"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Ylimääräiset 3 600 sekuntia.

Aika mateli tänä sunnuntaina ihanan hitaasti. Kun luuli kellon olevan jo vaikka mitä, niin se ei ollutkaan vielä mitään. Huippua!
Voi kun näin olisi joka sunnuntai. Voi kun sunnuntai olisi päivä, kun maapallon pyörimisnopeus hidastuisi puoleen ja kaikki rauhoittuisivat.
Yksi ylimääräinen tunti. 60 minuuttia. 3 600 sekuntia. Se teki ison eron, aika moneenkin asiaan.
Ei ollut kiire mihinkään. Sunnuntaina yritän muutenkin olla tekemättä mitään suuria suunnitelmia. Mutta että yksi ylimääräinen tunti. Johonkinhan se oli käytettävä. En keksinyt parempaa kuin ihanan rentouttavat päiväunet. Unihan on kuin laittaisi rahaa pankkiin, jonkun viisaan mielestä.

Monelle ihmiselle nykypäivänä tekee tiukkaa olla tekemättä mitään.
”Apua, mun kalenteri on ihan tyhjä sunnuntaina”, huudahti yksi asiakkaani muutama vuosi takaperin, ja hän oli ihan tosissaan.
Olen ollut joskus yksi heistä. Olen suorittanut viikonloppuja yhtä antaumuksella, kuin olen suorittanut töihinikin liittyviä asioita. On pitänyt päästä kauppaan sunnuntaina. On pitänyt siivota ja puunata koti kiiltäväksi. On pitänyt treenata hullunlailla. On pitänyt tehdä ja valmistella töitä seuraavalle viikolle. Valmistautua jo maanantaihin, unohtaen kokonaan itse sunnuntain ja koko viikonlopun tarkoituksen.

Teen yhä edellämainittuja asioita, toki, mutta olen pyrkinyt jättämään ”pitäisi” sanan pois lauseistani. En ota stressiä, vaan toimin uudenlaisissa rajoissa. Tai ainakin yritän toimia. Lipsumista tapahtuu, kaikkea kun ei opi hetkessä ja kukaan kun ei ole täydellinen.

Päiväunet ovat luksusta. Viime aikoina vasta olen oppinut nauttimaan niistä. Tyttäreni ollessa pieni, monen muun äidin tapaan käytin päiväuniajan mahdollisimman tehokkaasti hyödyksi. Suorittamiseen. Pyykit, siivoukset, ruuanlaitto ym. hoituivat suorittaen vaikka väsyneenä. En edes muista nukkuneeni päivänunia. En ehkä koskaan. Mietin monesti olisinko välttynyt omalta uupumiselta, jos olisin osanut ottaa jo siinä vaiheessa erilaisen perspektiivin asioille ja hidastanut tahtia?? Ehkä.

Mutta parempi silti myöhään kun ei milloinkaan, havahtua virheisiinsä ja ottaa niistä opikseen..




lauantai 29. lokakuuta 2011

"The world is my gym and it's always open."

Sielu lepää. Sydän hymyilee. Ajatukset eivät lakkaa ajattelemasta kaikkea kaunista ja ihmeellistä mitä tänään näin ja koin lenkkipolullani.
Hehkutan aina elämän kauneudesta, mutta se on hehkuttamisen arvoista. Se antaa voimaa, tuo taivaallisen hyvän olon ja peittää alleen monet huolet ja murheet.


Kun sidon lenkkikenkäni jalkaan, se on kuin laittaisi alleen "taikatossut". Aistini heräävät äärimmilleen. Ne jalassa tunnen, näen ja koen, kuulen, haistan ja joskus maistankin asioita, joita en normaalissa tilanteissa tulisi välttämättä edes havainnoimaan. Aivan kuin astuisin lenkkikenkieni kanssa toiseen maailmaan, jota ei muilla kengillä pysty kokemaan.
Meillä jokaisella varmasti on kengät, jotka jalassa saamme tunteen kaikkivoipuudestamme.


Marilyn Monroe ei ollut väärässä tokaissessaan " Give a girl the right shoes, and she can conquer the world."

Tämä tunne minulla on aina solmiessani lenkkikenkieni nauhoja ja ampaissessani ulos ovesta.

Rakastan juoksua metsässä. Pienillä poluilla. Ryteiköissä ja rämeiköissä. Jos metsästä löytyy kiviä ja kantoja, niin aina vain parempi.
Rakastan aloittaa aamuni juoksulenkillä, pitkillä tai lyhyillä, riippuen fiiliksestä. En juokse joka päivä,  vain silloin kun keho ja mieli halajaa juosta. Ehkä kerta kaksi viikossa, joskus harvemmin, joskus useammin. Ilman stressiä, ilman velvoitteita.
En juokse, koska haluan kohottaa kuntoani. Juoksen koska haluan juosta. Juoksen koska pystyn ja osaan juosta. Juoksen koska haluan herättää kaikki astini äärimmilleen. Kokea ympärilläni olevan maailman, sen hetken, yksin, oman kehoni ja mieleni kautta.

Tämä lauantai ei siis ollut yhtään poikkeus.

Ampaisin lenkille lauantai-aamuna maaseudun rauhan levätessä harteillani. Luonto. Levollisuus. Harvakseltaan ohiajava auto. Ei vastaantulijoita. Lenkkikaverinani oli anoppilan haukku, joka häntä heiluen lähti matkaan mukaan.
Pellon kulmasta hyökättiin pienelle metsäpolulle, jonka korkeat havupuut loivat aavemaisen tunnelman auringonsäteiden piirtäen viivoja puiden välistä kostealle sammalmättäälle. Täydellinen hiljaisuus oli ympärillämme. Aamun usva oli pikkuhiljaa hälvenemässä ja taivas näytti kirkastuvan täydellisen siniseksi auringon tullessa harson takaa esiin.
Kylmän yön jäljiltä oli havaittavissa lämpötilaeroja niin omassa kuin haukunkin hengityksessä, joten kirpakka syysilma oli melkein käsinkosketeltavissa.
Päästin haukun irti ja tämä ampaisi haltioituneena menoihinsa, herättelemään omalla tavallaan astimuksiaan ja nauttimaan hetkestä.
Kevyttä hölkkää. Varovaisia, mutta tehokkaita askelia märkien kantojen, juurien ja kivien päältä. Miksi en olisi käyttänyt hyödyksi luonnon tarjoamia mahdollisuuksia tehdä juoksusta hauskempaa, tehokkaampaa ja haasteellisempaa??? Hyppyjä. Harppauksia. Askelluksia. Punnerruksia. Olin kuin pieni lapsi leikkipuistossa, vain mielikuvitus oli rajana sille, mitä kaikkea siellä voisikaan tehdä.

"The world is my gym and it's always open."



Tunti ja vähän päälle siinä meni. Täydellisessä hiljaisuudessa. Oksien rusahduksia, heinikon ja mättään suhinaa ja haukun käskytystä lukuunottamatta.

En osaisi arvostaa luonnon rauhaa, jos se olisi aina kotioveni takana.
En osaisi arvostaa juoksun taikaa, jos se olisi jokapäiväistä.
En osaisi arvostaa onnen tunnetta, jollen olisi ollut joskus todella surullinen.
En osaisi arvostaa vahvuuttani, jollen olisi joskus ollut todella heikko.

Elämä ei ole ikuista auringonpaistetta. On välillä pimeitä kausia, koska tarvitsemme niitä kasvaaksemme.

En myöskään osaisi arvostaa auringonpaistetta, jos meillä olisi ikuinen kesä.

Syksy on siis ihan kiva juttu, ja loppujen lopuksi puut ovat kauniita ilman lehtiäkin. Luonto paljastaa todellisen minänsä, aivan kuten ihminenkin silloin kun suojaava haarniska riisutaan.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Oivallus omasta itsestään.

Moni läheisistä ystävistäni, kavereistani, puolitutuista ja tuntemattomista kävi eilen lukemassa ylen nettisivuilta toimittajaystäväni Ullan jutun "Heidin tarina".
Pääosassa oli suorittajaminäni, josta olen tietoisesti yrittänyt päästä eroon välttääkseni kehon ja mielen ylikuormitusta, jota "burnoutiksikin" kutsutaan.

Se palautevyöry, joka eilisen päivän aikana rapsahteli tekstiviesteinä, sähköposteina ja facebookin seinäkirjoituksina oli aivan valtava. Niin moni näki jutussa itseään, moni kiitteli rohkeuttani paljastaa julkisesti näinkin henkilökohtaisen palan elämääni.
Ulla olikin kysynyt ennen kuin aloimme juttua hahmottelemaan, että olinko aivan varma, että antaisin kasvot näinkin henkilökohtaiselle ja vaikealle asialle. En epäillyt hetkeäkään. Tiesin etten olisi ainoa ihminen maailmassa, joka on käynyt läpi uupumuksen, miksi en siis jakaisi tarinaani muiden kanssa. Vertaistuki monesti on se paras tuki, joka auttaa ymmärtämään omaa tilannettaan, hyväksymään sen ja hakeutumaan tarvittaessa ammattiauttajalle, jos omat keinot ja voimavarat eivät ole riittäviä ongelmatilanteesta ulospääsyyn.

Umpikuja on umpikuja, ja sieltä ulospääsy ei aina ole helppoa. Joskus seinä edessämme on jo niin korkea, ettemme enää jaksa kiivetä sen yli. Tietyt toimintamallit ja tavat ovat niin syvällä meissä, että niistä on vaikea päästä eroon. Mutta kun tuijottaa tarpeeksi kauan seinää edessään, toivottomana, niin on väkisinkin otettava askelia taaksepäin, nähdäkseen asioita eri perspektiivistä. Siitä alkaa muutos. Hyväksyminen. Se ei tapahdu hetkessä, vaan prosessille on annettava aikaa.

Umpikujat, vastoinkäymiset, maassa rämpimiset ym. on osattava kääntää voimavaraksi. Katkeroitumiseen ja vihantunteeseen ei kannata tuhlata energiaa. Se energia on aina hyödyllisempää itsensä eheyttämisessä ja uusien toimintatapojen omaksumisessa.

Aina ei voi lähteä latelemaan neuvoja ja kertomaan mikä on oikea tapa elää. Yhtä oikeaa tapaa kun ei ole. Oivallus pitää tulla omasta itsestään. Sen pitää olla oma halu muuttaa asioita, koska silloin olemme jo valmiita muuttumaan.

Jos et ole vielä lukenut allaolevaa juttua, niin tee se nyt :)

http://olotila.yle.fi/mina/hyvinvointi/hyvinvoinnin-ammattilaisen-tyouupumus-heidin-tarina

Ihanaa viikonloppua kaikille!

"First you have to open up your soul until you can get a heart in." -Heidi-





torstai 27. lokakuuta 2011

Asenne kohdalleen tilanteessa kuin tilanteessa.

On päiviä, jolloin asiat eivät todellakaan mene putkeen. Silloin tekee helposti mieli kiroilla jokaiselle vastaantulijalle, haukkua syyttömät osapuolet ja käyttäytyä kuin olisi vain yksin, ainoana ihmisenä täällä maailmassa.

Tähän tapaan rämmittiin eilinen keskiviikko, joka meni juuri niin kuin EI ollut suunnitelmissa.

Aamu alkoi väsyneenä sängyn pohjalta, huonosti nukuttu yö takana lievän flunssan oireilun kourissa. Lihakset väsyneenä, niska jumissa ja muuta ei-niin mukavaa.
Siitä se sitten koko aamupäivä lähti vyöryämään väärään suuntaan. Metsästystä eilen illalla unohdettujen cd-levyjen perässä. Vihaisia kommentteja myyjälle, joka oli myynyt viallisen tuotteen eikä suostunut vaihtamaan sitä toimivaan, vaan passitti itse valmistajan pakeille.

Ravasin edes takaisin, turhaan, ja mikään ei tuntunut menevän eteenpäin. Olisin aivan yhtä hyvin voinut istua kotona luuri korvalla ja kuunnella samat tyhjät lupaukset asianomaisilta ja tehdä valitukset tietokoneella reklamaatiopalveluun.

Huomasin kuinka näinkin pienet asiat voivat saada verenpaineen kohoamaan, hermot kiristymään ja olon todella, todella vihaiseksi.

Se on vain hyväksyttävä, ettei aina asiat mene toivotulla tavalla. Tämä keskiviikko oli kaikkea muuta kuin suunniteltua, olisin voinut heittää kalenterinkin ikkunasta ulos, sillä mikään merkintä ei tälle päivälle pitänyt paikkansa.


Raastavan aamupäivän jälkeen istahdin vielä hetkeksi alas ennen iltapäivän ja illan töitä. Edessäni oli kuppi kahvia. Se rauhoitti.
Olisiko oloni ollut erilaisempi, jos olisin hengittänyt muutaman kerran syvempään ja laskenut kymmeneen? Tai vaikkapa sataan?? Ehkä.

Ja ehkä siksi, että vaikka emme pysty aina vaikuttamaan asioihin, joita ympärillämme tapahtuu, pystymme kuitenkin vaikuttamaan siihen, miten niihin suhtaudumme.

Noin 10% elämästämme on asioita, joille emme vain voi mitään. Mutta se loput 90% on mahdollista muokata haluamallamme tavalla. Suhtautuminen ja oikeanlainen asenne ratkaisee.

Tehdään tästä torstaista hyvä päivä. Asenne on kaikki kaikessa!!!

tiistai 25. lokakuuta 2011

Elämisen helppous piilee päätöksissä.

Kello pirisi taas uuden viikon kunniaksi 5.30 maanantai-aamuna. Kehoni ei ollut tietenkään vielä valmis heräämään niihin aikoihin, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Ylös oli noustava, latauduttava aamuun, haettava harmonia ja rauha, oltava esikuvana muille pirteänä ja energisenä. Ja löytyihän se "mode" sieltä, niin kuin joka ikinen muukin maanantai.

Voiko paremmin viikkoa enää laittaa käyntiin, kuin tehokkaalla pilates-tunnilla ja hetkellä infrapunasaunassa. Jokainen ansaitsee pienen hetken itselleen. Tekemättä mitään. Maanantaini oli sillä pelastettu.

Korsetti oli muokattu syvien lihasten harjoituksilla, keuhkot avattu maksimitilavuuteen syvähengityksillä ja ranka ojennettu jokainen nikamaväli kerrallaan. Leijuin parisenttiä maanpinnan yläpuolella ja niin näytti leijuvan muukin porukka, joka kevein askelin liihotteli salista ulos valmiina aloittamaan uutta työviikkoa.

