Own your power.

Istuin tänään takapihan terassilla joogamatollani ja tarkoitukseni oli, no tietysti joogata. Jostain kumman syystä, ensimmäisen aurinkotervehdyksen jälkeen lopetin ja mietin että enpäs muuten joogaakaan. Ei sitten huvita yhtään.

Käänsin katseen aamupäivän aurinkoon ja suljin silmäni ja jäin vain siihen. Istumaan. Lootusasentoon. Eli periaatteessa, joogaamaan.

Niin paljon kuin pidänkin joogasta ja siitä tunteesta, jonka se kehossani ja mielessäni saa aikaan, niin paljon myös kaikki tekeminen, josta tulee liian rutiininomaista tai suorittamista, alkaa nykyään ärsyttämään.

Pikkulapsiarki on täynnä rutiineja, joten oma tekeminen ja oman hyvinvoinnin ylläpitäminen on nykyään itselle mielellään kaikkea muuta kuin rutiininomaista.

Joogaan silloin kun siltä tuntuu. Lähden lenkille silloin kun siltä tuntuu. Treenaan kahvakuulalla silloin kun siltä tuntuu.

Olen ollut suurimman osan ajan elämästäni rutiinien orja niin työssäni kuin vapaa-ajallakin. Ja varsinkin mitä tulee hyvinvointiin ja sen ylläpitoon, se jos mikä on ollut rutiineja rutiinien perään.

Siinä missä itse yritän pois pakonomaisesta suorittamisesta ja rutiineista, tiedän että moni halajaa niitä elämään helpottamaan asioiden toteutumista ja jo ihan perusarkea, esim. stressittömämmän elämän ja hyvinvoinnin toivossa. Mikä on ihan ymmärrettävää.

Kaikelle on aikansa.

Siinä matolla istuessani jonkin hetkin, tyttäreni tuli keinumasta.

"Mietiskeletkö sä taas äiti?" hän kysyi.

Kyllä, äiti mietiskeli ja saikin taas loistavia oivalluksia suunnitelmien muuttuessa toiseen. Ja niin lähdettiin yhdessä ulos kalliolle hyppimään.

Uskalla siis tehdä joskus toisin, kuunnellen mieltäsi ja kehoasi.

Sunnuntaimietteitä näin viikonloppuun.

-Heidi-

Kun olin joskus juoksija.

Moni on kysynyt minulta mistä blogini nimi tulee. Muistaakseni olen joskus aiemminkin tähän vastannut ja jopa kirjoittanut tarinankin mutta kerrotaanpa uudelleen.

Juoksin ennen. Ja paljon. Juoksu, juokseminen, lenkkeily, tai millä tavalla sitä nyt haluaakaan kutsua, oli elämäntapani hyvinkin kauan. Asuin ulkomailla vuosia, monissa eri paikoissa, matkustelin myös paljon ja juokseminen oli aina luonnollinen tapa liikkua, olin sitten Barbadoksella tai Ranskan Alpeilla, tai missä milloinkin. Mihinkään en koskaan lähtenyt ilman lenkkitossujani.

Asuin kuusi vuotta Englannissa, Lontoossa, ja tuo miljoonakaupunki tuli minulle yhtä tutuksi kuin omat taskuni nimenomaan juoksemalla. Tai mikä tahansa paikka matkojeni varrella, juoksemalla pääsin aina jyvälle millainen ympäristö oli kyseessä, mitä oli missäkin ja miten löytää takaisin "kotiin".

Mutta mikä parasta, se fiilis joka juostessa aina tuli, se fiilis maksimoitui aina jonkun uuden löytämisen kautta, paikan jossa ei koskaan aiemmin ollut käynyt ja tunteen jota ei ollut koskaan aiemmin tuntenut.

Sitten pidin joskus juoksukoulua, jonka teoriaosuuden nimi oli "Juoksun lyhyt oppimäärä" - niihin aikoihin elämässäni tapahtui myös paljon, ja jollain tavalla yhdistin juoksun ja juoksemisen elämää ylläpitävään voimaan, joka minulla silloin oli hyvin vahvasti läsnä, ja juokseminen oli silloin minulle lähes samaa tarkoittava kuin elämä itsessään.

Ja kun elämä itsessään on tietty prosessi, joka jatkuu ja jatkuu, jos luoja suo, niin jossain pienessä mielessä päätin että mennään pitkän kaavan mukaan, eli blogistani tuli "Juoksun pitkä oppimäärä".

Nykyään juokseminen ei merkitse itselleni enää samaa kuin itse elämä mutta koen sen silti yhä hyvin vahvana vertauskuvana elämälle.

En enää juokse kuin satunnaisesti, sillä tunnen ettei minulla ole siihen enää tarvetta. Reissuun kuitenkin pakkaan yhä edelleenkin lenkkitossuni!!

Liikunta ja omasta kunnosta huolehtiminen on minulle jotain aivan muuta nykyään.

Jollain tavalla ajattelen aikaa kun juoksin paljon, että juoksin jotain pakoon tai taas toisaalta ajattelen että etsin jotain, mitä en ollut vielä löytänyt.

Tasapainon löytäminen elämässä lopetti myös liialliset kirmailut sinne tänne ja samalla se auttoi hidastamaan vauhtia.

Aiemmin ajattelin aina että juosten olisin jo perillä, mutta nykyään mietin että kävelyvauhdilla näkee ja kokee enemmän. Ja kun mihinkään ei ole enää kiire.

Silloin tällöin tapahtuvat juoksulenkit ovat ihania fiilistelylenkkejä ilman mitään tavoitteita ja niistä yhä nautin. Pieni hiki, joskus isompikin, on aina välillä ihan paikallaan. Ja mäkitreenit on aina tietyn väliajoin pakko vetää!!!

Kaikelle on aikansa.

-Heidi-

Leggareita ja univelkaa korkojen kera.

Pieni nyytti on tuotu just sairaalasta kotiin. Vanhemmat tuijottavat hämmennyksen vallassa uutta elämänihmettä miettien että siinä se nyt on, että mitäs nyt?

Äiti on synnytyksestä yhä toipumisvaiheessa, vetää viruneita ja venyneitä leggareita jalkaan - mielessä käy pikaisesti mielikuva niistä lempifarkuista, jotka ehkä menisivät just pohkeeseen asti päälle. Masentavaa ja ahdistavaa.

Vauva-arki pääsee vauhtiin, se on yhtä syöttämistä, syöttämistä ja syöttämistä. Siinä välissä vaihdetaan niitä vaippoja yhtä tiuhaan tahtiin.

Jos raskauden loppuvaiheessa jo sai kiitettävästi kasvatettua univelkaa, niin valitettavaa on että sen takaisinmaksusta ei ole tietoakaan vielä piiiiiitkään aikaan.

Velka kasvaa ja kasvaa, korkojen kera.

Äiti vetää päivästä toiseen niitä venyneitä ja vanuneita leggareita yhä jalkaan - ja se on ok - välillä miettien yhä niitä lempifarkkujaan, joihin mahtuminen siintää yhtä kaukana kuin mount everestin huippu.

