Itsetuntemusta.

Jos olisit eläin niin mikä eläin olisit? Viidakon valtias vaiko taivaiden kuningas? Kallioiden kingi tai ehkä valtamerten valloittaja?
Meissä jokaisessa asuu "minä", persoona, joka tekee meistä ainutlaatuisen. Persoona, jonka olemme saaneet syntymässämme geeniperimästä.
Persoonan, joka on ohjelmoitu toimimaan automaationa tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa.
Persoonan, jolle on ominaista tietyt asiat.
Kuinka hyvin tunnet tämän persoonan eli "minän"? Toisinsanoen, kuinka hyvin tunnet itsesi?

Makasin eilen illalla sohvalla puolikuolleen oloisena. Jaloissa tuntui outoa hermotärinää ja keho muutenkin vaikutti olevan jollain tavalla hyvinkin väsynyt. Eikä pelkästään keho, vaan myös mieli.
Annoin ajatusteni pysähtyä ja jäin miettimään prosessia mitä kehossani ja mielessäni on ollut meneillään sitten kolmen viikon takaisten tapahtumien.
Vajosin hyvinkin syviin vesiin. Kyyneleet alkoivat valumaan pitkin poskia. Ensin yksi. Sitten toinen. Ja lopulta olinkin kastellut jo monta nenäliinaa ja puolet sohvatyynystä.
Joku viisas on joskus sanonut että kyyneleet kasvattavat, olkoonkin tämä niin.
Siinä missä ihminen voi kasvaa kyynelten kanssa, luonto puhkeaa kukkaan sateen ansioista.
Miksi siis pidättelemään kyyneleitä jos niissä piilee kasvun mahdollisuus?
Jos olisin eläin, olisin ehdottomasti delfiini. Ne ihmiset jotka minut tuntevat, tietävätkin tämän jo.
Olen pirteä, iloinen, positiivinen, leikkisä, hauskaa seuraa, energinen ja luon turvaa ympärilleni. Olen uskollinen ja hyvinkin sitoutunut elämän tärkeisiin asioihin, ja pyrin huolehtimaan aina että ympärilläni olevilla ihmisillä on hyvä olla. Näen enemmän asioita kuin muut ihmiset, sillä intuitiivisuus on läsnä jatkuvasti vahvana tunnereaktiona. Saan ihmiset avautumaan ja koen monella tavalla terapioivani tilanteessa kuin tilanteessa. Omaan nämä kaikki ominaisuudet, jotka kuvaavat myös delfiinien luonteenpiirteitä.
Mutta haavoittuvana ja surun kyynel silmässä eristäydyn omiin ajatuksiini, minulla on tapana vajota syvälle, analysoimaan, tuntemaan ja kohtaamaan asiat ilman että kukaan muu pystyy niihin siinä hetkessä vaikuttamaan. Millään sanoilla ei ole sillä hetkellä merkitystä, sillä en ole valmis niitä ottamaan vastaan. Tarvitsen hetken, tai kaksi - tarvitsen aikaa omien ajatusteni kanssa olemiseen, sitä kautta näkemiseen ja kokemiseen, ja kun olen tämän prosessini tehnyt, olen vasta sen jälkeen valmis kuuntelemaan muita.
Samoin tekee delfiini, joka haavoittuvana erkanee laumastaan, yksinäisyyteen - olemaan, näkemään, kokemaan, tuntemaan, kuulemaan ja heittäytymään vaiston varaan, antaen virran viedä mutta luottaen siihen, että elämän viisaus omassa itsessään kantaa.
Kun uskallamme mennä syvälle sisimpäämme ja kohdata sen mitä oikeasti olemme, niin opimme ymmärtämään itseämme paremmin. Jokaisella on heikkoudet, joita vahvistaa mutta jokaisella on myös ne vahvuudet, joista on hyvä olla tietoinen, sillä niiden avulla pääsemme helpommin elämässä eteenpäin.

Ja vielä kerran, kuinka hyvin tunnet oikeasti itsesi?