"Näitä lisää", huikkasi yksi tunnilla olleista.

Onnistumisen elämyksiä. Tasapainoinen olotila. Elämisen helppous ja nautinto. Jokainen maanantai-aamu olisi hyvä aloittaa näillä tuntemuksilla.

Viime aikoina olen törmännyt päivittäin ihmisiin, joilla on mielikuva itsestään ikuisesti epäonnisena epäonnistujana. Esimerkiksi seuraaviin lauseisiin törmäsin eilen maanantaina. Ja valitettavasti tässä ei ole kaikki päivän aikana korviini kantautuneet.
"En mä kuitenkaan pysty siihen."
"Mulla ei koskaan käy niin hyvä tuuri."
"Mä aina teen tän saman virheen."

Jokainen kommenteista pitää sisällään jo lupauksen ja varman tiedon siitä, ettei mitään muuta voikaan tapahtua. Olemme jo päättäneet ettemme pysty, eikä tuuria ole ja aina toistetaan samaa virhettä. Emme anna itsellemme edes mahdollisuutta toimia tai ajatella toisin, ja siinä menemme metsään.

Tänään, tiistai-aamuna törmäsin tilanteeseen hiukan eri näkökulmasta. Kolmevuotias tyttäreni puki vaatteita päälleen ja sukkahousut tuottavat neidille aina hiukan hankaluuksia, jos esimerkiksi sukkahousujen sisältä löytyy roikkuvia lankoja tms. joihin pienet varpaat saattavat jäädä jumiin.
Kuulin ähinää ja puhinaa. Kunnes ääntely lakkasi ja tomera neiti seisoi edessäni hymyillen.
"Äiti, kato. Mä onnistuin. Mä osasin", Tyttäreni hihkui.
"Sä aina sanot, ettei saa sanoa ettei osaa, aina täytyy yrittää", pikkuneiti jatkoi. Tunsin onnistumisen riemua sydämessäni ja liikutuksen kyyneliä silmäkulmassani. Olin saanut edes yhteen ihmiseen luotua uskoa omista kyvyistä ja siitä, ettei pidä luovuttaa liian helpolla.

Voi kun me aikuiset pystyisimme lapsien tavoin yhtä helposti adaptoimaan uusia ajatusmalleja ja uskomuksia itsestämme.

<3


Tämä olkoon opetus ja muistutus meille kaikille siitä, että vaikka itsellemme tuottaa hankaluuksia uskoa omiin kykyihimme ja onnistumisiimme, niin emmehän riistä sitä onnea ja mahdollisuutta lapsiltamme. Ehkä meillä aikuisilla on vielä mahdollisuus kasvaa siinä lapsiemme mukana, rohkeammiksi, luottavaisemmiksi ja varmemmiksi. Koskaan kun ei ole liian myöhäistä.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Kohti korkeuksia.

Sunnuntai on lempeä. Sunnuntai on ihana. Sunnuntai on rauhallinen ja pehmeä. Sunnuntaista saa nauttia. Ottaa levon kannalta, kääriytyä peiton alle ja hidastaa tahtia.

Viikko takana. Uusi edessä. Energian keräystä. Motivaation lisäystä.

Satanut vettä.
Paistanut aurinko.
Ollut kylmää ja syksyistä.
Opittu. Kasvettu.
Ja paras sateenvarjo ikinä mennyt rikki myrskyistä.

Paljon ihania asioita. Uusia ihmisiä. Uusia haasteita vastaanotettu.
Asenne on kohdillaan ja näillä mennään kohti tulevaa.

Uskon taas entistäkin vahvemmin siihen, että kun uskaltaa itselleen suoda mahdollisuuden parhaimpaan, niin sitä myös ennemmin tai myöhemmin tulee saavuttamaan.

Oli kyse työasioista, perhe-elämästä tai omasta itsestämme, niin tavalla tai toisella löydämme tien sinne minne haluamme. On vain uskottava, luotettava ja opittava olemaan kärsivällinen, mitään ei saa, jos ei tee muutosta, joka eittämättä on melkein aina pakollinen.

Mutta ensin on katsottava itseään peiliin. Hymyillen. Ja olla kiitollinen. Kuunneltava sydäntään. Elettävä hetkessä. Ja olla onnellinen.

Tässä ja nyt.



"Olemme sitä mitä ajattelemme."

Kannattaa siis miettiä tarkkaan, mitä ajatella.

http://www.youtube.com/watch?v=l5SDJ-sRJqw&feature=related

torstai 20. lokakuuta 2011

Piimäistä puhetta.

Muistan vuosia sitten käyttäneeni aktiivisesti piimää mm. treenien jälkeen palautusjuomana. Jostain syystä se oli jäänyt pitkäksi aikaa unholaan. Piimäpurkki kyllä löytyy tätäkin nykyä säännöllisesti jääkaapistamme, mutta sen tarkoitus ei ole ollut palautusjuomatarpeet, vaan äidin ja tyttären tykästyminen sen ihanaan happamuuteen. Ja hyvään oloon sen jälkeen.



Eilen korviini osui kaupassa ollessa mainos, joka herätti taas kymmenen vuoden takaiseen. Piimähän on aivan loistava palautusjuoma!!! Niin on myös maitokin. Ja nyt kun on vielä moniin maito- ja piimälaatuihin lisätty extrana hiukan lisää proteiinia, kalsiumia ja D-vitamiinia, niin miksei näitä kannattaisi hyödyntää.


Kalsium ja D-vitamiini yhdessä vahvistavat luita ja ehkäisevät osteoporoosia, ja siksi niiden riittävä saanti on ensisijaisen tärkeää esim. kasvuikäisille, raskaana oleville ja imettäville sekä ikääntyville. Myös aktiiviliikkujille, painoaan tarkkaileville ja laktovegetaristeille piimä sopii loistavasti. Hintansa puolesta se on huomattavasti edullisempi kuin kalliit palautusjuomat kaupoissa, sekä myös sisällöltään luonnollisempi, ravintorikkaampi ja vähäenergisempi. Piimässä on sopiva määrä proteiinia, kalsiumia ja B12-vitamiinia, joiden saanti monesti esim. kasvissyöjillä jää vajaaksi.



Ja kun piimästä löytyy vielä erilaisia terveyttä edistäviä bakteereja pitääksemme yllä vastustuskykyämme ja yleistä hyvinvointiamme, niin jonkinlainen terveysjuomahan tämä on.



Itse tykkään piimän mausta, ja juuri sen happamuuden takia. Se on vatsaystävällistä jo ensi kulauksella. Se jättää ruuansulatuskanavaan ihanan pehmeän olotilan, ja se olotila jatkuu pitkään.
Jos piimän happamuus kauhistuttaa, niin mukaan voi lisätä marjakeittoa, hedelmä- tai marjasoseita yms. mikä itselle maistuukaan parhaiten.

Ainoa hankaluus on vain se, että piimäpurkkia on hankala kuljetella mukana salille ja muihin paikkoihin, joten jos töissä tai kotona kaipaat nopeaa välipalaa tai palautusjuomaa, niin pidä piimäpurkki ja sen "höysteet" hollilla, ja valmista pikainen "hyvänolonjuoma" hetkessä. Koskaan ei saa olla niin kiire, etteikö pari minuuttia liikenisi omaan hyvinvointiin.

Nam nam!!