Olen seurannut tässä vuosien varrella keskusteluja ja lukenut eri tahoilta aiheesta "synnytyksen jälkeinen palautuminen". Itsekin olen aiheesta keskustellut - paljonkin - niin ystävieni kuin asiakkaidenkin kanssa.

Kuten monesta muustakin, myös tästä on tullut asia, jota suoritetaan.

Esikoiseni kanssa 31-vuotiaana palautuminen raskaudesta ja synnytyksestä tapahtui kirjaimellisesti hetkessä, fyysisesti. Tai mikä nyt palautumista on, lempifarkut mahtuivat jalkaan heti seuraavana päivänä kun lähes kaikki lihakset olivat kadonneet. Eli paino jäi miinukselle. Oliko se nyt hyvä vai ei, mene ja tiedä.

Henkinen palautuminen olikin sitten hiukan toinen juttu, olin meinaan lähes traumatisoitunut siitä kun en enää saanut nukkua riittäviä yöunia. Siitä sitten pikkuhiljaa seurasikin kierre, joka johti moniin asioihin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta burnouttiin ja eroon lapsen isästä.

Minulla oli heti kauhea kiire ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen päästä takaisin hyvään juoksukuntoon, tai yleensäkin kuntoon, joka vastasi raskautta edeltävää aikaa. Eli kauhea tarve pitää elämä niin kuin se oli ennen äidiksi tuloakin - kuinka tyhmä ja lähes mahdoton tämä ajatus olikaan!!

Palasin spinning-pyörän selkään ohjaamaan tunteja kun esikoiseni oli kolmen kuukauden. Ja silloin luulin että se oli jopa jonkinlainen meriitti, mutta näin jälkeen päin ajateltuna, se ei todellakaan ollut meriitti!

Mitä enemmän sain hämmästelyjä ja ihmettelyä siitä että "justhan sä synnytit, miten voit olla tossa kunnossa" sitä enemmän se pönkitti itsetuntoani. Ei kestänyt kauaa kun olin taas täydessä vauhdissa juoksulenkeillä ja ohjaamassa (aivan liian monta) jumppaa.

Se oli silloin, ja onneksi nyt on nyt. Yhdeksän vuotta vanhempana, viisaampana ja kokeneempana. Elämä on nyt huomattavasti tasapainoisempaa.

Toinen lapseni, samalla miehelleni ensimmäinen, syntyi viime kesänä, pieni pörröpäinen poika, jota olimme kaikki, niin mieheni, isosisko kuin minä, odottaneet kuin kuuta nousevaa. Iän tuomat muutokset kehossani olivat olleet jo tiedossa, ei siis tullut yllätyksenä että fyysinen palautuminen ei tapahtunutkaan samalla tavalla yhdessä päivässä kuten esikoisen kanssa. Mutta henkinen palautuminen oli tällä kertaa se nopeampi ja helpompi. Kaikkeen sitä oli jo varautunut, jotenka mikään ei shokeerannut, paitsi se että pienet pojat tuppaavat pissailemaan päälle, mitä pienet tytöt eivät tee. :D

Mitä sitten jos lempifarkut eivät heti mahdukaan jalkaan, tai ei edes puolen vuoden päästä, tai ei koskaan. Mitä sitten jos on jäänyt vähän roikkuvaa ihoa ja lantion muoto on muuttunut leveämmäksi ja silmäpussit ovat jäädäkseen ja muutama lisäryppy on ilmestynyt otsalle ja silmäkulmiin. Mitä sitten jos ei näytä joka päivä hehkeältä ja hiukset täydellisesti laitetulta. Mitä sitten?

Olet just synnyttänyt vauvan. For god shake!!!! Olet luonut uuden elämän. Sinulla on vastuu olla hänelle läsnä. Tukea häntä. Olla esimerkillinen vanhempi. Antaa hänelle aikaa. Rakkautta. Hellyyttä. Halauksia. Suukkoja. Olla äiti. Isolla ÄÄLLÄ.

Sinulla on myös vastuu pitää itsestäsi niin hyvää huolta että lapsellasi on hyvä olla. Ja tämä tarkoittaa sitä että teet asioita, jotka eivät kuormita omaa jaksamistasi äitinä ja vanhempana liikaa. Eli ihan heti ei - eikä ehkä ollenkaan - elämäntapaa ennen lasta kannata lähteä tavoittelemaan.

Itsellä perheen tärkeys on kasvanut iän myötä. Jos aiemmin ajattelin että tarvitsin hetken omaa aikaa vaikka lenkkipoluilla tai salikäynnillä, niin nykyään nostan perheajan prioriteeteissä numero ykköseksi. Oma hyvinvointini tulee sen kautta että perheeni voi hyvin ja päinvastoin.

Entisenä liikuntafanaatikkona/neurootikkona ei liikunta ole täysin jäänyt, vaan liikun kun siltä tuntuu ja siihen tulee hetki. Se on sitä arkiaktiivisuuden maksimointia enimmäkseen. Ihminen on luotu liikkumaan, siitä ei pääse mihinkään. Vaunulenkeillä lisään nilkkapainot jalkaan tai jään joogaamaan pururadalle pikkumiehen tutkaillessa vaunuissa. Liikumme myös koko perhe yhdessä aina kun siihen tulee mahdollisuus.

Lepo on noussut niin tärkeäksi osaksi elämää että jos ennen lähdin vaunulenkeille nukuttamaan lasta vaunuihin, nykyään lepään tai jopa otan päikkärit silloin kun pikkumies nukkuu omassa sängyssä ja lähden ulos vasta kun hän on hereillä. Tämä lepohetki on mun ihan oma aika, jolloin lataan akkuni - se on monesti vain sohvalla tai lattialla makaamista, ihan vain olemista hetkessä, rauhoittuen - joskus tämä kestää sen vartin, joskus jopa kaksi tuntia mutta pienikin lepohetki on univelkojen koron maksua takaisin.

Jokainen äiti palautuu synnytyksestä eri tavalla. On tärkeää löytää oma tapansa toipua oikein ja välillä jopa sulkea silmänsä ja korvansa siltä mitä kuulee ja näkee muiden tekevän. Ei kaikilla linea albat palaudu ennalleen samassa ajassa (joillakin ei enää ollenkaan jos on lähtenyt liian varhain altistaa vatsalihaksia turhalle rasitukselle) eikä raskauskilot karise yhtä nopeasti.

Olemme kaikki yksilöitä, niin kehojemme kuin omanlaisen perhearjenkin kanssa.

Olen huomannut itse että kun olen antanut keholleni aikaa, ilman että olisin pakottanut sitä mihinkään - ja viettänyt hyvin paljon aikaa leggareissa (joissa voi aina tarvittaessa kyykätä tai tehdä burpeita tai vaan levätä mukavasti :D ) - niin pikkuhiljaa se alkaa olla siellä missä se oli ennen jälkimmäistä raskautta. Mihinkään ei ole ollut kiire ja näin on ollut hyvä.

