"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

perjantai 11. syyskuuta 2015

Suomen suurin kuntotestitapahtuma - TREENIPÄIVÄ!

Se alkoi 10 hengen treenipäiväjengistä keväällä 2015, ja se kasvoi satoihin innokkaisiin, jotka ovat tulossa testaamaan kuntoaan Suomen suurimmassa kuntotestitapahtumassa tulevana lauantaina 12.9. Helsingissä, Kampin Narikkatorilla.

Treenipäivä - uudenlainen tapahtuma.

Treenipäivä on uuden ajan treenitapahtuma, jossa halutaan kannustaa ihmisiä liikkumaan. 
Monilla on jäänyt kuntotesteistä kouluvuosilta kauhukokemuksia ja Treenipäivän yksi tarkoitus onkin haudata nämä kokemukset ja antaa jokaiselle uusi ja miellyttävämpi elämys liikkumisesta ja peruskunnon parantamisesta ilman suuria paineita.
Oli sitten kuntotasosi mikä tahansa, juuri sinä olet oikea ihminen osallistumaan Suomen suurimpaan kuntotestitapahtumaan omana itsenäsi.

Ihminen on luotu liikkumaan.

Jokainen nykypäivän ihminen on tietoinen liikkumattomuuden vaaroista. Säännöllinen liikunta auttaa ehkäisemään tuki- ja liikuntaelinsairauksia sekä edesauttaa jaksamista niin henkisesti kuin fyysisestikin arjen pyörityksessä.
Liikunnan ei tarvitse olla epämukavaa vaan jokainen voi itse miettiä itselleen parhaimman mahdollisen tavan lisätä liikuntaa arkeen, esimerkiksi buustaamalla arkiaktiivisuutta pyöräillen tai kävellen auton sijaan.
"Tunti liikuntaa päivässä kolme-neljä kertaa viikossa" on menneiden talvien lumia ja ne lumet ovat sulaneet jo kauan aikaa sitten. Näin kiireisen arjen keskellä meillä ei aina ole aikaa sitä tuntia, joten pilkkokaamme se "tunti kolme-neljä kertaa viikkoon" pieniin osiin ja hyötykäämme siitä "laatu korvaa määrän" periaatteella. Jokaisella on varmasti aikaa se 5-10 minuuttia päivässä vaikka esimerkiksi kyykätä tai punnertaa. Pienilläkin asioilla saamme aikaan paljon kunhan muistamme tehdä niitä säännöllisesti. Päivittäin.

Kyykystä Cooperiin.

Tulevana lauantaina tullaan ottamaan selvää kuka kruunataan Suomen kovimmaksi lankuttajaksi. Myös TREENIPÄIVÄSSÄ selvitetään innokkaiden osallistujien lihaskunto kyykyissä, vatsalihastestissä sekä punnerruksissa unohtamatta 12 minuutin cooperia.
Tiedossa on uskomattoman upea ja tapahtumarikas päivä uusine liikuntatrendeineen, ravinto- ja treenivinkkeineen sekä alan huiput jakamassa tietotaitojaan, joten paikanpäälle jokainen!

TREENIPÄIVÄSSÄ NÄHDÄÄN!

-Heidi-



keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Lomalla on aikaa.