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Mars ylös. Ulos. Ja lenkille!


Muista tämä!

Aurinko. Ihanaa! Nukuin kymmeneen. Luksusta. Oli sunnuntai ja yhä vapaapäivä.
Eilinen päänsärky oli poissa. Mikä lie olikaan ollut, mutta heikoksi veti, kun mitään ei ollut saanut aikaan eikä juuri mitään ollut pystynyt tekemään. Paikallaanolo oli ollut paras lääke.
Mutta nyt oli uusi päivä. Olo kuin uudestisyntyneellä. Syy ehkä oli kymmenen tunnin yöunissa. Kehoni ilmiselvästi oli ollut vain ylipitkiä unia vailla.

Aikaa lukea. Istua rauhassa ja nauttia.
Rauhallinen aamukahvi hiljaisuudessa ja omassa rauhassa. Puhtaan pyykin tuoksu ja puhtaat lakanat. Hedelmiä. Pähkinöitä. Luonnon jogurttia aamupalaksi. Niin hyvää keholle.
Elämän pieniä iloja. Ja nautintoja.

Energiaa aamuun.
Ei aikataulua. Ei pakkoa tehdä mitään. Mutta mieli haikaili juoksemaan. Lenkkitossut huusivat jo eteisessä nimeäni ja lenkkivaatteet kävelivät melkein vastaan makuuhuoneen ovella. Syysilma kutsui raikkaudellaan. Sinne oli päästävä. Ja pian.
Selkärangan rullauksia.
Rintakehän avauksia.
Hiukan avaavia venytyksiä etureisille. Sekä takareisille.
Muutama lämmittelyliike 10 kg:n kahvakuulalla. Alaraajoille. Keskivartalolle. Ja hartioille.
Ja ei muuta kun menoksi.

Koskaan ei ole tarvinnut katua, että sidoin nauhani ja lähdin juoksemaan.
Kirpakka syysilma. Rullaava juoksuaskel. Energinen musiikki korvilla. Ihmisiä paljon liikkeellä. Lenkkeilijöitä. Kävelijöitä sauvoineen ja ilman. Jokaisella varmasti oli sama tavoite. Tehdä tästä sunnuntaista paras mahdollinen. Minun sunnuntai ainakin tuntui juuri siltä.

Mietin kehoni olotilaa jokaisella askeleella. Miltä missäkin tuntui. Hengitys oli rauhallinen ja tasainen, kuten oli juoksunikin. Tänään en juossut spurtteja, en hakenut mäkiä enkä hyppinyt portaita. En nostanut sykettäni kertaakaan tasolle, jossa hengästyminen tulisi mukaan kuvioihin. Pidin juoksuni tasaisena koko reippaan tunnin ajan ja nautin siitä.
Tämä oli rauhallinen sunnuntai. Kiireetön. Ilman verenmakua suussa. Joskus näinkin.

Jos joku vielä miettii juoksussa käytettäviä lihaksia, niin allaolevasta linkistä voi varmistaa, että varmasti tietää minne rasitus kohdistuu.

http://www.youtube.com/watch?v=MtjNEGhNK9o

Feeling GOOD always!!!!

lauantai 15. lokakuuta 2011

Kauneus on katsojan silmissä, onnellisuus sydämessä.

On niin paljon asioita, joista olen onnellinen ja kiitollinen. Niitä ei aina huomaa, koska arkeen on helppo piilottaa moni sydämen hehkuma. Robotin omaisesti puurramme aamusta iltaan, laput silmillä, vajoamme päivän päätteeksi mutisemaan sohvan pohjalle ja valittamaan kuinka moni asia taas ottaa niin päähän.

C-vitamiinia keholle.
On lapset, jotka ovat aina vaatimassa jotain, kirkuvat juuri silloin kun itse haluaisi täydellistä hiljaisuutta. Mies, joka ei ole laittanut tikkua ristiin yhteisen kodin siisteyden puolesta. Pyykkipino kasvaa jo katon rajassa odottaen jonkinlaista toimenpidettä, mutta kukaan ei jaksa arjen väsymyksen keskellä tehdä asialle mitään.
Kaupassa ei jakseta miettiä terveellisyyttä, vaan siepataan lämmitystä vailla olevat valmisateriat kotiin viemiseksi ja ehkä muutama hedelmä kyytipojaksi.
Juostaan aikataulujen perässä, lapset tarhaan, itse töihin, lapset pois tarhasta ja kiireellä kotiin. Viisi päivää viikossa yhtä sirkusta.
Vaikka kuinka yrittää pitää kiinni aikatauluista ja päivärytmistä, niin väkisinkin meille kaikille joskus tulee tilanteita, kun jonglöörin taidot eivät vain riitä.
Onko tuttua??

Heräsin tänä aamuna todella häiritsevään kurkkukipuun. Eikä siinä kaikki. Pääni oli niin kipeä, että jopa kävelyaskeleiden tärähdykset sattuivat pahasti ohimoilla. Olin valvonut puolet yöstä kuunnellen tyttäreni yskimistä ja yrittäen helpottaa hänen oloaan kaikin konstein. Pöpöt ovat liikkeellä ja nähtävästi ne ovat saaneet jalansijan myös täällä suunnalla.

Tyttäreni on sankarini! Lapsilla on käsittämätön kyky kerätä energia kokoon, jopa flunssaisenakin. Missä vaiheessa me aikuiset menetämme tämän "taikavoiman" ja alamme säälimään itseämme?? Valittamaan ja voivottelemaan.
Niin pikkuneiti isineen matkasi viikonlopuksi maalle ilman äitiä, joka jäi kotiin potemaan heikkouttaan ja nukkumaan univelkojaan pois. Niin tai näin. Olin ansainnut viikonlopun itselleni.

Lepoa. Ei aikataulua. Hyvää ruokaa. Itseni hellimistä ja hoivaamista vartalonkuorinnoin ja uusin kynsilakoin. Omaa aikaa. Hiljaisuutta. Rauhaa ja ihanaa uutta kahvia. Pieniä asioita, mutta jotka saavat aikaan suuria tunteita. Ja uutta energiaa.

Kanaa, pestopastaa ja ihanaa salaattia.

Latte Macchiato.

Olen onnekas. Minulla on paljon syitä siihen.

Jotta osaa nauttia yksinolosta ja arvostaa sitä, ensin pitää jakaa arki toisen ihmisen kanssa.
Jotta osaa arvostaa entistäkin enemmän rakkaimpiaan, joskus on hyvä olla heistä erossa.
Jotta osaa kuunnella kehoaan ja antaa sille mitä se tarvitsee, on koettava ensin heikkoudet ja löydettävä niiden kautta vahvuudet.
Ja jotta osaa arvostaa arjen pieniä aarteita, on ensin hidastettava tahtia ja pysähdyttävä katsomaan elämän kauneutta silmiin.

"Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa..." lauloi Rautavaarakin silloin aikoinaan.

torstai 13. lokakuuta 2011

Asenne ratkaisee.

On päiviä, jolloin vaan tapaa aivan ihania ihmisiä. Ihmisiä, jotka jättävät lähtemättömän vaikutuksen. Ihmisiä, jotka tulet muistamaan aina.

Minulla oli eilen asiakas, jota varmasti en tule unohtamaan koskaan. Keski-ikäinen naishenkilö, jolla oli asenne niin hyvin kohdallaan, että täytyy huutaa hurraata. Naisen kotimaa ei ollut Suomi, vaan hän oli tullut tänne peräpohjolaan hiukan eksoottisimmista maisemista, Amerikan eteläpuolelta.

"I want to feel good, I want to look healthy and fit because I think I still deserve it", olivat hänen ensimmäiset sanat minulle, kun aloitimme puolentoista tunnin tapaamisemme. Näistä ensimmäisistä sanoista sain tietää asiakkaastani enemmän kuin koskaan aikaisemmin kenestäkään muusta.
Hän tiesi mitä halusi, asenne oli ihailtavaa. Hänellä oli kotimaassaan ollut trainer, jonka kanssa tapaaminen oli pidetty kerta viikkoon eikä niistä oltu luistettu kertaakaan. Hän halusi jatkaa siitä mihin oli jäänyt, mutta toivoi uusia motivoivia ideoita mukaan.

"I get very devoted to things I'm doing and practising, I'll do anything you ask me to do because I can see you are professional", nainen jatkoi.
Kasvoilleni nousi hymy ja mietin, että voi kun jokainen asiakkaani kertoisi ja lupaisi saman, jonka ikäisekseen loistavassa kunnossa oleva naishenkilö minulle vannoi.

Meillä suomalaisilla on lievä asenneongelma hyvinvoinnin suhteen. Jokainen varmasti haluaa voida hyvin, näyttää hyvältä ja terveenperikuvalta, mutta meillä on vaikeuksia sitoutua omiin päätöksiin ja lupauksiin tai saatikka tehdä asialle itse jotain konkreettisesti.
Oman trainerin hankintaa pidetään helposti rahantuhlauksena, koska "osataan liikkua itsekin". Joo, varmasti ei ole epäilystäkään siitä, mutta monen liikunta ei välttämättä ole sitä oikeanlaista liikuntaa, jos halutaan saavuttaa tuloksia mm. jaksamisen, painonpudotuksen, kiinteytyksen, lihaskunnon ja kestävyyskunnon parantamisen suhteen. Me voidaan käydä "lenkillä" joka viikko kahdenkymmenen vuoden ajan, mutta kehossa tuskin tapahtuu mitään muutoksia. Se alkaa olla jo sama tapahtuma keholle kuin sohvan ja jääkaapin välillä ravaaminen.

Tarvitaan systemaattista harjoitusta, säännöllisesti ja tarpeeksi usein vaihtuvaa omiin tavoitteisiin tähtäävää treenisuunnitelmaa. Meistä jokainen ansaitsee voida hyvin, näyttää hyvältä ja tuntea olevansa elämänsä kunnossa. Ikään katsomatta.
Liian usein oma hyvinvointi jää taka-alalle, muiden elämässä tapahtuvien asioiden jalkoihin. Näin ei pitäisi olla. Jos emme voi hyvin, emme myöskään pysty auttamaan muita voimaan hyvin tai antamaan täyttä työpanosta töissä, olemaan läsnä perheen kanssa tai antamaan aikaa ystäville.
Lentokoneessakin on ohjeistus hätätilanteissa " auta ensin itseäsi, ja sitten vasta muita" - meistä ei ole mitään hyötyä puoliteholla, jos voisimme antaa kaikemme täydellä teholla.



Meistä jokainen ansaitsee enemmän!

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Kahvakuulaa keltanokille.

Kun reilu vuosi sitten vedin ensimmäisen ryhmäliikuntatuntini kahvakuulalla, niin voisiko sanoa, että en itsekään osannut odottaa sen suosiota. Uskoa ja luottoa kyllä oli, koska tiesin kuinka hyvää se keholle tekee.
Neljäkymmenpäinen naislauma tuijotti jännittyneenä edessäni odottaen, että mitä tulisikaan tapahtumaan. Muistan sen kuin eilisen päivän. Tein koko tunnin kahdentoista kilon kuulalla, ei vaan ollut pienempää enää jäljellä. Vaikka kroppa huusi hallelujaa, niin en voinut antaa sen näkyä ulos päin. Sinnittelin loppuun saakka ja sain valtavat aploodit. Loppu on historiaa. Kahvakuulasta tuli pop!!!

Eilen illalla sain taas kunnian tutustuttaa uudet innokkaat kuntoilijat kahvakuula-harjoittelun saloihin. Siitä olikin siis aikaa kun tunneillani oli ollut vain ja ainoastaan ensikertalaisia. Jo kokeneena, virheistä viisastuneena, teen monet asiat aivan eri tavalla kuin vuosi sitten.
Meidän ohjaajien pitäisi aina aika-ajoin palata perusteisiin, aloittaa alusta ja kerrata, muistuttaa itseään monista yksinkertaisista asioista, joita pitää liiankin itsestäänselvyyksinä. Nämä asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä kaikille, ei varsinkaan aloittelijoille. Sitä sokaistuu pitkään ohjanneena omille sudenkuopille ja jämähtää tiettyihin rutiineihin ja tapoihin. Mutta onneksi on ensikertalaisia, jotka pitävät huolen siitä, että asioissa palataan aina takaisin sen juurille, lähtöpisteeseen. Avataan uusia näkökulmia, annetaan jokaiselle mahdollisuus olla läsnä omana itsenään.
Alkeistunnit ovat opettavaisia, meille kaikille. Ne tarjoavat haasteita. Myös meille ohjaajille.



Kun ryhmä on ikähaitariltaan laidasta laitaan, ja vaivoja löytyy ylipainosta nivelrikkoihin ja selkärangan ongelmiin, niin siinä on miettimistä millaisia liikkeitä voi edes lähteä toteuttamaan. Kummankin alkeisryhmän koko oli onneksi riittävän pieni, mikä mahdollisti monien vaihtoehtoisten liikkeiden mukaan tuonnin, ja aikaa jäi myös henkilökohtaiseen opastukseen jokaisen tarpeiden mukaan.
Se, että perusliikkeet, kahden ja yhden käden heilautukset, ovat itselle helppoja kuin mitkä, niin sitä ne eivät ole välttämättä ensikertalaisille. Jo peruslihaskunto itsessään, mutta myös koordinaatio, kehonhallinta ja se, että tuottaa liikkeitä toiminnallisen harjoittelun kautta, missä moni lihasryhmä työskentelee samanaikaisesti, ei olekaan itsestäänselvyys. Ja neljän kilon kahvakuula oli monille jo haaste, ainakin alussa.
Mutta olen nähnyt niin monesti kuinka harjoitus tekee mestarin, myös kahvakuulassa. Menestystarinoita löytyy. Kun lihakset alkavat löytyä, sellaisetkin, joihin ei ole aiemmin saanut mitään kontaktia, niin neljä kiloa vaihtuu nopeasti kuuteen tai jopa kahdeksaan jne, varsinkin liikkeissä, joissa tehdään paljon kokonaisvaltaisia harjoituksia isoilla lihasryhmillä, kuten esim. perus etuheilautukset. Moni on tullut ihmetellen kertomaan kuinka ei olisi voinut koskaan aiemmin kuvitellakaan nostavansa, saatikka heilauttavansa kahdeksan tai kymmenen kilon painoa tosta vaan.
Niin se vaan on, että kehomme on aikamoinen voiman pesä, jos vaan annamme sille mahdollisuuden, se pystyy melkein mihin tahansa.

