"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

lauantai 30. marraskuuta 2013

Luovuuden lähteillä ajatus juoksee.

Luovuus kumpuaa sisältä päin, syvältä sielusta. Se on täynnä tunteita, iloa, surua, onnea, pettymyksiä, rakkautta, vihaa.
Luova ihminen löytää luomisprosessissaan tunteidensa ääreen, uskaltaa kohdata ne ja antaa tunteiden vaikuttaa tekemiseensä ilman estoja.
Luova ihminen uskaltaa ottaa riskejä, tehdä tavallisesta epätavallista, luottaa vaistoonsa ja vapauttaa ajatuksensa välittämättä muiden mielipiteistä.
Olen seurannut läheltä ihmisiä, eri luovuuksien lähteiltä. Kaikille heille yhteistä on herkkyys. Herkkyys aistia maailmaa suhteessa omiin tunteisiin ja odotuksiin. Löytää kaaoksen keskeltä omanlainen toimiva järjestys ja luovia uusissa tilanteissa itsensä sopusointuun muutoksen kanssa.
Luova ihminen näkee metsän puilta ja osaa maksimoida mahdollisuudet hankalissakin tilanteissa.
Luova ihminen osaa pohtia omaa toimintaansa tarkkaan ja pyrkiä järkeistämään syy- ja seuraus-suhteita loogisen älykkäästi toisiinsa.
Luovuus onkin vapauteen ja älykkyyteen sidoksissa oleva kyky nähdä uudenlaisia asiayhteyksiä mutta luovuus on myös sydämen valinta tehdä asioita, jotka kokee omakseen intuitiivisella tunnetasolla.
Vaisto ohjaa ja se vaisto ohjaa minua juoksemaan tänä lauantaiaamuna - osittaista luovuutta sekin, sillä en juokse hyvän fyysisen kunnon perässä, vaan sen mitä tapahtuu ajatuksilleni juostessa. Ne kirkastuvat. Loksahtavat kohdilleen. Ongelmat kohtaavat osittain tai kokonaan ratkaisunsa. Kokonaisvaltainen hyvänolon tunne valtaa koko kehon ja tunne siitä, että kaikki on mahdollista.

Ei muuta kun lenkkarit jalkaan ja kirpakkaan pakkassäähän.

-Heidi-

perjantai 29. marraskuuta 2013

Elämä on sitä mitä olemme.

Olen törmännyt viime aikoina ajatukseen, tai paremminkin ihmetykseen siitä, että milloin se elämä oikein alkaakaan. Myönnän myös itse syyllistyneeni tähän ajatuksen juoksuun, ja oletukseen siitä että onni ja onnellisuus, tyytyväisyys ja tasapaino tulee vasta sitten kun on sitä ja tätä, siellä ja täällä...
Näin ei kuitenkaan ole. Elämä ei ala vasta sitten kun... Elämä on tässä ja nyt. Tämä nimenomainen hetki.
Muistan nuorempana ajatelleeni hyvinkin konkreettisesti niin, että sitä pitää olla jotain, omata jotain ja tehdä jotain, jotta voi olla onnellinen. Meillä on toiveita, odotuksia ja oletuksia tietyistä asioista elämässä, perheenperustamisesta, omasta talosta, urakehityksestä yms joiden saavuttamisen jälkeen se elämä voi muka vasta alkaa.
Suurimmat kasvunpaikat ovat meille jokaiselle niitä kun asiat eivät menekään niin kuin kaksikymppisenä on toivonut ja olettanut.
Totuudenmukaisemmin suurin osa meistä ihmisistä oppii elämään sitä oikeaa omaa elämää vasta keski-ikäisenä, virheistä viisastuneena, kerran pari pohjamutia rämpineenä, katkeria kyyneleitä useamman kerran vuodattaneena.
Elämää oppii elämään täysillä vasta silloin kun hyväksyy että mikään ei ole itsestäänselvää. Elämän hienous löytyy niistä ajatuksista kun huomaa itsessään voiman taistella, selvitä ja voittaa. Kaikki voi olla ohi hetkessä. Jokainen hetki on tärkeä, se pitää muistaa.
Kun oppii arvostamaan itseään, osaa arvostaa myös muita. Kun oppii ymmärtämään itseään, myös muiden ihmisten ymmärtäminen on helpompaa.
Inhimillisyys tulee tunteista, iloista ja suruista. Elämän tasapaino löytyy niiden välimaastosta.
Kun oppii hyväksymään rakkauden voiman ja välittämisen taidon, oppii hyväksymään myös oman haavoittuvaisuuden ja sen että elämä ei ole sitä mitä meillä on vaan sitä mitä me olemme.

Näihin sanoihin ja ajatuksiin...

-Heidi-


sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Elämän juoksu, juoksun elämä.

Taas on vierähtänyt tovi edellisestä juoksulenkistä. Itseasiassa siitä on vierähtänyt niinkin kauan, etten edes muista milloin se oli.
Juokseminen ei ole minulle enää osa treeniä, vaan se on minulle puhtaasti osa elämää. Juokseminen ei ole minulle enää pakkomielle ja suoritus, vaan se on fiilispohjalla tapahtuva toiminta siinä missä leffassa käynti tai ulkona syöminen. Jos ehdin niin lähden, jos en niin maailmani ei kellahda kumoon vaan jatkuu ennallaan, tasapainossa.
Juoksen silloin, kun se tuntuu hyvältä. Juoksen silloin, kun minulla on siihen sopiva sauma. Juoksen silloin, kun koen tarvitsevani sitä; rentoutuakseni, ollakseni hetken yksin omien ajatusteni kanssa, tunteakseni kehoni ja mieleni vahvaksi.
Eilisaamun juoksulenkki kosteassa ja tuulisessa syysilmassa oli taas herätys tähän juoksun hurmokseen. Kaikkeen siihen hienouteen, mitä juokseminen voikaan pitää sisällään.
Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan verrattavissa elämään, jokaiseen päivään, jokaiseen hetkeen.
Se on kaukana suorittamisesta. Se on vain ja ainoastaan siitä hetkestä nauttimista, sisään- ja uloshengittämistä, askel askeleelta eteenpäin menemistä, jyrkkiä nousuja ja laskuja, juuria ja kantoja, välillä kivikkoa, välillä tasaista. Se on itseasiassa juuri sitä mitä elämän kaikessa hienoudessaan tulisi olla; riittävän haastavaa, jotta ymmärtäisimme ettei mikään tule eteemme helposti, riittävän koettelevaa, jotta kasvaisimme ihmisinä vahvoiksi ja varmoiksi omista kyvyistämme, riittävän tasaista, jotta saisimme välillä hengähtää ja nauttia maisemasta, tasapainosta.

"We run because it makes us feel like winners, no matter how slow or how fast we go." - Florence Griffith Joyner & John Hanc

-Heidi-