Istuin tänään takapihan terassilla joogamatollani ja tarkoitukseni oli, no tietysti joogata. Jostain kumman syystä, ensimmäisen aurinkotervehdyksen jälkeen lopetin ja mietin että enpäs muuten joogaakaan. Ei sitten huvita yhtään.
Käänsin katseen aamupäivän aurinkoon ja suljin silmäni ja jäin vain siihen. Istumaan. Lootusasentoon. Eli periaatteessa, joogaamaan.
Niin paljon kuin pidänkin joogasta ja siitä tunteesta, jonka se kehossani ja mielessäni saa aikaan, niin paljon myös kaikki tekeminen, josta tulee liian rutiininomaista tai suorittamista, alkaa nykyään ärsyttämään.
Pikkulapsiarki on täynnä rutiineja, joten oma tekeminen ja oman hyvinvoinnin ylläpitäminen on nykyään itselle mielellään kaikkea muuta kuin rutiininomaista.
Joogaan silloin kun siltä tuntuu. Lähden lenkille silloin kun siltä tuntuu. Treenaan kahvakuulalla silloin kun siltä tuntuu.
Olen ollut suurimman osan ajan elämästäni rutiinien orja niin työssäni kuin vapaa-ajallakin. Ja varsinkin mitä tulee hyvinvointiin ja sen ylläpitoon, se jos mikä on ollut rutiineja rutiinien perään.
Siinä missä itse yritän pois pakonomaisesta suorittamisesta ja rutiineista, tiedän että moni halajaa niitä elämään helpottamaan asioiden toteutumista ja jo ihan perusarkea, esim. stressittömämmän elämän ja hyvinvoinnin toivossa. Mikä on ihan ymmärrettävää.
Kaikelle on aikansa.
Siinä matolla istuessani jonkin hetkin, tyttäreni tuli keinumasta.
"Mietiskeletkö sä taas äiti?" hän kysyi.
Kyllä, äiti mietiskeli ja saikin taas loistavia oivalluksia suunnitelmien muuttuessa toiseen. Ja niin lähdettiin yhdessä ulos kalliolle hyppimään.
Uskalla siis tehdä joskus toisin, kuunnellen mieltäsi ja kehoasi.
Sunnuntaimietteitä näin viikonloppuun.
-Heidi-