Mielenkiinnolla jään odottamaan jatkoa, ja sitä kuinka kaksi alkeisryhmääni alkaa tästä kehittymään.

Kahvakuula yhä rules!!

tiistai 11. lokakuuta 2011

Uni paras lääke on, siitä nauttikaamme.

Nyt väsyttää. Olen kuullut monen suusta viime aikoina saman lauseen, joten sitä on siis liikkeellä.
Eilinen maanantai oli omalla kohdallani uuvuttavin päivä pitkään aikaan. Päivässä itsessään ei ollut mitään vikaa, vaikka maanantai olikin, kaikki luisti kuin rasvattu.
Kotiin päästyäni kuitenkin kaaduin sohvalle aivan ryytyneenä. Päässäni pyöri ja veto oli täysin poissa. Muistan valveen ja unen rajamailta kuulleeni tyttäreni leikkejä, vastanneeni joihinkin kysymyksiinkin ja kommentoineeni miehellenikin jotain, mutta en muista mitä.

Anna kehon levätä.
Kelatessani hiukan taaksepäin päiviä, viikkoja, voin kertoa suurimmaksi syyksi väsymykseen riittämättömät yöunet. Kesäkausina unen tarve ei ole niin suuri, mutta odotappas kun pimeys koittaa niin johan kaatuu kovakin kaveri.
Ja vielä. Pienen lapsen äitinä yöuniin ei aina voi itse vaikuttaa, mutta toivossa on hyvä elää, että joku päivä tämäkin helpottaa.
Osan syystä laitan myös liikkeellä oleville flunssapöpöille, jotka ovat taas aallon tavoin laittaneet lakoon kansaa sängyn pohjalle. Itse en hevillä kaadu, vaan jään "heiluriukon" tavoin vaappumaan puolelta toiselle sinnitellen pystyssä, toivoen kaatumista, lepoa sen hetken ja nousua taas uudelleen ylös pöpöistä päässeenä. Ja pah. Minä aina sinnittelen.
Riittävä unen määrä luonnollisesti vaikuttaa vireystasoon, auttaa jaksamaan, keskittymään ja pitää hommat rullaamassa toivotulla tavalla.
Huonosti nukutut yöt tai liian vähäiset yöunet eivät tee muuta kuin hallaa kehollemme ja hankaloittavat arkeamme ärtyneisyydellä, vetämättömyydellä ja keskittymisvaikeuksilla.
Tämän olen huomannut ja siksi onkin syytä kiinnittää huomiota taas omaan olotilaan. Missäs sitä mennäänkään...
Syksyn lieveilmiöt ovat täällä taas. Se on olemassaolon taistelua, selviytymistä ja voimavarojen uudelleen arviointia.

Kaikelle on aikansa.

Riittävä uni ja lepo. Monipuolinen ja terveellinen ravinto. Säännöllinen liikunta, hyvällä mielellä. Näistä on hyvän arjen peruspilarit tehty. Nämä auttavat jaksamaan läpi pimeän ajanjakson.

Kun keho kaipaa lepoa, sen on sitä saatava. Sankarillista ei ole puolikuntoisena lähteä kuuta kurkottelemaan, ellei ole aivan pakko. Ja harvoin on niin pakko.

Aina on hetki aikaa itselle. Edes 5 minuutiksi.

"Täydellisyyttä ei kannata tavoitella, koska sitä ei ole olemassa. Tavoitelkaamme hetkiä, jotka täydentävät olemassaolon." - Heidi

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

Juoksun huumaa.

Oi oi. Mikä fiilis! Juoksuni kantoi tänään niinkin kauas kuin 15 km. Aivan täysin puun takaa, sain kehooni voimaa, lennokkuutta, vaikka hartiani olivat yön jälkeen todella jumissa.

Mietin aamulla kahta vaihtoehtoa. Juoksulenkki vai salitreeni? Salitreeni vaiko juoksulenkki? Ulkona paistoi sunnuntai-aamun aurinko ja iloisia ihmisiä olisi hymyilemässä kilpaa säteiden säestyksellä, niin miksi olisin majoittautunut sisätiloihin, joten päätös oli selvä.

Lenkkitossut jalkaan siis ja baanalle. Yksin.


Juoksusta ja juoksemisesta on kirjoitettu paljon kirjoja vuosikymmenien ajan. Kukin kertoo oman tarinansa ja syynsä juoksemiseen. Juoksusta on tehty mietelauseita, runoja ja syviä ajatuksia herättäviä tarinoita. Eli minä en ole ainoa, joka on ymmärtänyt sen filosofisen puolen. Sitähän se on parhaimmillaan.
Se on tapa elää. Kokea. Nauttia. Ei ole kyse enää mistään kunnonkohottamisesta vaan itsensä voittamisesta.

http://www.youtube.com/watch?v=_9lyd9m6sSI&feature=share



Yksikään juoksulenkkini ei ole enää kopio edellisestä, vaan joka kerta kun vedän lenkkitossut jalkaani, mielessäni on aina kysymys : mitä uutta voisin tehdä tällä kertaa?

Tänään puikkelehdin pikkukatuja pitkin. Etsin ylämäkiä ja kauniita maisemia.
Tein mutkia. Löysin uusia reittejä.
Juoksin portaita spurtaten useaan otteeseen.
Fiilistelin pehmeää rantahiekkaa etu- ja takaperin.
Leikittelin vauhdilla.
Ja lopuksi annoin kehoni rullata rauhallisesti loppuun aina kotiovelle saakka.




Elin fäärissä, jossa vain juoksijat elävät. Fäärissä, jonka vain juoksijat kokevat. Ja jotta sinne pääsee, täytyy juosta. Täytyy voittaa itsensä. Vetää mukisematta lenkkitossut jalkaan sitoen nauhat tiukalle, ja päästää meissä jokaisessa asuva pikku "runner" irti.
Ei se vaadi paljon. Mutta se antaa paljon.




"GIVE A GIRL THE RIGHT SHOES, AND SHE CAN CONQUER THE WORLD." - Marilyn Monroe

KuningasAamiainen ja koko Muu Valtakunta.

Liian moni nykypäivänä jättää aamiaisen väliin, vaikka sen tärkeydestä on puhuttu jo pitkään. Aamiaista on mainostettu päivän tärkeinpänä ateriana, mutta moni vetoaa yhä edelleen eri syihin aamiaisen väliin jättämiseksi. Ei ole aikaa. Ei maistu. Ja niin edelleen. Näitä löytyy.

Olen itse aamiaisihminen. Rakastan aamupaloja. Rauhassa syötynä ja nautittuna. Koskaan en omasta tahdostani aiheuta itselleni aamulla niin suurta kiirettä, ettenkö ehtisi nauttia puuroa, mysliä, tai muuta vastaavaa, jolla saan aamun käyntiin.

Mysliä, jogurttia, auringonkukan siemeniä, goji-marjoja ja mandariinia.

Kehoni vaan vaatii sitä. Ennen pystyin lähteä aamulenkille tyhjällä vatsalla, mutta sekään ei enää luonnistu toivotulla tavalla. Kehoni tarvitsee energiatankkauksen aamuun, muuten iskee heikotus ja verensokerin lasku niin ettei mistään tule mitään.