Opettelethan olemaan armollinen itsellesi ja nauttimaan äitiydestä, täysillä!!

-Heidi-

Kiire on jo kirosana!

Olen elänyt, mutta olenko oikeasti elänyt sittenkään?

Taannoin löysin kasan kouluaikaisia tavaroitani. Muistiinpanot olivat kuin mallikappaleita "näin teet muistiinpanot täydellisesti ja hyvällä, selkeällä käsialalla" tyyliin ja vihkot olivat jokainen päällystetty täydellisesti kontaktimuovilla. Ja huom! Vihkotkin!! Ei mitään kuplia tai muuta epäkohtaa ollut näkyvissäkään. Ei sitten ainuttakaan.

Sitten löysin vanhoja kalentereitani. Siellä oli merkintää sun toista. Jokainen päivä oli aikataulutettua tekemistä, milloin olin ollut treeneissä, milloin syönyt, milloin ollut tenttiä, palaveria, tapaamisia, jne.

Näiden yliorganisoitujen sivujen katseleminenkin alkoi ahdistaa. Apua! Minulla on mennyt enemmän varmasti aikaa kaiken suunnitteluun kuin itse niiden toteuttamiseen ja tekemiseen.

Kyynelsilmin suljin kalenterit, laitoin ne takaisin laatikkoon niiden kymmenien muiden kirjojen, vihkojen, kansioiden, päiväkirjojen yms. sekaan huokaisten syvään pyyhkien kyyneliä silmäkulmasta.

Tunsin syvää huojennusta etten ollut enää tämä ihminen jonka elämä oli yhtä exceliä ja vuoden, viiden vuoden tai kymmenen vuoden suunnitelmien tekoa, vaan olin ihminen joka oli oppinut matkanvarrella päästämään irti, ja opetellut elämään hetkessä, näkemään, kuulemaan, tuntemaan ja olemaan läsnä, niin läheisille mutta varsinkin itselleen.

Elämme yhteiskunnallisesti ja myös maailmanlaajuisesti ehkä pahinta mahdollista aikaa olla ajattelematta mitään, tekemättä mitään, olematta mitään, kun jatkuvasti ympärillä oleva maailma laittaa päähämme ajatuksia täydellisestä ihmisestä, elämästä ja siitä miten löytää autuas onnellisuuden tila tavoittelemalla täydellistäkin täydellisempää elämää.

Esiin tuodaan jatkuvasti tehokkuutta, rankkaa treeniä, hyviä johtamistaitoja, organisointikykyä, korkeaa työmoraalia mutta myös toista ääripäätä, mielen hallintaa, meditaation hurmosta, joogan autuutta ja täydellistä tasapainotilaa.

Niin lehdet kuin sosiaalinen mediakin ruokkivat näitä ilmiöitä vielä kulovalkean tavoin ja ihmiset menevät lankaan.

Taas on tulossa kesä ja taas jälleen kerran yritetään päästä kesäkuntoon. Hah! Mä en kestä.

Olen vissiin jo liian kauan tätä aikakautta elänyt että näen jo punaista jokaisesta otsikosta joka käsittelee kesäkuntoon pääsyä. Voiko kliseisempää enää olla!!

Ihminen on tällä hetkellä ehkä enemmän eksyksissä kuin koskaan aiemmin.

Ei osata enää olla omia itsejään, vaan tavoitellaan jotain muuta tai mitä muilla on.

Ajatellaan että se mitä lehdet ja muu ympärillä oleva media sanoo ja neuvoo tekemään, on ainoa oikea tapa elää.

Ja kun sitten jotain saadaan ja saavutetaan, petytään kun se autuas elämä ei auennutkaan paremman perseen alta tai leveämpien hartioiden takaa, tai päivittäisten joogasessioiden tai uuden tuliterän auton kautta.

Moni on alkanut huutaa jo apua mutta yhä suurin osa juoksee oravanpyörässä kuin mitkäkin vesikauhun saaneet pieneläimet. Suorittaen elämää 24/7.

Mutta mitä ihmistä ja ihmisen toimintaa on yhtään tässä matkanvarrella oppinut tuntemaan, niin moni näistä kellokaulassa juoksijoista ja täydellisyydentevoittelijoistakin joku päivä havahtuu, osa pakon edessä, ja osa ihan ymmärtämällä, ettei tässä ole mitään järkeä.

Eli te jotka vielä siellä juoksette, juoskaa vaan mutta välillä on hyvä muistaa hidastaa tahtia ennen kuin on liian myöhäistä.

Ja te jotka tavoittelette sitä autuainta onnellisuuden tilaa niin katsokaa itseänne peiliin. Elämä on tässä ja nyt, sen onni piilee juuri siinä hetkessä.

"Busy is the new stupid."

-Heidi-

Tasapaino on hyvinvointia.

Mitä sinulle on hyvinvointi? Mietitkö sitä koskaan? No kohta ainakin mietit, sillä vuosi lähenee loppuaan ja on aika karistaa kaikki onnettomat asiat harteilta, tai ainakin ne 5 viimeistä kiloa, joita lehdet kohta lähtevät hehkuttamaan uuden "paremman" vuoden kolkuttaessa ovella.

Henkilökohtaisesti on myönnettävä että itse olen niin korvia myöten täynnä näitä "joulunaluskiristyksiä että voi sitten jouluna mässäillä oikein kunnolla"  - tai uuden vuoden jälkeistä "parempaa" elämää, joka ehkä kestää sen tammikuun ja loppuu helmikuun ensimmäinen. Sori ihmiset mutta olen menettänyt uskoni moiseen jo aikaa sitten.

Minulle hyvinvointi on tasapainoa. Se on tasapainoa joka päivä. Se on tasapainoa ruuan suhteen, kaikkea kohtuudella-periaatteella. Maailmani ei kaadu jouluherkkuihin, enkä lähde niitä paniikissa "sulattelemaan" joulun jälkeen, syön ehkä jouluherkkuja sen yhden päivän, ja se yksi päivä ei näy eikä tunnu missään. Tässäkin voisi taas tokaista sen kuuluisan lausahduksen että - "paino ei nouse joulun ja uudenvuoden välillä vaan uudenvuoden ja joulun välillä".

Hyvinvointi on minulle tasapainoa liikunnan suhteen. En enää edes mielellään käytä sanaa treeni joka tilanteessa, sillä se tuo mieleeni neuroottisen pakkomielteen "vähintään 6 x viikossa ja täysillä ja mielellään vielä jotain lepopäivänäkin" -tyyliin.

Olen liikkunut ja harrastanut liikuntaa koko elämäni enkä osaa olla harrastamatta sitä - se on elämäntapa - mutta se ei ole enää sidoksissa elämääni pakonomaisesti vaan se tulee automaattisesti päivittäin, päivän askareissa, lasten kanssa touhutessa tai kävelemään lähtiessä, aina tulee tehtyä jotain kun siltä tuntuu. Mutta vain jos ja kun siltä tuntuu. Kun on sinut oman kehon kanssa, niin elämä on huomattavasti helpompaa ja mielekkäämpää.

Hyvinvointi on minulle tasapainoa henkisesti, tyytyväisyyttä omaa itseä kohtaan kokonaisvaltaisesti ja kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä elämä on tielle tuonut. On hyviä asioita mutta on myös niitä ei niin hyviä. Kumpikin kuuluu tasapainoiseen elämään, ja kun sen oppii hyväksymään niin on huomattavastii helpompi olla ja elää.

Uskon että jokainen joutuu omalla kohdallaan kokemaan niitä ääripäitä elämässään löytääkseen sen kultaisen keskitien - itselle sopivan tasapainon.

Mutta se mitä ääripäihin tulee, ei koskaan ole ainakaan omalla kohdallani tuonut sitä onnea ja autuutta. Muistissa on yhä edelleen hyvin tuoreena ne hetket kun maailma jalkojen alla alkoi sortua jos ei päässyt lenkille, tai kuinka paljon itsesyytöksiä sitä sättikään itseä kohtaan siitä, että tuli syötyä korvapuusti, josta seurasi väkisinkin lenkille lähtö jotta puusti olisi poltettu. Ei mitään järkeä!!! Valitettavaa on että hyvin moni ihminen elää tätä elämää tänä päivänä.

Näin vuosia takaperin miettiessäni noita aikoja voin sanoa että "thank god it's over". Mutta ehkä juuri siksi osaan iloita asioista, joita elämässäni tällä hetkellä on. Kun on käynyt läpi henkisen helvetin, niin arvostus "vapautta" kohtaan, mitä tällä hetkellä tunnen, on sitäkin suurempaa.

Aidon onnellisuuden ja kiitollisuuden tunne on tullut vasta, kun on havainnut että ei tarvitse todistella kenellekään mitään ja uskaltaa olla oma itsensä. Tasapaino elämässä on löytynyt kun on havainnut pysyvänsä yhä pystyssä vaikka kuinka myrskytuuli on keinuttanut laivaa. Ja kun on sisäistänyt omat elämänarvonsa, joiden mukaan elää, on helpompi olla onnellinen.

Tasapaino on minulle hyvinvointia

-Heidi-

Äitienergiaa - onko sitä vai ei?

Vauva-arki on yhtä syöttämistä, vaipanvaihtoa ja muutamien tuntien yöunilla pärjäämistä. Äitienergia on hormonaalista selviytymistä, taistelua, puskemista ja omien tarpeiden hetkeksi syrjään laittamista. Mutta kun tietää että tämä ei jatku ikuisuuksia, niin sen kestää, eikö niin? Vai kestääkö?

Tämän viikon lopulla pikkumiehemme tulee täyttämään puolitoista kuukautta. Aika on lentänyt siivillä. Ja minusta tuntuu että olisin valvonut koko nämä 6 viikkoa. Ei siksi että olisin valtavan väsynyt, vaan siksi etten muista juuri nukkuneeni.

Kaveri herää 1-3 kertaa yössä syömään. Joskus hyvinä öinä sen yhden kerran, mikä tarkoittaa ruhtinaallisia yöunia meille kaikille, ja joskus taas ruoka maistuu parin tunnin välein, jolloin olo on hiukan hakemista aamutuimaan kofeiinin voimalla.

Lepoa ja unta ei korvaa mikään, mutta on asioita joilla voi helpottaa jaksamista ja lisätä energiatasoa päiviin.

Yksi on ravinto.

Viime viikolla huomasin kuinka aloin pikku hiljaa ajautumaan sokeriloukkuun, siihen pirulliseen, väsyneen ihmisen tekohengitykseen, josta ei hyvää seuraa. Nuutunut olotila johti siihen, että mieli teki syödä koko ajan, ja nimenomaan suklaata tai muuta makeaa. Aivot kun ovat oppineet että kun väsyttää, niin (muka) lisäenergiaa saa hiilihydraateista ja nopeasti, varsinkin sokerista, vaikka todellisuudessa lisäenergiaa tulisi saada ensisijaisesti unesta ja levosta. Hyvin moni varmasti tunnistaa tämän tavan toimia.

No, kun unta ja lepoa ei ihan riittämiin näinä aikoina ole tarjolla, päätin ottaa itseä niskasta kiinni ja panostaa ravintoon, ja siihen mitä suustani työnnän sisään, se kun on se mihin ainakin jollain tavalla pystyn vaikuttamaan.

Väsyneenä ihminen menee helposti sieltä mistä aita on matalin, kaikessa.

Ravinnon suhteen on muistettava säännöllinen syöminen ja mahdollisimman puhdas sellainen. Einekset ja muut nopeat pikaruuat ovat täynnä sokeria, josta ei seuraa kuin lisää uupumusta ja turhia kaloreita, jotka helposti myös kertyvät kehoon kun ei ole energiaa tehdä muuta kuin passiivisesti maata sohvalla ja painella kaukosäätimen nappuloita.

Myönnän että pitkiä aikoja ei itsekään tällä hetkellä voi viettää hellan ääressä - saatikka ehdi edes juuri istumaan pöydän ääreen - joten mitään courmet-aterioita meillä ei synny mutta ruuan laatuun panostan. Turhat sokerit pois ja ihan perus kotiruokaa salaateista makaronilaatikoihin.

Myönnän myös että joskus (hyvinkin usein viime aikoina) kiireessä saatan napata kaapista proteiinipatukan tai keittää extra pannullisen kahvia, joten vajavaisuutemme on meillä kaikilla. :)

Toinen on liikunta.

Ennen raskautta liikuin säännöllisesti hyvällä fiiliksellä. Raskauden aikana tein mitä pystyin ja mikä tuntui hyvältä. Nyt, reilun kuukauden jälkeen synnytyksestä, on ollut taas ihana päästä liikkeelle ja jopa ihan aloittelemaan hyvältä tuntuvia treenejäkin.

Liikunta kohtuudella ja kehoa kuunnellen on kuin laittaisi rahaa pankkiin kasvamaan korkoa, se antaa energiaa ja auttaa jaksamaan mutta sekään ei korvaa unta ja lepoa jos keho on todella uupunut ja väsynyt.

Niin te äidit siellä kotona kuin muutkin univelkaiset, muistakaa että uni ja lepo ovat A ja O!!! Oikeaoppinen ravinto ja liikunta auttavat jonkin verran mutta eivät poista univelkaa, joka pitää maksaa tavalla tai toisella takaisin.

Minulla on ollut onni että molemmat lapseni ovat kesällä syntyneitä, joten valoisaan aikaan unen tarve ei ole niin suuri. En tiedä kuinka poikki ja zombie olisinkaan näillä vähäisillä unimäärillä pimeimpään kaamosaikaan marras-joulukuussa...??

Suotanen itselle nyt sen extra kupillisen kahvia tähän iltapäivään ja toivon että voin sen nauttia suht lämpimänä... :D

Terveisiä vauva-arjen keskeltä, joka on oikeasti ihan ihanaa jos ja kun ei ole mihinkään kiire! :)

-Heidi-

Palautuminen synnytyksestä ja siihen liittyvät ajatukset.

Viisi viikkoa takana elämää synnytyksen jälkeen. Ja se mitä omaan kehoon tulee, olen toipunut hyvin. Ottaen huomioon tikit ja ison raskausajan vatsan (kasvoi loppumetreillä ihan valtavasti) niin tunnen olevani jo suht hyvässä kunnossa fyysisesti.

En mielelläni jakele itsestäni kuvia vain näyttääkseni jotain paljasta pintaa mutta nyt haluan jakaa kaikille kanssasiskoille miltä raskauden jälkeinen keho mahdollisesti ehkä saattaa näyttää (kuvat on otettu 3 viikkoa synnytyksen jälkeen).

On vähän roikkuvaa nahkaa joka sattuneista syistä tuppas venymään tossa 9 kuukauden aikana. Mutta on myös ikää 39 vuotta, eikä iho olekaan enää niin "yhteistyöhaluinen" kuin edellisen raskauden aikana 31 vuotiaana. Mutta kaikesta huolimatta, tunnen olevani vahvempi ja ylpeämpi kehostani kuin koskaan aiemmin.

Kyllä, minullakin oli tyhjä, pehmeä "säkki" vatsan seudulla heti synnytyksen jälkeen, ja kyllä, ihmettelin suuresti että miten ikinä tähän ylimääräiseen "pussukkaan" koskaan saa enää mitään kontaktia. Mutta pikkuhiljaa se alkoi siitä sitten hävitä.

Ei heti synnytyksen jälkeen tarvitse lähteä stressaamaan missä roikkuu ja mitä roikkuu. Ei heti synnytyksen jälkeen tarvitse olla takaisin "tikissä" ja ottaa kauheita paineita siitä, miltä nyt sattuu näyttämään ja kuinka paljon kiloja vielä on jäänyt kannettavaksi. Olet juuri synnyttänyt lapsen, for god shake!! Siinä on sulateltavaa ihan tarpeeksi siihen hetkeen.

Armollisuus itseä kohtaan on a ja o. Liian paljon media myllyttää sitä, kuinka se ja se sai itsensä kuntoon alta aikayksikön heti synnytyksen jälkeen. Ihan sama!

Jokainen on yksilö ja jokaisen palautuminen raskaudesta ja synnytyksestä on yksilöllistä.

Hyvä pohjakunto auttaa palautumaan raskauden jälkeen mutta ei aina välttämättä ole helpottamassa synnytystä. Omalla kohdallani liian tiukat keskivartalon lihakset olivat molempien raskauksien ja myös synnytyksien ongelmien taustalla mutta kiitos seisoo nyt jälkeen päin, palautuminen on ollut suht nopeaa.

"Hyvinvointi ei ole sitä miltä keho näyttää vaan jaksamista arjessa ja uusien asioiden hyväksymistä osaksi elämää. Anna itsellesi aikaa tässä tärkeässä elämänvaiheessa, ehdit kyllä treenata kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä myöhemmin."

Muutama tärkeä vinkki vauva-arkeen:

Lepää tai ota aikaa itsellesi aina kun voit.

Syö säännöllisesti ja monipuolisesti, ja ennen kaikkea SYÖ!

Aloita lihaskuntoharjoittelu maltilla, ja mielellään ammattilaisen opastuksella jos omat tiedot ja taidot eivät riitä.

Nauti vaunulenkeistä! Kehon palauduttua vaunulenkit ovat loistavia mahdollisuuksia tehdä matkan varrella myös lihaskuntoharjoitteita.

Itsestä huolehtiminen on tärkeää niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja se auttaa jaksamaan. 

-Heidi-

Mammalomalla.

Ensimmäisenä virallisena mammaloma-aamunahan on erittäin mukava herätä klo 4.57. Tai paremminkin olla nukkumatta lähes lainkaan koko yönä kun mikään asento ei vaan enää tunnu hyvältä.

Tähän ollaan siis tultu. Kipuihin. Kolotuksiin. Epämukavuuksiin. Unettomiin öihin. Ei siis enää niihin huonosti nukuttuihin, vaan ihan täysin unettomiin.

Mutta silti voin hehkuttaa - whoo hoo! Mammis!! Nyt voin yrittää korvata univajetta päiväunilla ja tarvittavilla lepohetkillä, jotka todellakin ovat tarpeen, sillä univajeen kanssa ei leikitä.

Uni ja lepo ovat tärkeä osa äidin arkea, ja siitä ei kannata tinkiä. Ei äidin tarvitse stereotypioiden valossa olla väsynyt ja näyttää nuutuneelta vaan yrittää nukkua kaikin mahdollisin keinoin univajettaan pois aina kun siihen tulee mahdollisuus, niin raskausaikana kuin vauva-arjessakin.

Aina lepoon ei ole tilaisuutta, vauva saattaa olla haastava ja vaatia 24/7 huomiota tai muu perhe (jos on muita pienempiä lapsia) siinä ohessa. Avun hakeminen ja pyytäminen ei ole kiellettyä, sillä ylikuormittuneena äidistä ei ole kenellekään hyötyä. Väsymys ja uupuminen saattavat laukaista myös synnytyksen jälkeisen masennuksen, jolla saattaa olla hyvinkin epämiellyttäviä seurauksia esim. kiintymyssuhteen rakentamiseen uusinta tulokasta kohtaan.

Pitää myös muistaa että siivoukset, pyykit ja muut toissijaiset asiat voivat odottaa, uni ja lepo menevät niiden edelle.

Ei äidin tarvitse leikkiä superäitiä, jonka koti hohtaa puhtautta, pyykit ovat nätisti silitettynä ja viikattuna, ruoka aina pöydässä oikeaan aikaan, ja joka ehtii vielä hoitamaan moitteettomasti sosiaalisia suhteitaan. 

Ja samoin on syytä unohtaa liialliset ulkonäköpaineet. Ei viikko synnytyksestä tarvitse olla takaisin ennen-raskautta kunnossa, lopettaa syömistä ja alkaa hullun lailla liikkumaan. Arjen pyöritys pienen ihmisen kanssa vaatii jo ihan riittävästi energiaa, joten alkuun kannattaa keskittyä siihen. Toki ulkoilut vaunuilla ovat enemmän kuin tervetulleita ja niitä kannattaa harrastaa heti alusta alkaen. Kävely onkin loistavaa palauttavaa liikuntaa synnytyksen jälkeen.

Vinkkejä niin itselleni kuin muillekin vauva-arkeen:

- ole armollinen itsellesi

- kuuntele kehosi viestejä

- syö riittävästi ja säännöllisesti

- lepää aina kuin voit

- ulkoile mahdollisuuksien mukaan tavalla mikä tuntuu hyvältä

- täydellisiä äitejä ei ole olemassakaan

- anna keholle aikaa palautua raskaudesta ja synnytyksestä, vatsalihakset eivät ole heti valmiita ottamaan vastaan fyysistä rasitusta joten maltti on valttia treenien suhteen

- NAUTI! Vauva-aika on ohi nopeammin kuin uskotkaan

Aurinkoista viikonloppua!

-Heidi-

Kiristyksiä ja kiputiloja.

Teoriassa kahdeksan viikkoa laskettuun aikaan. Käytännössä en niinkään ole varma. Jos yhtään uskallan ennustaa, niin tämä uusi tulokas päättää varmasti ilmaantua maailmaan hiukan etuajassa. Oli niin tai näin, joka tapauksessa ajatus siitä että perheeseemme on syntymässä ihan upouusi ihmisen alku, tuntuu uskomattomalta ja jännittävältä. Mikään ei tule olemaan enää niin kuin ennen. 

Istuin tänään kahdeksan jälkeen rantahiekalla katsellen meren kimallusta aamuauringossa. Olin juuri saattanut tyttäreni kouluun ja päätin tehdä pidemmän kaavan kautta kotimatkan.

Hissukseen kävely vielä onnistuu mutta mikään äkkinäinen, sykettä nostattava pyrähdys tuntuu jo hyvin epämukavalta ja lähes mahdottomalta. Yksittäisiä lihaskuntoliikkeitä pystyn tekemään mutta siihen se jääkin.

Yöt nukun hyvin heikosti, sillä kipuja vatsan seudulla on lähes joka asennossa, joten rentous kehossa on tipotiessään. Lähes joka lihas tuntuu olevan niin jumissa kuin vain olla voi.

Tänään kuitenkin siinä meren äärellä istuessani tunsin kuinka aurinko ja lämpö, sekä lintujen keväiset äänet ja meren kevyet aallot saivat kehoni rentoutumaan, mielestä puhumattakaan. Siihen olisi voinut jäädä. Istumaan. Katselemaan ja kuuntelemaan. Tuntemaan ja aistimaan elämän, joka oli ympärilläni ja joka kasvaa myös sisälläni.

Tunsin pitkästä aikaa itseni elinvoimaiseksi ja energiseksi.

Masuasukin vahvat potkut ovat arkipäivää. Tuntemuksista päätellen pikkuherra on päättänyt jo asettautua pää alaspäin (kuten äitinsäkin mielellään). Nyt potkitaan kylkiluita oikein urakalla, ja voin sanoa että tulessa ovat. Vatsa ei pysty kasvamaan enää yhtään ylöspäin, sillä olotilat ovat jo niin tukalat, että en tiedä enää miten päin olla.

Ruokaa menee kerralla sisään ehkä just nyrkillinen, sillä lytyssä oleva mahalaukku ei ota yhtään enempää vastaan. Olen jopa joutunut aloittamaan maapähkinävoin syönnin ihan sillä varjolla että saisin jostain kerralla enemmän energiaa. Enkä rehellisesti sanottuna kummemmin edes tykkää siitä.

Vaikka näitä kaiken maailman kiputiloja tässä joutuu kokemaankin, niin silti lopputulos on palkitseva. Odotan hyvinkin malttamattomana sitä ruttuista pienta naamaa, joka parkaisee ensimmäisen äännähdyksensä tällä puolen elämää. Ja odotan malttamattomana niitä hetkiä, jotka voimme perheenä jakaa yhdessä ja tehdä niistä muistoja, jotka kulkevat kanssamme lopun elämämme.

Ei tarvitse aina olla yhtä hymyä ja onnea jos siltä ei tunnu, se ei tee meistä yhtään huonompia äitejä jos välillä myönnämme että raskausaika ei aina ole yhtä autuutta.

On annettava itselleen mahdollisuus erilaisiin tunnetiloihin. Ne kuuluvat asiaan ja ovat kasvattavia ja monta kertaa myös silmiä avaavia.

Eli te kaikki kohtalotoverit, olkaa aitoja, puhukaa tunteistanne, mitään kulisseja ei tarvitse pitää koossa, kaikilla meillä on hyvät ja huonot hetkemme. On yhtä monta erilaista raskautta kuin on odottavia äitejäkin. Mutta jokaisesta tulee niitä parhaimpia äitejä omalle lapselle.

Nauttikaamme pienistä asioista, sillä ne ovat kuitenkin loppujen lopuksi niitä kaikkein suurimpia. Ja tärkeimpiä!

-Heidi-

Kevätaurinkoa ja pallomahailua.

Katselin tänään aamuaurinkoa rantahiekalla ja mietin kuinka hienoa elämä onkaan.

Meren jäät olivat lähes kaikki kadonneet muutamaa pientä ohutta jäälauttaa lukuunottamatta.

Olin vienyt tyttäreni kouluun ja etätyöpäivän kunniaksi ajattelin palata kotiin kiertoteitse kun kerrankaan ei ollut minuuttiaikataulussa kiinni.

Hiukan kaiholla kävelin rantahiekalla, sillä normaalisti minulla oli ollut tapana vetää siellä jonkinlainen treeni tai ainakin juosta viivajuoksua pehmeässä hiekassa tai vähintäänkin seistä käsillä.

Mutta ei nyt.

29. raskausviikkoa viedään ja entiseen malliin treenaamiset ovat vain muistona verkkokalvolla tällä hetkellä. Vatsan ollessa jo sen verran tiellä että liikuntarajoitteita on tullut, ainakin siihen nähden miten olen tottunut treenaamaan ennen raskautta.

Kävelylenkit, kevyet lihaskuntoharjoitteet sekä kehonhuolto ovat olleet viime aikojen treeniliikuntaa ja se on pakko ollut hyväksyä.

Kaiholla katselen ohi porhaltavia lenkkeilijöitä tai treenivideoita, joissa kehoa pääsee haastamaan, ja kyllä, joudun myöntämään, jopa huonoa omatuntoa potien, että välillä on hankalaa olla vankina kehossa, joka ei pysty kaikkeen mihin mieli haluaisi.

Tunnen kuitenkin suurta kiitollisuutta siitä että olen pysynyt suht hyvässä kunnossa tähän asti raskauttani ja olen pystynyt tekemään töitä ja toimimaan arjessa lähes normaalisti, mitä nyt jos väsymystä ei oteta huomioon.

Paljon on väännetty sietokäyrää viime aikoina raskauskiloista ja oma kommenttini siihen on hyvinkin selkeä. Kaikki ovat yksilöitä.

Raskauden varjolla ei kannata mitään ranttaliksi heittää, sillä hyvinvointi, niin äidin kuin lapsenkin, on tärkeää koko raskauden ajan. Liiat sokerit ja muut ylimääräiset herkut kannattaa unohtaa ihan samalla tavalla kuin ei raskaanakin, joten mitään suurta poikkeustilaa tämä raskaanaoleminen ei keholle aiheuta ruokapolitiikassa.

Kokonaisuudessaan raskauskiloja kertyy sen 8-15kg keskimäärin, ja ihan jo ymmärrettävää on että näin tapahtuu. Onhan kehossamme jotain ylimääräistä kasvamassa, jolla on massaa ja tavalla tai toisella siihen liittyy painonnousua. Piste.