Luovuus on kuin kytevä liekki, joka tarvitsee syvän henkäyksen syttyäkseen taas uudelleen.
Istun joka ikinen loma-aamu mökin terassilla katsoen alhaalla siintävää pientä järveä. Jokainen aamu se näyttää erilaiselta.
Tuijotan jokaista auringon sädettä, joka heijastuu veden pintaan, aivan kuin ne olisivat joitakin ihmeitä.
Lomalla on aikaa puhaltaa luovuuden liekki taas henkiin. Nähdä elämän kauneus silmillä, jotka eivät ole arjesta väsyneet.
Lomalla on aikaa antaa ajan pysähtyä. Istua. Olla. Katsoa. Kuunnella. Nähdä. Kuulla. Sekä tuntea tunteita, joita arki helposti peittoaa alleen.
Lomalla on aikaa olla läsnä. Vieläkin enemmän. Keskittyä oleelliseen. Rakkauteen. Rakastamiseen. Nähdä ja kuulla tärkeimmät ihmiset vierellä ja luoda ihania lomamuistoja, joita syksyn pimeinä iltoina voi muistella lämpimin sydämin ja rakkauden täyteisin ajatuksin.
Lomalla on aikaa rentoutua. Heittäytyä tunteella asioihin. Jättää "pakko tehdä"-lauseet pois sanavarastosta ja kuunnella enemmän sydäntään.
Lomalla on aikaa. Aina.

Kesälomaterveisin,

Heidi





tiistai 30. kesäkuuta 2015

Elämä ilman kännykkää - pystytkö?

Olin monesti miettinyt että pitäisi kokeilla. Siis olla hetki ilman puhelinta tai muita internettiin yhdistäviä välineitä.
Näinhän me oltiin ennenkin ja selvittiin hyvin. Mentiin kotiin soittamaan jos oli tarve jollekin soittaa. Tavattiin kaverit ajallaan. Ei eksytty ja löydettiin aina tie sinne minne oli määrä mennä ilman GPS:ääkin. Käytiin koulua ja opiskeltiin ilman ylimääräisiä aparaatteja. Kirjoitettiin kirjeitä, joita sitten odotettiin kielipitkällä postilaatikon edessä.
Muistaako kukaan näitä aikoja?
Kun puhelimeni joutui varkaiden lapasiin alku kesästä, ensireaktioni oli paniikki. Ja kova sellainen. Lähes kohtauksen omainen, joka sai verenpaineet tappiin, sydämen sykkeet maksimiin ja hengityksen salpautumaan. Paniikki siitä, miten saisin ihmisiin yhteyttä, sillä kaikki tärkeät numerot olivat tallennettuna puhelimeen. Paniikki siitä, jos joku yrittäisi soittaa tai laittaa viestiä.
Paniikkia seurasi shokki. Tajuaminen, että puhelimeen oli jäänyt paljon kuvia, joita ei ollut tallennettu mihinkään pilviin, sillä vanha iphoneni ei tallentanut enää mitään automaattisesti vanhan käyttöjärjestelmän vuoksi.
Shokkia seurasi suru, sillä puhelimesta oli neljän vuoden aikana tullut niin tärkeä. Se oli ollut paljon enemmän kuin pelkkä puhelin. Se oli ollut kamera, jolla oli ikuistettu uskomattomia muistoja. Se oli ollut muistikirja, johon oli tallennettu tärkeitä tekstejä, joista osa onneksi on tallessa julkisesti.
Se oli herättänyt minut aamuisin ilman että kertaakaan olin nukkunut pommiin. Ja se oli toiminut moitteettomasti kertaakaan käymättä korjaamon kautta. Itkuhan siinä tuli tajutessa etten koskaan saisi sitä takaisin.
Sitten iski viha ja ärsytys.
Miksi ihmeessä pelkän puhelimen takia kävin läpi niin valtavat tunnereaktiot? Ja miten ihmeessä ihminen voi kiintyä johonkin materiaaliseen kapistuksen niin vahvasti?
Kaikkien näiden tunnereaktioiden jälkeen tuli luopuminen ja hyväksyminen, aivan kuten jonkun suuremmankin tragedian jälkeen.

Elämä ilman luuria.