Liikkuvalle ihmiselle aamiainen on äärimmäisen tärkeä. Jotta päivän mittaan energiataso ja verensokeri pysyisivät tasaisena aamusta iltaan, ei yhtään ateriaa parane jättää väliin. Ei edes aamiaista.
Jos koko päivä ollaan painettu töitä aamusta alkaen, eikä keho ole saanut kunnon aterioita missään välissä, niin voi vaan kuvitella kuinka poikki sitä on illan jumppatunnilla tai salitreeneissä. Niistä ei juuri ole hyötyä. Ja kun vielä juostaan kotiin nälkäisenä ja syödään koko jääkaappi tyhjäksi valoa lukuunottamatta, niin voi miettiä, että nyt mennään pahasti pieleen.
Kerran tai pari keho kestää moiset "hairahdukset", mutta jos tämänlaisesta toiminnasta tulee tapa, niin kyllä se alkaa jossain näkyä. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Väsymystä. Painonnousua. Muutaman mainitakseni.

Helppoa ja nopeaa.

Tapaan paljon asiakkaita, joilla on juuri edellämainittu "softa" päällä. Syödään ehkä kerran päivässä, ja ihmetellään kun väsymystila jatkuu eikä kuntokaan kohoa tai kehossa tapahdu mitään postiivista. Mitään yhtä oikeaa tapaa ei ole elää, mutta jonkinlainen oikea suunta löytyy varmasti jokaisen elämään sopivaksi, jos jaksaa hiukan miettiä ruokailutottumuksiaan.

Selkeä ateriarytmi auttaa jokaista meitä löytämään aidon nälän ja kylläisyyden tunteen. Aineenvaihdunta on tehokkainta päivällä, joten suurin osa päivän energiamäärästä kannattaa tankata iltapäivään mennessä, eikä jättää iltaan. Syömisen rajoittaminen päivällä johtaa usein hallitsemattoman iltasyömiseen, jonka seurauksena suositeltava päivittäinen energiamäärä saattaa ylittyä reippaastikin.

Tapoja on monia aterioida päivän mittaan, mutta itse puollan tapaa "syödä paljon pieniä aterioita päivän mittaan". Se vaan toimii. Ainakin omalla kohdallani.

"Sinulla on vain yksi keho. Hoida sitä hellien. Huolla sitä rakastaen. Kuuntele sitä. Kehosi on ansainnut voida hyvin." - Heidi

lauantai 8. lokakuuta 2011

Sydän tietää. Sydän uskoo. Sydän luottaa.

Minulla on vahva usko siihen, että jos jotain todella haluaa tehdä täydestä sydämestä, niin syitä ja esteitä sen tekemättä jättämiseen ei ole.

"Jos ei ole tietä, niin se tie tehdään." Vahva mottoni.


Olen tottunut elämään mieheni alati muuttuvien työaikataulujen kanssa. Aina se ei ole helppoa, mutta nämä ovat asioita, joihin on vain asennoiduttava oikein. Kukin tavallaan.
Epäsäännölliset työajat, niin itsellä kuin miehellänikin, on myös pakottanut minut keksimään keinot liikkua ja treenata omalla ajalla lapsi mukana. Nyt jo 3-vuotias tyttäremme on tottunut liikkumaan vaunuissa mukana pienestä pitäen äidin juoksulenkeillä, joten lapsi ei todellakaan ole este liikuntaharrastukselle. Tai sanotaanko että esteitä ei ole liikuntaharrastukselle lainkaan, jos liikkua todella haluaa.



Kaikille se ei ole itsestään selvä elämäntapa, ja helposti sitä asettaa mukavuustekijät liikunnan yläpuolelle.
"Mun pitäisi käydä salilla 3 kertaa viikossa, mutta..."
"Mun pitäisi ehtiä jumppaan edes kerran tällä viikolla, mutta..."
"Mun pitäisi aloittaa lenkkeily taas uudelleen, mutta..."
Pitäisi ja pitäisi. Tekosyitä!

Kaikki on mahdollista, jos todella jotain haluaa. Kaikelle löytyy aikaa, jos todella sitä haluaa. Kaikki on kiinni omista valinnoista, omista prioriteeteistä, ja päätöksistä.

Istutin siis tänä aamuna tyttäreni rattaisiin ja taas mentiin. Kehoni kaipasi juoksulenkkiä, joten vaihtoehtoja ei ollut. Syysaurinko kutsui taas jättämään jälkensä Helsingin edustan rantaviivaan aina Kaivopuistosta Lauttasaareen ja takaisin. Ihana meri. Sen tuoksu. Aallot ja mahtavat purjeveneet ulapalla. Lauantaita ei voinut paremmin enää aloittaakaan.



Eilen illalla istuin sohvalla läppärini kanssa selaillen YouTubesta videoita. Etsin monesti motivaatiota ja inspiraatiota tekemisilleni ja ehkä vielä jotain syvempää tarkoitustakin.
Allaoleva videopätkä osui silmiini. Olin nähnyt sen aiemminkin. Se oli tehnyt jo silloin vaikutuksen, mutta nyt haluan välittää viestin eteenpäin.

http://www.youtube.com/watch?v=oLdi0hMkinM&feature=share

Niin kauan kuin jokin asia vaan tuntuu oikealta, kaikki on mahdollista toteuttaa. Jos uskomme itseemme ja teemme täydestä sydämestämme sitä mitä teemme, mikään este ei ole tiellämme.


"Stop saying I wish, start saying I will."

torstai 6. lokakuuta 2011

Aika on rajallista.

Maailman ihmisiä kosketti tänä aamuna tieto Applen perustajan Steve Jobsin kuolemasta. Ja minä olin yksi heistä.
Yksi historian kirjoihin merkkinsä saanut vaikuttaja, edelläkävijä, mentor ja esikuva oli poissa. Taas kerran.
Applen teknologian vannoutuneena käyttäjänä jo vuosia, voin sanoa että hän loi jotain todella älykästä, mutta myös jotain todella kaunista.
Mistä tunnistaa kirkkaan tähden? Siitä, että se loistaa yhä edelleen vaikka liekki olisi sammunut. 
Steve työllään loi tähden, "haukatun omenan", josta tuli brändi, joka loistaa tällä hetkellä maailmassa kirkkaimpana kuin mikään muu teknologiabrändi.
Hän uskoi unelmiinsa, jätti muiden mielipiteet omaan arvoonsa ja toteutti sen minkä koki oikeaksi. Elämä ei ole tuhlattavissa, aikaa ei ole kuin rajallisesti. Jokaisella meistä. Jokainen päivä on arvokas. Jokainen päivä voi olla osa sitä unelmaa, jonka haluamme rakentaa.


Usko siis unelmiisi. Luota itseesi. Ja tee mahdolliseksi ne asiat, joihin muut eivät uskalla uskoa. Mitään ei ole menetettävissä!




‎"Your time is limited, so don't waste it living someone else's life. Don't be trapped by dogma — which is living with the results of other people's thinking. Don't let the noise of others' opinions drown out your own inner voice. And most important, have the courage to follow your heart and intuition. They somehow already know what you truly want to become. Everything else is secondary" - Steve Jobs

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

"Dig deeper" - käskee ystäväni aurinko.

Joskus päivä vaan alkaa pohjalta. Alavireisyydellä. Kurkku kipeenä ja nokka tukossa. Voimattomuudella.
Vaikka kuinka tekisi mieli hehkuttaa ulkona niin ihanasti paistavaa aurinkoa, kirkkaan sinistä taivasta ja raikkaan kirpakkaa syysilmaa, niin en tee sitä tänään. Ei joka päivä jaksa.