- Heidi -

Elämisen helppous piilee päätöksissä.

Kello pirisi taas uuden viikon kunniaksi 5.30 maanantai-aamuna. Kehoni ei ollut tietenkään vielä valmis heräämään niihin aikoihin, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Ylös oli noustava, latauduttava aamuun, haettava harmonia ja rauha, oltava esikuvana muille pirteänä ja energisenä. Ja löytyihän se "mode" sieltä, niin kuin joka ikinen muukin maanantai.

Voiko paremmin viikkoa enää laittaa käyntiin, kuin tehokkaalla pilates-tunnilla ja hetkellä infrapunasaunassa. Jokainen ansaitsee pienen hetken itselleen. Tekemättä mitään. Maanantaini oli sillä pelastettu.

Korsetti oli muokattu syvien lihasten harjoituksilla, keuhkot avattu maksimitilavuuteen syvähengityksillä ja ranka ojennettu jokainen nikamaväli kerrallaan. Leijuin parisenttiä maanpinnan yläpuolella ja niin näytti leijuvan muukin porukka, joka kevein askelin liihotteli salista ulos valmiina aloittamaan uutta työviikkoa.

"Näitä lisää", huikkasi yksi tunnilla olleista.

Onnistumisen elämyksiä. Tasapainoinen olotila. Elämisen helppous ja nautinto. Jokainen maanantai-aamu olisi hyvä aloittaa näillä tuntemuksilla.

Viime aikoina olen törmännyt päivittäin ihmisiin, joilla on mielikuva itsestään ikuisesti epäonnisena epäonnistujana. Esimerkiksi seuraaviin lauseisiin törmäsin eilen maanantaina. Ja valitettavasti tässä ei ole kaikki päivän aikana korviini kantautuneet.
"En mä kuitenkaan pysty siihen."
"Mulla ei koskaan käy niin hyvä tuuri."
"Mä aina teen tän saman virheen."

Jokainen kommenteista pitää sisällään jo lupauksen ja varman tiedon siitä, ettei mitään muuta voikaan tapahtua. Olemme jo päättäneet ettemme pysty, eikä tuuria ole ja aina toistetaan samaa virhettä. Emme anna itsellemme edes mahdollisuutta toimia tai ajatella toisin, ja siinä menemme metsään.

Tänään, tiistai-aamuna törmäsin tilanteeseen hiukan eri näkökulmasta. Kolmevuotias tyttäreni puki vaatteita päälleen ja sukkahousut tuottavat neidille aina hiukan hankaluuksia, jos esimerkiksi sukkahousujen sisältä löytyy roikkuvia lankoja tms. joihin pienet varpaat saattavat jäädä jumiin.
Kuulin ähinää ja puhinaa. Kunnes ääntely lakkasi ja tomera neiti seisoi edessäni hymyillen.
"Äiti, kato. Mä onnistuin. Mä osasin", Tyttäreni hihkui.
"Sä aina sanot, ettei saa sanoa ettei osaa, aina täytyy yrittää", pikkuneiti jatkoi. Tunsin onnistumisen riemua sydämessäni ja liikutuksen kyyneliä silmäkulmassani. Olin saanut edes yhteen ihmiseen luotua uskoa omista kyvyistä ja siitä, ettei pidä luovuttaa liian helpolla.

Voi kun me aikuiset pystyisimme lapsien tavoin yhtä helposti adaptoimaan uusia ajatusmalleja ja uskomuksia itsestämme.

<3

Tämä olkoon opetus ja muistutus meille kaikille siitä, että vaikka itsellemme tuottaa hankaluuksia uskoa omiin kykyihimme ja onnistumisiimme, niin emmehän riistä sitä onnea ja mahdollisuutta lapsiltamme. Ehkä meillä aikuisilla on vielä mahdollisuus kasvaa siinä lapsiemme mukana, rohkeammiksi, luottavaisemmiksi ja varmemmiksi. Koskaan kun ei ole liian myöhäistä.