Uusi puhelin oli pakko kuitenkin hommata. Mutta koska ihan mikä tahansa ei kelpaa, niin jouduin odottelemaan jokusen päivän uutta vempainta.
Minulle puhelin ei ole välttämättömyys mutta puhelimen kamera lähestulkoon on. Monesti olenkin käynyt kaupoissa katsomassa näitä aparaatteja ja sanonut myyjälle, että löytyiskö teiltä kameraa jossa on puhelin.
Päätin siis olla nämä odottelupäivät ilman puhelinta ja kokeilla miltä se oikeasti tuntuu.
Huomasin jo puhelimeni menetyspäivänä kuinka ihmisestä tulee luovempi ja kekseliäämpi pakon edessä. Aivot alkavat oikeasti ajattelemaan ja löytämään ratkaisuja esimerkiksi miten saada yhteys ihmisiin, joihin pitäisi olla yhteydessä mutta ei muista/tiedä puhelinnroa. Kaikkihan on aina puhelimen muistissa, ulkoa ei tarvitse muistaa nykyään enää mitään eikä siinä suhteessa aivojakaan juuri käyttää.
Huomasin myös kuinka pakonomaisesti aina varmisteli taskujaan tai laukkuaan, että puhelin oli mukana ja tallessa. Siitä oli tullut hyvinkin kiinteä osa kehoani vuosien varrella. Vähän kuin käden jatke kaikkeen.
Huomasin myös kuinka automaattisesti sitä hapuili puhelinta taskusta esim. odottaessa asemalla metroa tai junaa. Tylsyyteen.

Tietoisuuden maksimointia tässä ja nyt.

Siinä missä voitin näinä puhelittomina päivinä, oli havainnointi ja ympärillä olevien asioiden tiedostaminen. Katsoin korkeuksiin. Näin kuinka pilvet muodostivat taivaalla kauniita kuvioita. Havaitsin kuinka upeita olivat talojen kattorakenteet. Kuuntelin ympäristöä. Olin läsnä. Siinä hetkessä. Myös itselleni.
Tein myös itselleni palveluksen. Suoristin kaularankani selkärangan jatkeeksi, pyöräytin hartiat ja olkapäät taakse sekä avasin rintakehäni. Oli jopa parempi hengittää. 

Laitappas se luuri alas pariksi päiväksi ja ota elämään uusi asenne sekä parempi ryhti. 
Vapaapäivinä on hyvin aikaa irrottautua jos et ole vielä testannut. Ole läsnä lähimmäisillesi, mutta erityisesti, ole läsnä itsellesi.

Aurinkoista töihinpaluuta kaikille!

-Heidi-



lauantai 23. toukokuuta 2015

Ystävysty tylsyyden kanssa!

Olen sanonut tämän ennenkin. Luovuus lähtee tylsyydestä. Kun meillä on aikaa ajatella ja pysäyttää mieli. Tyhjentää aivokapasiteettimme häiritsevistä ärsykkeistä ja pyyhkiä to-do-listamme puhtaaksi.
Itselläni on takana kiireinen viikko. Työntäyteisiä päiviä jokaikinen. Paahdettu eteenpäin savut korvista nousten, mietitty, pähkäilty ja pyritty saamaan asioita ratkaistua parhaalla mahdollisella tavalla.
Mutta joskus liika yrittäminen on väärä tapa saada asioita toimimaam. Joskus on vaan parempi istua alas, huokaista, jäädä siihen ja pysähtyä. Lopettaa suorittaminen ja pakko tehdä tämä-ajattelumalli.
Mieli toimii samalla tavalla kuin keho. Liika on liikaa molemmille.
Jokainen on kuullut sanasta ylikunto - se pätee molempiin, niin mieleen kuin kehoon.
Jos kuormitamme kehoa liikaa ja väärällä tavalla, ilman lepoa ja palauttavia päiviä, kehitys pysähtyy ja mitään ei saada aikaan. Turhaudumme ja kierre "epäonnistuin"-ajatteluun on valmis.
Samoin käy mielelle. Liika ajattelu, liika pähkäily ja liika yrittäminen ratkaista kaikki ongelmat tässä ja nyt, väsyttävät mielen. Väsyneenä ja uupuneena emme saa juuri mitään aikaan, kun aivomme lyövät tyhjää ja huutavat erroria.
Lepo. Pysähtyminen. Vapaapäivä. Riittävä uni. Palautuminen. Ei minkään asian tekeminen. Oleminen. Tylsyyden kanssa ystävystyminen. Miltä kuulostaa?
Nämä ovat asioita, jotka vääjäämättä tulevat eteen, kun olemme tehneet liikaa ja suorittaneet jokaista ajatustamme ja tapaamme toimia, noudattaneet kaavaamme, joka on meille tuttu ja ehkä turvallisin, kun muusta emme tiedä. Vielä.
Otathan hetken lepoa tänä viikonloppuna niin keholle kuin mielelle. Uppoudu tylsyyden ja ei-minkään-tekemisen ihmeelliseen maailmaan ja anna ajatuksillesi siivet. Saatat löytää kultajyvän jos olet tarkkana.

