Niinhän se on että kun johonkin asiaan keskittyy, se alkaa kasvamaan, niin hyvässä kuin pahassakin.
Viime aikoina olen nähnyt paljon uutisia ja lukenut valtavasti artikkeleja nelikymppisistä pienten lasten äideistä, raskaaksi tulemisen vaikeudesta, ruuhkavuosista, perhearjesta ja muista vastaaviin aihepiireihin liittyvistä asioista.
Ja nyt kun Sauli ja Jennikin ilmaisivat odottavansa lasta, panttasivat enemmän kuin varman päälle - paitsi että lapsen saaminen ei ole koskaan varmaa edes viime metreillä - sen kertomista julkisesti, niin näiden asioiden pohdiskelu kasvaa omassa pienessä mielessä entisestään.
En voisi olla onnellisempi tasavaltamme päämiehen ja hänen vaimonsa puolesta!!!!! Se tuska ja kipu mikä liittyy kaipuuseen tulla raskaaksi ja saada lapsi, on niin raastavaa että sen voi vain ymmärtää jos on itse sen käynyt läpi.
Toki emme tiedä kukaan täysin taustoja - eikä meidän tarvitsekaan - joten siksi asiaa ei kannata lähteä sen suuremmin spekuloimaan, mitä ollaan julkisesti tehty jo aivan riittämiin.
Elämä ottaa ja antaa.
Menetys sattuu aina. Se on suru, joka jää ikuisesti osaksi elämää ja siitä tulee osa meitä.
Näin kävi myös meille reilu kaksi vuotta sitten kun menetimme kaksosemme raskauden alkumetreillä.
Se kolahti meihin kaikkiin, koko perheeseen, hyvinkin raskaasti ja herätti ymmärtämään että elämässä mikään ei ole itsestäänselvyys. Viimeistään silloin opin että on asioita, joihin emme pysty mitenkään vaikuttamaan ja kaikki eivät ole meidän käsissämme, vaikka niin monesti naiivisti ajattelin ja uskoinkin.
Olimme toivoneet yhteistä lasta niin hartaasti että menetys vei maton alta yllättävänkin rankasti.
Olen kirjoittanut aiheesta jo useaan otteeseen, enkä nyt tällä kirjoituksella halua liikaa velloa menneessä vaan enemmänkin kääntää katsetta tulevaan. Toivoa ei kannata menettää!! Kuten myös Saulin ja Jennin tapauksessa, mutta myös monien muiden ihanien vauvauutisten myötä, mitä olen viime aikoina kuullut ympäri maailman ystäviltäni ja tutuiltani, olen entistäkin vakuuttuneempi siitä että TOIVOA ON!!! ❤️
Toivoa on.
Meidänkin kohdalla oli onni matkassa, sillä tulin vajaan vuoden sisällä uudelleen raskaaksi keskenmenon jälkeen. Tämä raskaus kantoi onneksi loppuun saakka kaikesta pelosta ja epävarmuudesta huolimatta, ja saimme ihanan tuuheatukkaisen poikavauvan - joka on jo kohta 1,5 vuotias - perheemme jatkeeksi.
Jokin jäi kuitenkin sisälle kytemään. Jopa esikoiseni, yhdeksän vuotias tyttärenikin sanoi, että hänellä kuuluisi olla vielä yksi sisko tai veli.
Tapasin mieheni vajaa neljä vuotta sitten. Menimme kesällä 2017 vihdoin ja viimein naimisiin. Näitä häitä olimme joutuneet lykkäämään jo vuodella, sillä poikamme laskettuaika oli ollut sopivasti juuri sattumassa samoille päiville kuin jo sovittu hääpäivämme kesällä 2016.
Muistan ensi treffeillä maininneeni miehelleni että haaveissa olisi ehkä vielä joskus yksi tai kaksi lasta lisää.
Harvoin sitä täräyttää moisia asioita suoraan päin naamaa ensitapaamisella mutta ajattelin että mitään en siinä menettäisi, tulisipahan asiat kerta heitolla selväksi.
Vaikka minulla oli jo ennestään tytär, niin silti kaipuu useammasta lapsesta oli ollut jo pitkän aikaa suuri.
Elämä on opettanut tässä viime vuosina että raskaaksi tuleminen, varsinkin näin nelikymppisenä, ei aina ja enää välttämättä ole mahdollista, ja niitä vauvoja ei noin vain tehdä. Jos miettii Saulin ja Jennin tilannetta ja heidän kiireistä elämää, raskaaksi tuleminen ei varmasti ole ollut helpoimmasta päästä. Stressi ja kiire ovat hyvin usein esteenä keholle lähteä luomaan mitään uutta, ja tämä on asia, jonka ääreen on pakko vain joskus nöyrtyä hyvin todenmukaisesti, sillä elämä osaa kyllä ottaa siinä missä antaakin sen mikä on tarkoitettu.
Jouduin itsekin tekemään tietynlaiset muutokset omassa elämässäni, jotta raskaus oli mahdollinen.
Nelikymppisten raskaudet ovat kuulemma olleet huimassa nousussa viime aikoina siitäkin huolimatta että ikään alkaa jo liittyä monenlaisia riskejä niin äideille kuin lapsillekin. Mutta minkäs teet jos lasta ei ole kuulunut aiemmin. Oli sitten syy ura, kumppanin puute tai jokin muu, se on jokaisen henkilökohtainen asia eikä siihen tulisi olla kenelläkään sanottavaa.
Ymmärrän täysin Saulin ja Jennin ilouutisen panttauksen, sillä alkumetreillä voi vielä moni asia mennä herkemmin pieleen, nimimerkillä vkolla 33 raskaana tunnustellen pikkuisen neidin vahvoja potkuja vatsan päältä ja kyynelsilmin miettien mitä kaikkea tämä elämä onkaan pitänyt sisällään jo tähän asti.
Kohta meillä on perhe kasassa. En voisi olla kiitollisempi. Kaikesta. ❤️
-Heidi-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti