"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Suru opettaa ja kasvattaa.

Tasan kaksi vuotta sitten makasin hiljaa Kätilöopiston toimenpidehuoneessa tuijottaen harmahtavaa kattoa yläpuolellani. Sydän hakkasi hullun lailla ja olotila oli kuin pahimmasta painajaisesta.
Huoneessa nuorehko lääkäri tuijotti epävarmana monitoria, joka oli käännetty pois päin minusta.
"Minun täytyy konsultoida vanhempaa kollegaani" lääkäri sanoi hoitajan vieressä nyökäten vaisusti.
Pahin pelkoni oli vieläkin lähempänä toteutumista. Ei sydänääniä. Se merkitsisi vain yhtä asiaa.

Keskenmeno on asia, jonka ymmärtää vasta kun sen itse joutuu kokemaan.
Se on asia, josta ei puhuta julkisesti vaan siitä vaietaan hyvinkin usein ja surraan hiljaisuudessa, jos ollenkaan. Se pyritään unohtamaan mahdollisimman pian jotta elämä jatkuisi normaalisti. Ja mahdollisimman pian.

Meille kävi toisin.
Vielä näin kaksi vuotta jälkeenkin päin kuulen yhä lääkärin sanat "valitettavasti mitään elonmerkkejä ei ole havaittavissa" mikä saa kyyneleet yhä valumaan vuolaina pitkin poskiani ja surun muistuttamaan siitä mitä kaksi vuotta takaperin tapahtui.

"Tsemppiä" oli lääkärin hyvin kylmät loppusanat kun lähdin huoneesta pidätellen hysteeristä itkua.

Tiedän että monille keskenmeno ei ole mikään iso juttu. "Eihän se ollut edes ihminen vielä" tai "luonto korjaa pois heikot yksilöt" ovat hyvin usein kuultuja lauseita ihmisiltä, jotka eivät tiedä miltä tuntuu menettää jotain niin arvokasta kuin oma lapsi jota olet toivonut ja odottanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa.
Keskenmeno on monesti asia, jonka kanssa jää hyvin yksin, sillä kriisiapua siihen ei aina ole saatavilla, tai ainakaan oikeanlaista.
Meille paras apu oli toistemme tuki ja se, että asiasta puhuttiin, aina kun jommalla kummalla oli siihen tarve. Suru oli yhteistä ja on yhä edelleen.

Elämä on matkan varrella pakottanut uskomaan siihen että kaikella on jokin tarkoitus. Ja niin myös tällä kahden vuoden takaisella keskenmenollakin. Ilman sitä meillä ei olisi ihanaa ja niin rakasta poikaamme, joka syntyi viime kesänä ja josta olemme kaikki niin onnellisia ja iloisia. Näin oli tarkoitettu.

Tyttäreni joskus kyselee että mihin ne vauvat menivät (saimme jälkeen päin tietää että niitä oli kaksi) ja minkä ikäisiä ne olisivat. Lapsen on hankala käsittää tällaisia tapahtumia - jos on aikuisenkin joskus - joten nämä "enkelikaksoset" ovat puheenaiheena aina silloin tällöin.

Keskenmeno jätti suuret arvet monella tapaa. Se myös varjosti raskauttani loppuun saakka sillä minun oli vaikea luottaa siihen että kaikki menisi hyvin. Mikään kun elämässä ei ole varmaa ja mitään ei pidä pitää itsestäänselvyytenä. Sen opin ja olen oppinut kantapään kautta.

Muista siis olla kiitollinen elämästäsi. Lapsistasi. Jokainen lapsi on lahja.
Muista olla kiitollinen siitä että sait herätä tänä aamuna.
Muista olla kiitollinen siitä että opit taas tänään jotain uutta kun pidit silmät ja korvat hereillä ja sydämesi avoinna.
Muista olla kiitollinen siitä että kasvoit ihmisenä vahvemmaksi.
Muista olla kiitollinen siitä että sait halata rakkaitasi ja kertoa heille kuinka tärkeitä he ovat.
Elämää jos pitää liian itsestäänselvyytenä, katoaa elämästä se syvin olemus, se olemus joka tekee elämästä ainutlaatuista, ja jonka arvoa ei mitata millään muulla kuin rakkaudella ja kiitollisuudella itse elämää kohtaan.
Suru kuuluu elämään, sillä se kasvattaa ja opettaa.

Ja mitä lapsiin tulee, lapset ovat kalleinta ja arvokkainta kaikista. 

-Heidi-


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti