"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Itsetuntemusta.

Jos olisit eläin niin mikä eläin olisit? Viidakon valtias vaiko taivaiden kuningas? Kallioiden kingi tai ehkä valtamerten valloittaja?
Meissä jokaisessa asuu "minä", persoona, joka tekee meistä ainutlaatuisen. Persoona, jonka olemme saaneet syntymässämme geeniperimästä.
Persoonan, joka on ohjelmoitu toimimaan automaationa tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa.
Persoonan, jolle on ominaista tietyt asiat.
Kuinka hyvin tunnet tämän persoonan eli "minän"? Toisinsanoen, kuinka hyvin tunnet itsesi?

Makasin eilen illalla sohvalla puolikuolleen oloisena. Jaloissa tuntui outoa hermotärinää ja keho muutenkin vaikutti olevan jollain tavalla hyvinkin väsynyt. Eikä pelkästään keho, vaan myös mieli.
Annoin ajatusteni pysähtyä ja jäin miettimään prosessia mitä kehossani ja mielessäni on ollut meneillään sitten kolmen viikon takaisten tapahtumien.
Vajosin hyvinkin syviin vesiin. Kyyneleet alkoivat valumaan pitkin poskia. Ensin yksi. Sitten toinen. Ja lopulta olinkin kastellut jo monta nenäliinaa ja puolet sohvatyynystä.
Joku viisas on joskus sanonut että kyyneleet kasvattavat, olkoonkin tämä niin.
Siinä missä ihminen voi kasvaa kyynelten kanssa, luonto puhkeaa kukkaan sateen ansioista.
Miksi siis pidättelemään kyyneleitä jos niissä piilee kasvun mahdollisuus?
Jos olisin eläin, olisin ehdottomasti delfiini. Ne ihmiset jotka minut tuntevat, tietävätkin tämän jo.
Olen pirteä, iloinen, positiivinen, leikkisä, hauskaa seuraa, energinen ja luon turvaa ympärilleni. Olen uskollinen ja hyvinkin sitoutunut elämän tärkeisiin asioihin, ja pyrin huolehtimaan aina että ympärilläni olevilla ihmisillä on hyvä olla. Näen enemmän asioita kuin muut ihmiset, sillä intuitiivisuus on läsnä jatkuvasti vahvana tunnereaktiona. Saan ihmiset avautumaan ja koen monella tavalla terapioivani tilanteessa kuin tilanteessa. Omaan nämä kaikki ominaisuudet, jotka kuvaavat myös delfiinien luonteenpiirteitä.
Mutta haavoittuvana ja surun kyynel silmässä eristäydyn omiin ajatuksiini, minulla on tapana vajota syvälle, analysoimaan, tuntemaan ja kohtaamaan asiat ilman että kukaan muu pystyy niihin siinä hetkessä vaikuttamaan. Millään sanoilla ei ole sillä hetkellä merkitystä, sillä en ole valmis niitä ottamaan vastaan. Tarvitsen hetken, tai kaksi - tarvitsen aikaa omien ajatusteni kanssa olemiseen, sitä kautta näkemiseen ja kokemiseen, ja kun olen tämän prosessini tehnyt, olen vasta sen jälkeen valmis kuuntelemaan muita.
Samoin tekee delfiini, joka haavoittuvana erkanee laumastaan, yksinäisyyteen - olemaan, näkemään, kokemaan, tuntemaan, kuulemaan ja heittäytymään vaiston varaan, antaen virran viedä mutta luottaen siihen, että elämän viisaus omassa itsessään kantaa.
Kun uskallamme mennä syvälle sisimpäämme ja kohdata sen mitä oikeasti olemme, niin opimme ymmärtämään itseämme paremmin. Jokaisella on heikkoudet, joita vahvistaa mutta jokaisella on myös ne vahvuudet, joista on hyvä olla tietoinen, sillä niiden avulla pääsemme helpommin elämässä eteenpäin.

Ja vielä kerran, kuinka hyvin tunnet oikeasti itsesi?

- Heidi -


keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Vahvat on tehty sirpaleista.

Kerronpa teille tarinan lasisesta vaasista. Tämä tarina on täyttä totta ja tapahtui muutama vuosi takaperin.
Sain mummiltani kauniin lasisen vaasin muistoksi vähän ennen hänen poismenoaan. Sillä hetkellä en vielä ymmärtänyt mitä tämä vaasi tulisi minulle merkitsemään, tai mitä se tulisi minulle elämän varrella symbolisoimaan.
Jouduin kuitenkin tuolloin käärimään vaasin käärepaperiin odottamaan hetkiä pysyvästä omasta kodista, sillä elämäni oli noihin aikoihin hyvinkin pitkälti matkalaukussa ympäri maailmaa, milloin missäkin.
Palatessani pysyvästi takaisin Suomeen löysin vaasin muiden tavaroideni seasta mutta harmikseni vaasi oli rikkoutunut ja mennyt sirpaleiksi pahvilaatikon pohjalle.
Niinkin suurta tunnearvoa mukanaan kantavaa esinettä ei voinut noin vain heittää pois, joten päätin kokeilla liimata palasia yhteen.
Jos olet joskus yrittänyt koota piparkakkutaloa, niin voit kuvitella prosessin pala palalta yhteen. Tai yhtälailla voit samaistua tilanteeseen, jos olet joskus koonnut 1000 palan palapeliä.
No, ihan tuhatta palaa tästä vaasista ei löytynyt mutta haasteellisemman tehtävän kuitenkin kuin itse piparkakkutalon kokoaminen.
Kaikkia pieniä sirpaleita en enää onnistunut haalia kokoon mutta liimasin löytämäni palat kahta kovemmin yhteen. Palojen ja sirpaleiden yhteen liimaamiseen meni viikkoja, ja olin jo luovuttaa mutta mummin muisto ja se tunnearvo, mikä vaasiin liittyi, pakotti minut jatkamaan loppuun saakka.
Mummini poismenosta tulee kuluneeksi kohta kymmenen vuotta.
Pari vuotta sitten tämä samainen vaasi putosi keittiön lattialle pölyjä pyyhittäessä ja uskokaa tai älkää, vaasi meni vain kolmeen osaan.
Sillä kaikella työllä, antaumuksella ja periksiantamattomuudella olin onnistunut tekemään vaasista vieläkin vahvemman.
Ja tästä syystä tämä vaasi symbolisoi minulle hyvinkin vahvasti elämää.
Ei se, että menemme välillä rikki, ja saamme kolhuja mutta se miten korjaamme elämämme ja itsemme takaisin paikalleen, se merkitsee. Sirpaleista ei koskaan saa koottua samanlaista ehjää kuin alkuperäinen mutta sirpaleista saa koottua vahvemman jos on onnistunut liimaamaan palaset yhteen riittävän tiukasti.
Nyt kun katson tuota mummini vaasia, niin näen sen kauniimpana kuin koskaan. Säröt ja pienet aukot siinä eivät tee siitä yhtään huonompaa, vaan juuri nämä yksityiskohdat tekevät siitä hyvinkin ainutlaatuisen, josta auringon valo taittuu entistäkin kauniimmin läpi ja heijastaa varjot pöytään tavalla, jota ehjä vaasi ei olisi koskaan onnistunut heijastamaan.

Vahvat on tehty sirpaleista ja elämän kauneus löytyy kun keräämme sirpaleet ja heijastamme ne kohti valoa.

-Heidi-