Rentoa lauantaita!

-Heidi-


lauantai 18. huhtikuuta 2015

Itsetuntemusta.

Jos olisit eläin niin mikä eläin olisit? Viidakon valtias vaiko taivaiden kuningas? Kallioiden kingi tai ehkä valtamerten valloittaja?
Meissä jokaisessa asuu "minä", persoona, joka tekee meistä ainutlaatuisen. Persoona, jonka olemme saaneet syntymässämme geeniperimästä.
Persoonan, joka on ohjelmoitu toimimaan automaationa tietyllä tavalla tietyissä tilanteissa.
Persoonan, jolle on ominaista tietyt asiat.
Kuinka hyvin tunnet tämän persoonan eli "minän"? Toisinsanoen, kuinka hyvin tunnet itsesi?

Makasin eilen illalla sohvalla puolikuolleen oloisena. Jaloissa tuntui outoa hermotärinää ja keho muutenkin vaikutti olevan jollain tavalla hyvinkin väsynyt. Eikä pelkästään keho, vaan myös mieli.
Annoin ajatusteni pysähtyä ja jäin miettimään prosessia mitä kehossani ja mielessäni on ollut meneillään sitten kolmen viikon takaisten tapahtumien.
Vajosin hyvinkin syviin vesiin. Kyyneleet alkoivat valumaan pitkin poskia. Ensin yksi. Sitten toinen. Ja lopulta olinkin kastellut jo monta nenäliinaa ja puolet sohvatyynystä.
Joku viisas on joskus sanonut että kyyneleet kasvattavat, olkoonkin tämä niin.
Siinä missä ihminen voi kasvaa kyynelten kanssa, luonto puhkeaa kukkaan sateen ansioista.
Miksi siis pidättelemään kyyneleitä jos niissä piilee kasvun mahdollisuus?
Jos olisin eläin, olisin ehdottomasti delfiini. Ne ihmiset jotka minut tuntevat, tietävätkin tämän jo.
Olen pirteä, iloinen, positiivinen, leikkisä, hauskaa seuraa, energinen ja luon turvaa ympärilleni. Olen uskollinen ja hyvinkin sitoutunut elämän tärkeisiin asioihin, ja pyrin huolehtimaan aina että ympärilläni olevilla ihmisillä on hyvä olla. Näen enemmän asioita kuin muut ihmiset, sillä intuitiivisuus on läsnä jatkuvasti vahvana tunnereaktiona. Saan ihmiset avautumaan ja koen monella tavalla terapioivani tilanteessa kuin tilanteessa. Omaan nämä kaikki ominaisuudet, jotka kuvaavat myös delfiinien luonteenpiirteitä.
Mutta haavoittuvana ja surun kyynel silmässä eristäydyn omiin ajatuksiini, minulla on tapana vajota syvälle, analysoimaan, tuntemaan ja kohtaamaan asiat ilman että kukaan muu pystyy niihin siinä hetkessä vaikuttamaan. Millään sanoilla ei ole sillä hetkellä merkitystä, sillä en ole valmis niitä ottamaan vastaan. Tarvitsen hetken, tai kaksi - tarvitsen aikaa omien ajatusteni kanssa olemiseen, sitä kautta näkemiseen ja kokemiseen, ja kun olen tämän prosessini tehnyt, olen vasta sen jälkeen valmis kuuntelemaan muita.
Samoin tekee delfiini, joka haavoittuvana erkanee laumastaan, yksinäisyyteen - olemaan, näkemään, kokemaan, tuntemaan, kuulemaan ja heittäytymään vaiston varaan, antaen virran viedä mutta luottaen siihen, että elämän viisaus omassa itsessään kantaa.
Kun uskallamme mennä syvälle sisimpäämme ja kohdata sen mitä oikeasti olemme, niin opimme ymmärtämään itseämme paremmin. Jokaisella on heikkoudet, joita vahvistaa mutta jokaisella on myös ne vahvuudet, joista on hyvä olla tietoinen, sillä niiden avulla pääsemme helpommin elämässä eteenpäin.

