"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Kiitollinen armollisuudesta.

Istun äitiyspoliklinikan odotusaulassa. Ohi kiitävät kiireisen näköiset hoitajat ja lääkärit, aikataulusta jäljessä.

Monelle ollaan jo käyty huikkaamassa että vielä vartti.

Tämä paikka pitää sisällään paljon muistoja, niin hyviä kuin huonoja. Omalla kohdallani tulee tavalla tai toisella haikea olo, sillä istun täällä hyvin todennäköisesti viimeistä kertaa.

Raskausviikkoja on alla jo 36, ikää on 40 ja unelmien lapsiluku 3 alkaa olla lähes täynnä.

Olen menossa synnytystapa-arviointiin, toisin sanoen pelkopolikäynnille.

Mitään pelkoa minulla synnytyksestä ei varsinaisesti ole, vain kaksi suht samanlaista haastavaa synnytystä ja edessä tilannekatsaus tähän viimeisimpään.

Olen kuulemma poikkeus, harvinaisuus, ennennäkemätön tapaus - miten kukin lääkäri tai hoitaja on asian nyt ilmaissutkaan - pienine vatsoineen, vähäisine painonnousuineen ja ylitiukkoine vatsalihaksineen.

Jos joku joutuu syynin alle sen suhteen että paino on noussut liikaa raskauden aikana ja kyseenalaistetaan ruokavalio, epäillään heti diabetesta ja vauva on automaattisesti nk. sokerivauva, niin itse olen joutunut vastailemaan kysymyksiin että olenko syönyt riittävästi, olenko treenannut liikaa ja pelkäänkö painonnousua jne.

Jotenkin tämä koko neuvolasysteemi perustuu aivan liikaa ”normeihin” ja kaikki muu on huonosta eikä yksilöä oteta juuri huomioon lainkaan.


Kävin pari viikkoa takaperin samaisessa paikassa vauvan kasvukontrollissa syystä että neuvolassa terveydenhoitaja oli saanut mitat vatsasta hyvin alakanttiin etteivät edes yltäneet käyrälle, ei edes alimmalle tasolle.

Painoakaan ei ollut kertynyt edelliseen käyntiin nähden yhtään joten toki ymmärrän huolen että asiaan tartutaan. MUTTA jos yhtään hoitohenkilökunta osaisi lukea peliä, katsoa taustoja ja lukea potilaan historiaa niin sama kaava oli toistunut kahdessa edellisessäkin raskaudessa, pieni maha, vähän kertynyttä painoa ja samat kontrollikäynnit raskauden aikana. Mutta kun ei. Ei viitsitä.

Kasvukontrollissa selvisi että kaikki on niin kuin pitää, ja normikäyrällä ollaan.

Tämä kokenut lääkäri osasi lukea jopa peliä sen verran että lihashan painaa enemmän kuin rasva ja kun raskauden aikana vauva vie äidiltä paljon energiaa, enemmän kuin äiti ehtii ottaa vastaan, ja liikunta jää vähemmälle niin onhan se ihan totta että lihaksisto surkastuu ja sitä kautta äiti menettää painoaan. KIITOS! Joku muukin sanoi sen kerrankin ääneen ettei minun taas tarvinnut.


Että samanlainen raskaus tässä päällä kuin kaksi edellistä. Ei edes ikä eikä aiemmat raskaudet ole antaneet keholleni yhtään armoa vaan vatsalihakset yhä edelleen kirraavat vastaan. Mutta onneksi mieli on antanut armoa.


Tämä taitaa olla ainoa raskaus, jonka aikana en ole systemaattisesti nk. harrastanut liikuntaa kuin vain hyötyliikuntana pidettävän määrän, sillä arki todellakin lähes puolitoistavuotiaan vilkkaan pikkuvesselin ja murrosiän kynnyksellä olevan neitokaisen kanssa on ollut ihan riittämiin. Eli toisin sanoen, arkiaktiivisuus on tullut maksimoitua aika kiitettävästi.


Näin sen elämän kuuluukin mennä. Armollisuuteen itseä kohtaan. Tietoisuuteen siitä että ei tarvitse jos ei jaksa. Ja rauhaan oman itsensä.

Vaikka fyysisesti jokainen raskauteni on toistanut samaa kaavaa niin psyykkisesti olen kouliintunut jokaisen raskauden myötä inhimillisemmäksi itseäni kohtaan.

Ja varsinkin tämän kolmannen kanssa olen todella kokenut sen kuinka vuodet ja kokemukset voivat muuttaa entistä suorittajaa ja kontrollifriikkiä hyvinkin paljon.

Näin on hyvä. Riitän itselleni juuri tällaisena. Ei tarvitse tehdä mitään todistaakseen jotain ollakseen parempi.

Sisäinen rauha ja tasapaino ovat hyvinvoinnin edellytyksiä.


Elämälle ja kokemuksille kiitollinen. ❤️


-Heidi-