tärkeitä kuin pienten lasten uni.

Ei se tarkoita aina nukkumista vaan hetken hengähdystaukoa, kahvi- tai teekupillisen nauttimista edes kerrankin lämpimänä (jos suinkin mahdollista) tai vain viiden minuutin hengitysharjoituksia. Kaikki lepo on aina kotiin päin.

Itse opin tämän vasta nyt toisen lapsen kanssa. Kodin ei tarvitse hohtaa puhtautta ja villakoirien metsästäminen ei ole enää maailman tärkein asia. Kun pikkumies nukkuu, heitän mielelläni jalat sohvalle tai sängylle ja tuijotan vaikka kattoon, mitkään tiskivuoret eivät enää ahdista eikä se että en ole pyyhkinyt pölyjä hetkeen.

Ainoa vuori jota joudun päiväunien aikana joskus valloittamaan, on pyykkivuori meinaan sitä perhearjessa vaan kertyy ja kertyy, jokainen perheellinen tietää tämän.

Joskus päiväunien aikana saatan ottaa itselleni hetken joogatuokion tai tehdä pienen lihastreenin mutta sekään ei enää ole yhtä tärkeää kuin aikaisemmin.

Me muutumme niin ihmisinä kuin äiteinä. En ole enää se suorittajaäiti, joka tavoittelee täydellisyyttä vaan olen onnistunut onneksi laskemaan rimaa alemmas, jotta pystyn oikeasti keskittymään oleelliseen.

En jaksa enää lörpötellä säännöllisesti puhelimessa tuntitolkulla ystävien kanssa ja samaan aikaan toisella kädellä hoitaa lasta, ja tehdä ruokaa, ja ripustaa pyykkiä, ja työntää vaunuja, ja käydä kaupassa ja niin edelleen... Haluan keskittyä olennaiseen eli olla läsnä lapsilleni ja perheelleni ja joskus ottaa myös rauhallisen hetken itselleni.

Muutamia kertoja olen huomannut jopa ahdistuvani siitä, että päivä on ollut niin kiireinen etten ole kuunnellut aidosti mitä tyttäreni on kertonut tehneensä koulussa tai en ole nähnyt mitä lähes viiden kuukauden ikäinen poikani on tänään oppinut.

Nykyihmisen elämää määrittelee hyvinkin paljon kiire. Se on myös hyvin surullista kuinka paljon se vaikuttaa monen perheen arkeen. On väsyneitä ja kiukkuisia vanhempia, jotka eivät jaksa olla läsnä lapsilleen. Suoritamme vanhemmuutta, aikataulutamme perhe-elämän ja teemme itsestämme "tehokkuuden orjia". Miksi?

Lepo on lääke moneen vaivaan, usko tai älä, lepo myös laihduttaa.

Kun annat kehollesi aikaa päästää irti stressistä (stressihormonin, kortisolin määrä suurina annoksina kehossa on tutkitusti todistettu lihottavan meitä), niin pysyt helpommin normaalipainossa. Kaikki ylimääräinen murehtiminen siitä mitä voi syödä ja ylenpalttinen treenaus siinä toivossa että olisi superhuippukunnossa, kääntyy helposti itseä vastaan ja aiheuttaa käänteisen reaktion, mitä alunperin on toivonut, jos unta ja lepoa ei saa riittävästi.

Jokainen on varmasti huomannut että se suklaapatukka houkuttelee helpommin väsyneenä kuin levänneenä.

Eli hyvät ihmiset, levätkäämme riittävästi ja lopetetaan täydellisyyden tavoittelu, olkaamme itselle armollisempia ja annetaan keholle ja mielelle sen tarvitsema lepo.

Ja me äidit, olemme jo hyviä sellaisenaan, läsnäolo on tärkein ja ne tiskit voivat odottaa.

-Heidi-

Lomalla on aikaa.

Luovuus on kuin kytevä liekki, joka tarvitsee syvän henkäyksen syttyäkseen taas uudelleen.

Istun joka ikinen loma-aamu mökin terassilla katsoen alhaalla siintävää pientä järveä. Jokainen aamu se näyttää erilaiselta.

Tuijotan jokaista auringon sädettä, joka heijastuu veden pintaan, aivan kuin ne olisivat joitakin ihmeitä.

Lomalla on aikaa puhaltaa luovuuden liekki taas henkiin. Nähdä elämän kauneus silmillä, jotka eivät ole arjesta väsyneet.

Lomalla on aikaa antaa ajan pysähtyä. Istua. Olla. Katsoa. Kuunnella. Nähdä. Kuulla. Sekä tuntea tunteita, joita arki helposti peittoaa alleen.

Lomalla on aikaa olla läsnä. Vieläkin enemmän. Keskittyä oleelliseen. Rakkauteen. Rakastamiseen. Nähdä ja kuulla tärkeimmät ihmiset vierellä ja luoda ihania lomamuistoja, joita syksyn pimeinä iltoina voi muistella lämpimin sydämin ja rakkauden täyteisin ajatuksin.

Lomalla on aikaa rentoutua. Heittäytyä tunteella asioihin. Jättää "pakko tehdä"-lauseet pois sanavarastosta ja kuunnella enemmän sydäntään.

Lomalla on aikaa. Aina.

Kesälomaterveisin,

Heidi

Elämä ilman kännykkää - pystytkö?

Olin monesti miettinyt että pitäisi kokeilla. Siis olla hetki ilman puhelinta tai muita internettiin yhdistäviä välineitä.
Näinhän me oltiin ennenkin ja selvittiin hyvin. Mentiin kotiin soittamaan jos oli tarve jollekin soittaa. Tavattiin kaverit ajallaan. Ei eksytty ja löydettiin aina tie sinne minne oli määrä mennä ilman GPS:ääkin. Käytiin koulua ja opiskeltiin ilman ylimääräisiä aparaatteja. Kirjoitettiin kirjeitä, joita sitten odotettiin kielipitkällä postilaatikon edessä.
Muistaako kukaan näitä aikoja?

Kun puhelimeni joutui varkaiden lapasiin alku kesästä, ensireaktioni oli paniikki. Ja kova sellainen. Lähes kohtauksen omainen, joka sai verenpaineet tappiin, sydämen sykkeet maksimiin ja hengityksen salpautumaan. Paniikki siitä, miten saisin ihmisiin yhteyttä, sillä kaikki tärkeät numerot olivat tallennettuna puhelimeen. Paniikki siitä, jos joku yrittäisi soittaa tai laittaa viestiä.
Paniikkia seurasi shokki. Tajuaminen, että puhelimeen oli jäänyt paljon kuvia, joita ei ollut tallennettu mihinkään pilviin, sillä vanha iphoneni ei tallentanut enää mitään automaattisesti vanhan käyttöjärjestelmän vuoksi.
Shokkia seurasi suru, sillä puhelimesta oli neljän vuoden aikana tullut niin tärkeä. Se oli ollut paljon enemmän kuin pelkkä puhelin. Se oli ollut kamera, jolla oli ikuistettu uskomattomia muistoja. Se oli ollut muistikirja, johon oli tallennettu tärkeitä tekstejä, joista osa onneksi on tallessa julkisesti.
Se oli herättänyt minut aamuisin ilman että kertaakaan olin nukkunut pommiin. Ja se oli toiminut moitteettomasti kertaakaan käymättä korjaamon kautta. Itkuhan siinä tuli tajutessa etten koskaan saisi sitä takaisin.
Sitten iski viha ja ärsytys.
Miksi ihmeessä pelkän puhelimen takia kävin läpi niin valtavat tunnereaktiot? Ja miten ihmeessä ihminen voi kiintyä johonkin materiaaliseen kapistuksen niin vahvasti?
Kaikkien näiden tunnereaktioiden jälkeen tuli luopuminen ja hyväksyminen, aivan kuten jonkun suuremmankin tragedian jälkeen.

Elämä ilman luuria.

Uusi puhelin oli pakko kuitenkin hommata. Mutta koska ihan mikä tahansa ei kelpaa, niin jouduin odottelemaan jokusen päivän uutta vempainta.
Minulle puhelin ei ole välttämättömyys mutta puhelimen kamera lähestulkoon on. Monesti olenkin käynyt kaupoissa katsomassa näitä aparaatteja ja sanonut myyjälle, että löytyiskö teiltä kameraa jossa on puhelin.
Päätin siis olla nämä odottelupäivät ilman puhelinta ja kokeilla miltä se oikeasti tuntuu.
Huomasin jo puhelimeni menetyspäivänä kuinka ihmisestä tulee luovempi ja kekseliäämpi pakon edessä. Aivot alkavat oikeasti ajattelemaan ja löytämään ratkaisuja esimerkiksi miten saada yhteys ihmisiin, joihin pitäisi olla yhteydessä mutta ei muista/tiedä puhelinnroa. Kaikkihan on aina puhelimen muistissa, ulkoa ei tarvitse muistaa nykyään enää mitään eikä siinä suhteessa aivojakaan juuri käyttää.
Huomasin myös kuinka pakonomaisesti aina varmisteli taskujaan tai laukkuaan, että puhelin oli mukana ja tallessa. Siitä oli tullut hyvinkin kiinteä osa kehoani vuosien varrella. Vähän kuin käden jatke kaikkeen.
Huomasin myös kuinka automaattisesti sitä hapuili puhelinta taskusta esim. odottaessa asemalla metroa tai junaa. Tylsyyteen.