Ja vielä kerran, kuinka hyvin tunnet oikeasti itsesi?

- Heidi -


keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Vahvat on tehty sirpaleista.

Kerronpa teille tarinan lasisesta vaasista. Tämä tarina on täyttä totta ja tapahtui muutama vuosi takaperin.
Sain mummiltani kauniin lasisen vaasin muistoksi vähän ennen hänen poismenoaan. Sillä hetkellä en vielä ymmärtänyt mitä tämä vaasi tulisi minulle merkitsemään, tai mitä se tulisi minulle elämän varrella symbolisoimaan.
Jouduin kuitenkin tuolloin käärimään vaasin käärepaperiin odottamaan hetkiä pysyvästä omasta kodista, sillä elämäni oli noihin aikoihin hyvinkin pitkälti matkalaukussa ympäri maailmaa, milloin missäkin.
Palatessani pysyvästi takaisin Suomeen löysin vaasin muiden tavaroideni seasta mutta harmikseni vaasi oli rikkoutunut ja mennyt sirpaleiksi pahvilaatikon pohjalle.
Niinkin suurta tunnearvoa mukanaan kantavaa esinettä ei voinut noin vain heittää pois, joten päätin kokeilla liimata palasia yhteen.
Jos olet joskus yrittänyt koota piparkakkutaloa, niin voit kuvitella prosessin pala palalta yhteen. Tai yhtälailla voit samaistua tilanteeseen, jos olet joskus koonnut 1000 palan palapeliä.
No, ihan tuhatta palaa tästä vaasista ei löytynyt mutta haasteellisemman tehtävän kuitenkin kuin itse piparkakkutalon kokoaminen.
Kaikkia pieniä sirpaleita en enää onnistunut haalia kokoon mutta liimasin löytämäni palat kahta kovemmin yhteen. Palojen ja sirpaleiden yhteen liimaamiseen meni viikkoja, ja olin jo luovuttaa mutta mummin muisto ja se tunnearvo, mikä vaasiin liittyi, pakotti minut jatkamaan loppuun saakka.
Mummini poismenosta tulee kuluneeksi kohta kymmenen vuotta.
Pari vuotta sitten tämä samainen vaasi putosi keittiön lattialle pölyjä pyyhittäessä ja uskokaa tai älkää, vaasi meni vain kolmeen osaan.
Sillä kaikella työllä, antaumuksella ja periksiantamattomuudella olin onnistunut tekemään vaasista vieläkin vahvemman.
Ja tästä syystä tämä vaasi symbolisoi minulle hyvinkin vahvasti elämää.
Ei se, että menemme välillä rikki, ja saamme kolhuja mutta se miten korjaamme elämämme ja itsemme takaisin paikalleen, se merkitsee. Sirpaleista ei koskaan saa koottua samanlaista ehjää kuin alkuperäinen mutta sirpaleista saa koottua vahvemman jos on onnistunut liimaamaan palaset yhteen riittävän tiukasti.
Nyt kun katson tuota mummini vaasia, niin näen sen kauniimpana kuin koskaan. Säröt ja pienet aukot siinä eivät tee siitä yhtään huonompaa, vaan juuri nämä yksityiskohdat tekevät siitä hyvinkin ainutlaatuisen, josta auringon valo taittuu entistäkin kauniimmin läpi ja heijastaa varjot pöytään tavalla, jota ehjä vaasi ei olisi koskaan onnistunut heijastamaan.

Vahvat on tehty sirpaleista ja elämän kauneus löytyy kun keräämme sirpaleet ja heijastamme ne kohti valoa.

-Heidi-

maanantai 30. maaliskuuta 2015

Lahjoista kallein.

Nyt jos joskus on oikea paikka todeta että "elämä on..." Lausetta voisi jatkaa eri tavoin mutta kerron mieluummin rehellisen tarinan sen taustalla.

Menneellä viikolla olen saanut yhteydenottoja yllättävän usealta taholta ja kaikissa niissä on ollut yksi ja sama lause: toivottavasti kaikki on hyvin.
Tämän lauseen perään muutamissa on ollut tarkennus: kun et ole päivittänyt facebookia ja niitä ihania positiivisia ja inspriroivia postauksiasi, joista aina saa voimaa ja motivaatiota hyvinvointiin ja jaksamiseen.
Kerronpa teille tarkkavaistoisille totuuden. Minäkään en aina jaksa. Minullakin on esteitä elämän varrella. Minäkin itken ja olen allapäin. Olen samanlainen haavoittuvainen ihminen kuin tekin mutta periksi ei anneta.
Mennyt viikko on ollut yksi elämäni pysäyttävimmistä. Olen itkenyt ja surrut yhdessä puolisoni kanssa kesken mennyttä raskauttani. Sitä odotettua yhteistä lasta, josta me molemmat olemme kauan haaveilleet.
Kaikesta näistä surun, vihan ja epäoikeudenmukaisuuden tunteista huolimatta olen jaksanut nähdä positiivisuutta etsiessäni kasvun siemeniä ja opetuksen jyväsiä.
Jonkun loppu on aina uuden alku.
Joidenkin asioiden kuuluu mennä tietyllä tavalla, jotta osaisimme avata silmämme ja korvamme näkemään ja kuulemaan elämää ympärillämme.
Tämä jos jokin on lähentänyt minua ja miestäni entisestään ja antanut yhteiselle elämällemme ja rakkaudellemme arvoa enemmän kuin koskaan.
Monelle ehkä tämänlainen kokemus ei ole yhtä raskas, moni saattaa vain nostaa olkiaan ja jatkaa elämää, mutta omalla kohdallani tämä on kolauttanut pahemman kerran.
Ehkä se että olen jo äiti, ja tiedän mitä äidinrakkaus ja sen tuoma vastuu merkitsee, ja kuinka arvokasta se onkaan, tekee asiasta raskaamman.
Nyt tiedän miltä teistä kaikista tämän asian läpikäyneistä voi tuntua. Tämä voi musertaa ihmisen.
Jos mietitään tarkoitusta asioille, niin tämän kuului tapahtua ja minun nähtävästi oli tarkoitus kirjoittaa tämä teksti, sillä tiedän että asiasta on vaikea puhua ja avautua. Moni jää liikaa miettimään ja suremaan itsekseen, sulkeutuu, mistä saattaa seurata hyvinkin pitkäaikainen toipumisprosessi. Suru ja siitä puhumattomuus voi musertaa parisuhteen ja katkeroittaa ihmisen.
Muistakaa siis jokainen, että lapsemme eivät ole itsestäänselvyyksiä. Heitä ei saa kohdella kaltoin. He ovat lahjoja, jotka meille on annettu ja meillä on vastuu pitää heistä hyvää huolta. Sen huolehtimisen lisäksi meillä on myös vastuu olla esimerkkinä heille ja antaa riittävät eväät elämään, jotta jokaisen lapsen arvo tulisi huomioiduksi. Se rakkaus, huolenpito, välittäminen ja oikeiden rajojen asettaminen on vanhemmuutta.
Eli seuraavan kerran kun mietit omaa hyvinvointiasi ja sitä, millä tavalla sitä tuet ja teet asioita sen eteen, tai et tee, niin muista että lapsemme ottavat mallia toiminnastamme. Meillä on vastuu pitää huolta itsestämme, jotta voimme pitää huolta lapsistamme.
Haluatko tukea lapsesi hyvinvointia vaiko antaa hänelle huonovointisuuden eväät? Moni asia lähtee meistä aikuisista eikä sitä pidä unohtaa.
Vaikka en päässyt tätä pientä koskaan halaamaan ja pitämään tästä elämänalusta hyvää huolta, niin silti näinkin alkutekijöissä se opetti jo minulle jotain elämää suurempaa.
Lapsi on lahjoista kallein.
Antakaamme tänään jokainen lapsellemme extrahalaus, ja vaikka useampikin. Lapsi ei koskaan saa niitä liikaa.
Rakkaus on läsnäoloa. Rakkaus on välittämistä. Mikään työ ei pitäisi olla esteenä lasten kanssa olemiselle, sillä kännykkä ja tv ovat hyvin tunteettomia lastenvahteja, joilta lapsi tuskin oppii rakkautta.
Lapsissa on tulevaisuus, joten muistakaamme hioa nämä timantit oikein omalla esimerkillämme ja rakkaudellamme heitä kohtaan.
Apua on aina saatavilla ja asioista kannattaa aina puhua jos omat voimavarat eivät riitä.