Terveellisellä syömisellä pääsee pitkälle ja se riittää, mihinkään ylenpalttisiin hifistelyihin en suosittele lähtemään vaan ihan perus ruokaan kannattaa panostaa kuten normaalistikin.

Kesää odotellessa ja niitä pitkiä vaunulenkkejä uuden tulokkaan kanssa sekä aikaa kun saan kehoni taas "omaan käyttöön" ilman rajoitteita.

Näihin mietteisiin ja ajatuksiin.

-Heidi-

Kaiken se kestää. Kaiken se (k)antaa.

Naisen keho on ihmeellinen. Se muokkautuu ja muuntautuu tilanteeseen kuin tilanteeseen. Tätähän tämä äitinä oleminen on, on oltava valmis lähes kaikkeen. Kaiken se äitiys kestää ja kaiken se (k)antaa, yrittää ja sinnittelee loppuun saakka. Vaikka väkisin.

Istuin tänään neuvolatädin vastaanotolla. Tämä hyvinkin empaattinen täti aloitti käynnin kysymällä "mitä teille kuuluu?" 

Siinä yritin sinnitellä ja välttää kyynelvirtaa mutta turhaan. Keho kieli väsymyksestä ja huonosti nukutuista öistä, joita nyt on ollut jo peräjälkeen kuukausi tolkulla.

Huomasin huolestuneen ilmeen neuvolatädin kasvoilla ja hämmennyin itsekin itkureaktiostani.

Olenko oikeasti näin väsynyt?

Hemoglobiiniarvot näyttivät hyvää, verenpaineet olivat kohdillaan ja muutenkin kaikki oli ok, eli mikään näistä ei voinut selittää voimattomuuttani.

Viimeistä raskauskolmannesta viedään ja toki tämä loppurutistus aiheuttaa uupumusta ja väsymystä. Se on selvää. Hyvin huonosti nukutut yöt. Päiväunien puute. Arki. Kaikki.

Tätähän tämä elämä on. Selviytymistä. Olemme arjen taistelijoita ja sankareita jokainen.

Palasin kotiin ja rojahdin sohvalle. Aloin miettiä mitä kaikkea kehossani onkaan tapahtunut viime kuukausien aikana.

Onko ihmekään jos väsyttää?

Vatsa alkaa siinämäärin olla jo sen verran tiellä että odotan kesää kuin kuuta nousevaa jotta voi vain sujauttaa ballerinat jalkaan ilman että joutuu sen kummemmin kumartua sitomaan kenkien nauhoja.

Pinnallinen hengityskapasiteetti tuottaa ongelmia lähes kaikessa ja varmasti on myös osa syy väsymykseen ja ajoittaisiin pääkipuihin sillä kasvava vatsa litistää keuhkoja kasaan.

Ja mitä ruokaan tulee, syön koko ajan. Mahalaukku on pienentynyt entisestään niin että tilavuus alkaa olla hyvinkin minimaalista eikä se pysty vastaanottamaan ruokaa kuin pieniä määriä kerrallaan. Siinä on sekä hyvät että huonot puolensa mutta totuus on se että joudun syömään koko ajan välttääkseen pahaa oloa.

Ja mitä muihin vaivoihin kuten esim. älyttömään närästykseen, liitoskipuihin, kiristyksiin keskivartalossa, jne. tulee, niin onhan tämä aika mielenkiintoista aikaa.

Mutta kuten sanottu, kaiken se kestää ja kaiken se kantaa ja antaa. Äitiys nimittäin. Sitä suurempaa rakkautta ja voimavaraa saa hakea.

Kaikesta huolimatta, ei ole väärin myöntää että tuntee olonsa tukalaksi. Ei ole väärin myöntää että väsyttää. Ei ole myöskään väärin myöntää, että vaikka kuinka tuntee kiitollisuutta sekä suurta onnea ja suuria rakkauden tunteita tulevasta pienokaisesta, niin raskaana oleminen ei ole aina sitä autuutta ja ihanuutta. Päinvastoin.

-Heidi-

Odottavan aika on pitkä.

Minulta on paljon kysytty että miten pysyn kunnossa raskauden aikana. Moni on ihmetellyt pientä vauvamasuani ja hämmästys on ollut yhä suurempi kun olen kertonut että viikkoja on jo reippaasti yli puolen välin.

Jokainen raskaus on erilainen ja jokaisen keho reagoi omalla tavalla raskauden tuomiin muutoksiin. Vertailuun ei koskaan pitäisi lähteä, sillä se ei tee kenestäkään parempaa tai huonompaa tulevaa äitiä, ja hyvin usein aiheuttaa turhaa stressiä.

Jo esikoiseni kanssa mahani ei kasvanut kovin suureksi, eikä varsinkaan sellaiseksi ihanan pyöreäksi vauvamasuksi. Olenkin monille nauranut että minulla oli tässä edessä sellainen "pakki", joka tulee helposti varsinkin miehille, jos he unohtavat treenata säännöllisesti syviä vatsalihaksia. Ihana silloinen kollegani ja hyvä ystäväni ristikin minut ET:ksi.

Hyvin olisin pystynyt peittelemään raskauteni viime metreille saakka.

Jos ekan raskauden aikana vedin jumppatunteja aivan normaaliin tahtiin pilateksesta ja spinningiin, niin tässä toisessa raskaudessa liikunta on jäänyt hyvinkin taustatekijäksi. Liikkuminen on ollut enemmän arkiaktiivisuutta ja kehonhuoltoa. Pari vuotta sitten "eläköidyin" ryhmäliikuntatunneista 20 vuoden jälkeen joten jumpattua ei ole tullut mutta keho reagoi yhä samalla tavalla. Kiloja on tullut se muutama pakollinen ja se siitä.

Se mitä raskauden muutoksiin tulee, uskon vakaasti siihen että kaikilla taustatekijöillä on siihen vaikutusta.

Se miten tuleva äiti syö, tai on syönyt. Se miten tuleva äiti liikkuu, tai on liikkunut, vaikuttavat suuresti raskauden tuomiin muutoksiin kehossa.

Ruokavaliota en ole muuttanut lainkaan. En syö "kahden edestä", sillä niin ei ole tarvetta kenelläkään. Masussa oleva vauva tarvitsee ehkä sen 100 kcal extraenergiaa alkuun ja myöhemmin kasvaessa 200-300 kcal. Nämä tulevat rehellisesti sanottuna hiukan vaihtelevasti omalla kohdallani koska en todellakaan laske määriä kaloreista puhumattakaan.

Makean himo on täysin kadoksissa eikä muutenkaan tee mieli mitään rasvaista ruokaa. Kuuntelen kehoani tarkemmin kuin koskaan aikaisemmin ja annan sille sen mitä se kulloinkin haluaa, hyvin usein himo tulee marjoihin ja hedelmiin sekä puuroon ja hapanmaitovalmisteisiin. Ja joudun syömään jotain lähes koko ajan välttääkseni pahoinvointia, joka yhä jatkuu (raskausajan pahimpia riesoja!!).