Tietoisuuden maksimointia tässä ja nyt.

Siinä missä voitin näinä puhelittomina päivinä, oli havainnointi ja ympärillä olevien asioiden tiedostaminen. Katsoin korkeuksiin. Näin kuinka pilvet muodostivat taivaalla kauniita kuvioita. Havaitsin kuinka upeita olivat talojen kattorakenteet. Kuuntelin ympäristöä. Olin läsnä. Siinä hetkessä. Myös itselleni.

Tein myös itselleni palveluksen. Suoristin kaularankani selkärangan jatkeeksi, pyöräytin hartiat ja olkapäät taakse sekä avasin rintakehäni. Oli jopa parempi hengittää. 

Laitappas se luuri alas pariksi päiväksi ja ota elämään uusi asenne sekä parempi ryhti. 

Vapaapäivinä on hyvin aikaa irrottautua jos et ole vielä testannut. Ole läsnä lähimmäisillesi, mutta erityisesti, ole läsnä itsellesi.

Aurinkoista töihinpaluuta kaikille!

-Heidi-

Kiitollisuuden maksimointia.

Kun sunnuntaiaamuna heräät siihen että kuusivuotias tytär kömpii viereesi, sujahtaa saman peiton alle ja tuijottaa suoraan nenän edessä silmiin ja sanoo "äiti, sä oot ihana" niin voiko sitä olla miettimättä että kuinka onnekas sitä onkaan.
Ja kun kurkkaat sängyn toiselle laidalle jossa nukkuu rakas puolisosi, niin ajatuksiin kiipeää vahva kiitollisuuden tunne.
Kiireettömät viikonlopun aamut ovat omiaan avaamaan silmiä, näkemään ja kuulemaan asioita, joita esimerkiksi maanantaiaamuna kellon soidessa 6.00 emme ehdi näkemään. Kiireisenä aamuna hyppäämme vain suinpäin oravanpyörään ajattelematta sen kummemmin mitä teemme. Siitä on tullut meille tapa toimia, kaava jota käyttää, jotta selviämme aikataulutetusta arjestamme riittävän mallikkaasti.
Mutta vapaapäivinä, antakaamme arjen haarniskan laskeutua, ollaksemme ilman kilpiä, ilman suojaa, antaaksemme aisteillemme mahdollisuuden tuntea ja olla läsnä kaikelle sille mikä oikeasti on tärkeää ja kullan arvoista.

Kasvuprosessi.

Ennen arvotin itseni konkreettisen tekemisen kautta. Kuinka monta treeniä vedin viikossa. Kuinka monta kaloria sain kulumaan tunnissa. Kuinka kovaa juoksin juoksutreeneissä. Kuinka paljon tein töitä. Kuinka hyvä olin kaikessa siinä mitä suoritin.
Nykyään arvotan itseni tunteiden kautta. Kuinka vahvasti pystyn tuntemaan iloa, onnellisuutta, rakkautta ja onnistumista. Ja kuinka hyvin pystyn selviämään pettymyksistä ja epäonnistumisista sekä käsittelemään surua ja mielipahaa. Olen havainnut että tunteiden kautta pääsee elämässä piirun verran syvemmälle ja oikeasti myös pidemmällekin. Opit tuntemaan itseäsi, oikeasti. Hyväksymään itsesi niin hyvässä kuin pahassa. Mutta samalla opit tuntemaan ihmisiä ympärilläsi paremmin ja ymmärtämään heitä. Myös paremmin.
En enää tavoittele kuuta taivaalta, vaan tyydyn tähtiin, joilla on kyky loistaa kirkkaammin. Nämä tähdet ovat niitä arjen pieniä suuria iloja, joita löytyy joka päivä. Ja jokainen joka on katsonut taivaalle pilvettömänä iltana, niin tietää kuinka uskomattoman kauniilta kirkas tähtitaivas näyttää miljoonine tuikkivine tähtineen.
Elämä todellakin on kuin tähtitaivas, mitä enemmän löydämme valopilkkuja elämäämme sitä kirkkaammin se loistaa. Pelkkää kuuta ei kannata metsästää, sillä se harvoin näkyy kokonaisena.