Aurinko ei kuitenkaan jätä minua rauhaan, vaan tunkeutuu olohuoneen ikkunasta sisään entistäkin voimakkaammilla säteillään aivan kuin yrittäen ravistella minua. Pois pohjalta. Nostaen ylös. Kutsuen luokseen. Hymyilemään.

Hassua.



Nämä päivät ovat niitä, jolloin joutuu kaivamalla kaivamaan positiivisuutta. Pienistä asioista. Joutuu miettimään oikein rankasti, jotta onnen tunteet ottaisivat taas vallan kehossa.

Mitkä asiat ovat saaneet onnelliseksi tänään?

Mieheni keittämä hyvä aamukahvi.
Lämmin, pitkä aamuinen suihku.
Koneellinen puhtaita pyykkejä.
Tyttäreni energisyys, jopa flunssaisena.

Mitä meille aikuisille tapahtuu? Missä vaiheessa meistä häviää se kaikki lapsen energia? Onko kuormitus henkisesti niin suuri, että vajoamme helposti väsymykseen?

Kun päivän mittaan poimii paljon pieniä asioita, niistä tulee yhdessä suurta. Mieli alkaa kirkastua ja sumuverho häipyä.
Jatkan siis näiden asioiden kaivamista ja keräämistä tänään, jotta tästä keskiviikosta tulisi paras mahdollinen, jopa puolikuntoisenakin.
Pohjalta on noustava nopeasti ylös, jotta osaa ottaa taas suunnan oikeaan. Kohti aurinkoa.

maanantai 3. lokakuuta 2011

Maanantai=Mahdollisuus.

Maanantai on monesti mahdoton päivä. Viikonlopun jälkeen olisi tarvetta vielä yhteen päivään, jonka voisi tehdä puoliteholla tai vaikka vain vasemmalla kädellä. Mutta se on sula mahdottomuus. Jokaisella on tarvetta purkaa sydäntään viikon ensimmäisenä päivänä. On epäkohtia, joita halutaan selvittää. On suuttumusta ja pettymyksiä, joita halutaan jakaa. On valittamista monkään menneistä asioista. On ongelmia, jotka halutaan ratkoa siltä seisomalta.
Maanantaisin tarvittaisiin supervoimia, tai ainakin taikasauvaa, jolla taikoa turhat valitukset, ärtymykset ja hankalat tapaukset tieltä pois. Siltä seisomalta.


Vaikka on kuinka vaikea vetäistä itsensä ylös aamulla puoli kuusi ja olla skarppina ohjaamassa pilatesta puoli kahdeksan aamuvirkuille, niin voin silti sanoa, että se on minulle viikon pelastus. Seesteisyys. Harmonia. Tasapaino. Nämä kaikki tunnetilat valtaavat mielen ja kehon rauhallisella aamun aloituksella.
Päivän mittaan tapahtuvat negatiivisuudet jäävät omaan arvoonsa, eikä niihin jaksa tuhlata sen kummemmin energiaaa. Pienistä asioista ei viitsi stressata, eikä sen enempää suuremmistakaan.



Tänään lisäsin maanantai-aamuun vielä infrapunasauna-hetken. Aivan itselleni. Tämä rentouttava +50 asteen lämpö laittoi kehon hikoilemaan rauhassa. Hitaasti. Asteittain.
Huvittavaa oli se, että olin viimeisten neljän vuoden ajan ollut töissä paikoissa, joissa olisi ollut mahdollisuus nauttia infrapunasaunan lämmöstä ja terveysvaikutteista, mutta vasta nyt, ensimmäisen kerran sain aikaseksi istahtaa sinne itse.
Ei muka ole ollut aikaa, olin vastannut monille, jotka olivat ihmetelleet asiaa. Nyt otin sen ajan! Olin ansainnut sen rauhoittumishetken. Olin sen velkaa keholleni.


15 minuutin infrapunasaunomisen jälkeen ymmärsin, miksi ihmiset halusivat käydä siellä, ja miksi se oli aina täynnä viiden ja kahdeksan välillä illalla. Olo oli rento. Keho tuntui raukealta ja mieli hetken levänneeltä. Näillä fiiliksillä oli hyvä laittaa viikko käyntiin.

lauantai 1. lokakuuta 2011

Juoksemiseni salaisuudet.

Jos meistä jokainen joutuisi valitsemaan vain ja ainoastaan yhden liikunta/urheilumuodon, niin itse valitsisin ehdottomasti juoksemisen. Kuten olen aiemminkin maininnut, niin juokseminen ei ole minulle vain ja ainoastaan treenimuoto, vaan se on tapa elää. Tapa nauttia ja kokea asioita. Tapa elää hetkessä ja tutkailla maailmaa. Tänä aamuna tuli taas todistettua juoksemisen maaginen vaikutus, kaikella mahdollisella tavalla.


Parin viikon tauon jälkeen jokainen askel tuntui taas taivaalliselta. Kevyttä. Lennokasta. Mutta myös vahvaa ja voimakasta. Koko keho, kaikki lihakset olivat mukana jokaisessa askeleessa. Missään lihaksessa tai muussa kehon osassa ei ollut jäykkyyttä tai kireyttä. Selkä tuntui hyvältä, ja koko keskivartalon lihakset tuntuivat antavan täydellisen tuen kokonaisvaltaiseen rullaavaan askeleeseen.
Se oli nautintoa kerrakseen.


Oli lokakuun ensimmäinen päivä. Voisiko paremmin uutta kuukautta aloittaakaan kuin aamulenkillä aurinkoisessa syyssäässä. Taivas oli pilvetön ja kontrastit kirkkaansinisen taivaan ja syksyn lehtien väriloiston kanssa oli aivan käsittämättömän upea. Näin kauneutta ympärilläni koko ajan, mihin käänsinkään katseeni, luonto paljasti loistonsa. Olisi tehnyt mieli ikuistaa kameraan jokainen syksyn lehti. Jokainen tuulenpuuska lehtien leijaillessa maahan. Jokainen auringonsäde, joka korosti värimaailmaa entisestään. Ja jokainen aamukasteinen pisara, joita roikkui lehdillä, oksilla ja ruohonkorsilla valmiina putoamaan viimeiselle matkalleen maahan.


Unohdin jumputtavan musiikin korvistani pois. Nautin vain luonnon äänistä. Oksien rasahduksista lenkkareitteni alla rämpiessäni mättäillä. Nurmikon ja juurakoiden kahinasta juostessani pikkuisilla metsäpoluilla. Puuskuttavasta hengityksestäni vetäessäni muutaman rankan jyrkänteen ylös. Ja hiekan narskunnasta paluumatkalla juosten tasaista, reipasta vauhtia takaisin.

Tämä on sitä ”flow”-tilaa, ”runner's high”- tunnetta, jonka jokainen juoksija tunnistaa, kun kyseessä ei ole pelkästään treeni ja suorittaminen, vaan nautinto ja sitä kautta elämys.

Juuri näistä syistä juoksen yksin. Jotta pystyn olemaan läsnä itse juoksemisessa. Näkemään ja kuulemaan. Tuntemaan ja havainnoimaan ympärillä olevaa maailmaa ja nauttimaan jokaisesta hetkestä. Jokaisesta askeleesta. Olemaan läsnä. Juoksemisessa. En missään muussa.