Voimahali kaikille kohtalontovereille. Tiedän että teitä on siellä monta <3

-Heidi-




lauantai 7. maaliskuuta 2015

Opetus.

Jokainen on varmasti joskus kysynyt itseltään että miksi? Miksi asiat menevät niin kuin menevät? Ja miksi joitain asioita tapahtuu, vaikka olisi toivonut toisin?
Mutta kuinka usein pysähdymmekään toden teolla miettimään asioita tai tapahtumia, ja sitä mitä niistä voimme oppia, ymmärtää ja saada oivalluksia, jopa elämää suurempia sellaisia?
Omalla kohdallani tuntuu että viimeisen vuoden aikana, laput jotka silmilläni on ollut, ovat siirtyneet etäämmälle. Huomaan kuinka näkökenttäni on laajentunut, ymmärrys asioita kohtaan on selkeytynyt ja kysymykset "miksi" ovat jääneet vähemmälle, sillä kaikkeen löytyy ennen pitkää jonkin hyvä syy. Jopa surullisille ja epäreiluillekin asioillle.
Viikko sitten jouduin juuri tämänlaisen asian eteen. Ennen kuin aloin kysyä itseltäni että miksi, vastasinkin jo itselleni että siksi. Havahduin tapahtuman opetukseen jo ennen kuin olin edes alkanut surra tapahtunutta liikaa. Kaikesta voimme siis oppia, ja kaikkea voimme käyttää kasvunalustana matkallamme eteenpäin.
Mutta se mitä tästä tapahtumasta itse opin, oli minulle tärkeämpää sillä hetkellä kuin se mitä oli tapahtunut.
Muistakaa siis, että ennen kuin annamme itsemme vajota syvemmälle suruun, masennukseen, vihaan ja epäoikeudenmukaisuuden tunteen syövereihin niin kysykäämme ensin esimerkiksi:
Mitä tästä voi oppia?
Mitä tämä yrittää kertoa?
Onko asioita joita pitäisi tehdä toisin?

Havahduin itse asioihin, jotka ovat minulla on jo edessäni mutta olin vahingossa liian innokkaasti jo hypännyt tulevaisuuteen laiminlyöden tätä hetkeä.

Mukavaa viikonloppua ja muistakaa olla kiitollisia asioista, joita elämässämme jo on <3

- Heidi -