Mistä asioista olet itse kiitollinen tänään tai tänä viikonloppuna? Osaatko kurkistaa pintaa syvemmälle itseesi ja löytää jotain vieläkin arvokkaampaa, kuten vaikkapa onnellisuuden ja aidon kiitollisuuden tunteen?

-Heidi-

Uskalla ja ole läsnä

Tänään minun piti tehdä kaikenlaista. Näin lupasin. Ainakin itselleni.
Minun piti siivota. Siivota oikein kunnolla.
Minun piti pestä pyykkiä. Lakanat ja kaikki.
Minun piti hoitaa takapihan auringon paahtamaa puutarhaa. Kerätä kuivuneet pois ja helliä vielä elossaolevaa.
Minun piti järjestellä tavaroita ja löytää fiksut paikat niitä kaipaaville tilpehööreille.
Minun piti leipoa marjapiirakkaa, jotta pakastimeen olisi tullut edes yksi tyhjä kolo loppukesän sadonkorjuulle.
Minun piti järjestellä vaatekaappeja ja karsia turhat pois.
Minun piti reippaasti lähteä kauppaan, ehkä jopa juoksulenkin kautta, ja tehdä perheelleni ruokaa.
Minun piti tehdä paljon asioita mutta päädyinkin sohvalle vain ajattelemaan. En niinkään ajattelemaan asioita mitä piti tehdä vaan elämän hullunkurisuutta yleensä.
Reilun puolen vuoden blogihiljaisuuden jälkeen ajatukseni alkavat taas heräillä. Olen ollut "luovalla tauolla" pohtien, pähkäillen, ja sulatellen ideoitani ja ahaa-elämyksiäni, jotta niitä voi taas pieninä annoksina "oksentaa" ulos. Ja nyt on sen aika.

Pelko ja Uskallus

Elämä on ottanut suunnan yhteen sun toiseen. Muutosten tuulet ovat puhaltaneet hurjaa vauhtia ja niiden mukana ollaan menty ja lujaa. Hyvinkin mielellään.
Minkä tämä matka onkaan opettanut, on se että aito ihminen on onnellisuuden perusta. Tunteille on annettava tilaa ja niitä on uskallettava kohdata. Oli ne sitten negatiivisia tai positiivisia. Pelko ajaa meidät monesti paikkaan jossa emme halua olla.
Pelko on myös este kaikelle sille mitä sielun syvimmissä syövereissä oikeasti haluamme tehdä.
Jos tietäisit varmasti ettet voisi epäonnistua niin miten se muuttaisi toimintaasi? Heittäytyisitkö?
Luultavammin.
Mutta miksi et tekisi sitä pienellä epävarmuudellakin? Mikään kun ei elämässä ole varmaa. Otat tiedostamatta riskin jo siinä kun astut aamulla ovesta ulos etkä tiedä varmaksi mitä päivä tuo tullessaan.
Elämme oikeasti jatkuvasti riskirajoilla ja se on osa elämää. Miksi et siis myös uskaltaisi ottaa tietoisia riskejä jos ne asiat ovat niitä todellisia asioita joita elämässäsi haluat tehdä ja toteuttaa?

Läsnäololauantai - LOL :)

Läsnäolon tärkeyden olen oivaltanut viime aikoina vahvasti. Vain olemalla läsnä voi luoda kanssaihmiseen väylän, jonka luominen toisissa olosuhteissa on lähes mahdotonta. Oli sitten kyse puolisosta, lapsista, ystävistä, asiakkaista tai ohikulkevista ihmisistä, läsnäoleva kuunteleminen on kaiken perusta. Jokainen meistä ansaitsee tulla kuulluksi ja sitä kautta myös huomioiduksi ja ymmärretyksi.
Unohda siis somen sorkinta hetkeksi ja keskity kanssaihmisiisi. Elämä on tässä ja nyt, monesti suoraan edessäsi, eikä jossain muualla.

Ole siis läsnä tänä lauantaina.

Huomioi lapsesi. Kuuntele. Leiki ja vietä aikaa heidän kanssaan.

Huomioi puolisosi. Halaa. Kosketa. Keskustele. Aiheella ei väliä kunhan juttu luistaa. Vietä yhteistä laatuaikaa <3

Huomioi ystäväsi. Kysy ja kuuntele mitä heille kuuluu. Oikeasti. Aina ei tarvitse heti lähteä kertomaan mitä itselle kuuluu sillä senhän itse jo tiedät :)


Tartu hetkeen - carpe diem!

...ja nyt olisi aika siivouksen ja kaupassa käynnin ennen perheen paluuta kotiin.

Viikonloppuja!


- Heidi -