Kahdeksan vuotta sitten tyttäreni synnyttyä äitini patisti minua lähes jatkuvasti lepäämään.
"Muista että kun vauva nukkuu niin sinunkin pitää levätä", hän toitotti yhtä soittoa.
"Mutta miten pystyn lepäämään kun pitää tehdä sitä ja tätä ja tuota ja mennä sinne ja tänne ja tonne", ajattelin silloin.
Näin kahdeksan vuotta myöhemmin voin sanoa että äitini oli enemmän kuin oikeassa.
Tässä vauva-arjessa äidin lepohetket ovat lähes yhtä tärkeitä kuin pienten lasten uni.
Ei se tarkoita aina nukkumista vaan hetken hengähdystaukoa, kahvi- tai teekupillisen nauttimista edes kerrankin lämpimänä (jos suinkin mahdollista) tai vain viiden minuutin hengitysharjoituksia. Kaikki lepo on aina kotiin päin.
Itse opin tämän vasta nyt toisen lapsen kanssa. Kodin ei tarvitse hohtaa puhtautta ja villakoirien metsästäminen ei ole enää maailman tärkein asia. Kun pikkumies nukkuu, heitän mielelläni jalat sohvalle tai sängylle ja tuijotan vaikka kattoon, mitkään tiskivuoret eivät enää ahdista eikä se että en ole pyyhkinyt pölyjä hetkeen.
Ainoa vuori jota joudun päiväunien aikana joskus valloittamaan, on pyykkivuori meinaan sitä perhearjessa vaan kertyy ja kertyy, jokainen perheellinen tietää tämän.
Joskus päiväunien aikana saatan ottaa itselleni hetken joogatuokion tai tehdä pienen lihastreenin mutta sekään ei enää ole yhtä tärkeää kuin aikaisemmin.
Me muutumme niin ihmisinä kuin äiteinä. En ole enää se suorittajaäiti, joka tavoittelee täydellisyyttä vaan olen onnistunut onneksi laskemaan rimaa alemmas, jotta pystyn oikeasti keskittymään oleelliseen.
En jaksa enää lörpötellä säännöllisesti puhelimessa tuntitolkulla ystävien kanssa ja samaan aikaan toisella kädellä hoitaa lasta, ja tehdä ruokaa, ja ripustaa pyykkiä, ja työntää vaunuja, ja käydä kaupassa ja niin edelleen... Haluan keskittyä olennaiseen eli olla läsnä lapsilleni ja perheelleni ja joskus ottaa myös rauhallisen hetken itselleni.
Muutamia kertoja olen huomannut jopa ahdistuvani siitä, että päivä on ollut niin kiireinen etten ole kuunnellut aidosti mitä tyttäreni on kertonut tehneensä koulussa tai en ole nähnyt mitä lähes viiden kuukauden ikäinen poikani on tänään oppinut.
Nykyihmisen elämää määrittelee hyvinkin paljon kiire. Se on myös hyvin surullista kuinka paljon se vaikuttaa monen perheen arkeen. On väsyneitä ja kiukkuisia vanhempia, jotka eivät jaksa olla läsnä lapsilleen. Suoritamme vanhemmuutta, aikataulutamme perhe-elämän ja teemme itsestämme "tehokkuuden orjia". Miksi?
Lepo on lääke moneen vaivaan, usko tai älä, lepo myös laihduttaa.
Kun annat kehollesi aikaa päästää irti stressistä (stressihormonin, kortisolin määrä suurina annoksina kehossa on tutkitusti todistettu lihottavan meitä), niin pysyt helpommin normaalipainossa. Kaikki ylimääräinen murehtiminen siitä mitä voi syödä ja ylenpalttinen treenaus siinä toivossa että olisi superhuippukunnossa, kääntyy helposti itseä vastaan ja aiheuttaa käänteisen reaktion, mitä alunperin on toivonut, jos unta ja lepoa ei saa riittävästi.
Jokainen on varmasti huomannut että se suklaapatukka houkuttelee helpommin väsyneenä kuin levänneenä.
Eli hyvät ihmiset, levätkäämme riittävästi ja lopetetaan täydellisyyden tavoittelu, olkaamme itselle armollisempia ja annetaan keholle ja mielelle sen tarvitsema lepo.
Ja me äidit, olemme jo hyviä sellaisenaan, läsnäolo on tärkein ja ne tiskit voivat odottaa.
-Heidi-