Ensimmäisessäkään raskaudessa vatsalihakseni eivät juuri antaneet periksi joten pikkuruinen prinsessa joutui olla niiden alla ahtaasti loppuun saakka. Siinä oli hyvät ja huonot puolensa. Hyvinä näen raskauden jälkeisen kehon palautumisen, mikä tapahtui hyvinkin nopeasti, huonoina sen että tukalat olivat olotilat viime metreillä raskautta sillä repimiskipuja oli kovastikin.

Yhä edelleenkään tämä linea alba eli tukikalvo, joka pitää suoria vatsalihaksia yhdessä, ei ole antanut kovin paljon periksi ja tunnen samanlaisia kasvukipuja kuin ensimmäisessä raskaudessakin. Ehkä tämä on jossain määrin geneettistä että näin ei helposti tapahdu kohdallani tai sitten ei. Mene ja tiedä.

Mutta näillä mennään kesää kohti ja pyrkimys on yrittää nauttia jokaisesta päivästä ja tunne-/olotilasta vaikka ei se aina helppoa ole huonosti nukuttujen öiden, pahoinvointien ja liitoskipujen kanssa.

Silti sydämeni on täynnä kiitollisuutta tästä pienestä ihmeestä, joka herättää joka aamu äidin klo 4 vahvoilla potkuillaan ilmoittaen että "olen täällä".

- Heidi -

Hetkiä elämästä.

Istuin tänään kahvilassa. Yksin. Kello lähenteli lounasaikaa mutta ruuhkasta ei ollut tietoakaan, hiihtolomalla oli varmasti vaikutusta asiaan. Oli kai viennyt asiakkaat talvisimpiin maisemiin.

Seurasin ympärillä olevia ihmisiä. Suurin osa heistä oli siellä myös yksin. Yksi luki kirjaa. Toinen näpytteli omppuaan. Kolmas puhui puhelimessa kieltä, mistä en täysin ollut varma.

Siinä mietin ja ajattelin lähes ääneen, täydellistä!

Olin läsnä hetkessä. Katsoin. Kuuntelin. Aistin. Ja tulin hyvinkin tietoiseksi ympärillä olevasta. Minulla oli hyvä olla.

Edessäni oli juustoleipä höysteillä ja poikkeuksellisesti kahvin sijaan mansikka-appelsiinimehua.

Kuinka monesti oikeasti pystymme nauttimaan edessämme olevasta ruuasta tai juomasta ilman minkäänlaista häiriötekijää? Eikö ole totta, että räpläämme yleensä kännykkää tai juttelemme puhelimessa tai vieressämme istuu kaveri, jonka kanssa olemme syömässä, ja puolet ruokanautinnosta menee aivan ohi.

Tämä oli minun oma hetkeni. Mindfulness-tila, jonka kautta pystyin tiedostamaan lähes kaiken mitä ympärilläni tapahtui omien aistieni kautta.

Harrastin tätä paljonkin Lontoon vuosinani. Minusta ei saanut pubi-ihmistä tekemälläkään mutta kahvilakulttuurin kanssa olin sinut heti kerta heitolla.

Tietoinen läsnäolo - mitä se on?

Keskittymistä. Tarkkaavaisuutta. Hiljentymistä. Tietoisuutta siitä mitä juuri nyt tapahtuu sekä sisällämme - kehossamme, tunteissamme, ajatuksissamme - että ulkopuolellamme, ympäristössämme.

Tietoisesti läsnäoleva ihminen tuntee oman itsensä ja tästä syystä osaa tehdä helpommin oikeita ratkaisuja elämässään, ilman että osaa sen paremmin sitä perustella (intuitio).

Hyvä johtajuus on tietoista läsnäoloa.

Hyvä asiakaskokemus on tietoista läsnäoloa.

Hyvä ihmissuhde on tietoista läsnäoloa.

Eli käytännössä hyödymme tietoisen läsnäolon harjoittamisesta kaikilla elämän alueilla.

Tietoista läsnäoloa voi harjoitella päivittäin, keskittymällä omiin aistikokemuksiin, tunnetiloihin, näkemisiin ja kokemisiin. Se on matka itseemme ja sitä kautta myös tietoisuuteen toisistamme.

Kuinka tietoisesti sinä olet läsnä päivittäin?

- Heidi -

"Äiti, piristy - kaikki on hyvin."

Tänä aamuna herätessäni havahduin tunteeseen, jota en ole tuntenut koskaan aiemmin. Nimittäin raskaanaolemisen ihanuuteen!

En ole uskaltanut iloita muuttuvasta kehostani millään tavalla ennen tätä aamua.

Aamusta iltaan kestävä kuvotus, sairaalloinen väsymys, ahdistus siitä että vaatekaapistani löytyy ehkä viisi paitaa ja kolmet housut, jotka tuntuvat mahtuvan päälle, ovat saaneet olotilan alamaihin puhumattakaan keskenmenon pelosta, joka on ollut läsnä koko alkuraskauden.

Mutta tänä aamuna, heräsin teräviin potkuihin, jotka olivat kuin merkkinä minulle että "äiti, piristy - kaikki on hyvin."

Matka on puolivälissä ja kevät nostaa päätään. Päivät alkavat olla jo hyvinkin paljon pidempiä ja linnut ovat aloittaneet lauluharjoitukset puiden oksilla. Tyttäreni aamuinen kommentti sai hymyn huulille ja rauhallisuuden valtaamaan mielen.

"Äiti, sun maha on kasvanut taas."

Niin. Raskaana oleminen voi olla myös ihanaa. Sen havaitsin tänä aamuna.

Esikoiseni syntymästä tulee kesällä 8 vuotta. Neiti on reipas ekaluokkalainen.

En koskaan enää uskonut että saisin lapsia kunnes elämä puuttui peliin ja teki asioita mahdollisiksi uskomattomilla tavoilla.

Olen alkanut uskoa ja luottaa entistäkin enemmän siihen että kaikella on jokin tarkoitus.

Vuoden takainen kipeä keskenmeno mursi sydämeni monella tavalla ja muutti minua ihmisenä. Se opetti elämästä sen, että on asioita joihin emme voi millään tavalla vaikuttaa. Nöyryys elämää kohtaan vahvistui entisestään. Kaikkea emme voi kontrolloida ja joskus voimme vain toivoa parasta.

Mutta nyt, tässä puolessa välissä matkaa, uskallan jo katsoa valoon, nähdä jotain mitä olemme koko perhe toivoneet ja hartaina odottaneet.

Mikään muu ei ole varmaa elämässä kuin tämä hetki, joten nauttikaamme siitä. Täynnä kiitollisuutta.

-Heidi-

Voimaantunut mieli ja keho.

Voimaantumisen tunne on aika hieno tunnetila. Se iskee hyvinkin usein eri tasoilla mutta silloin kun se iskee oikein kunnolla se näkyy ja tuntuu. Joka paikassa. Kaikkialla.

Voimaantumisen tunteen voi saada hyvinkin eri asioista. Se voi olla tekoja. Se voi olla ajatuksia. Se voi olla melkein mitä tahansa minkä koemme antavan meille syyn ajatella että "tää juttu on niin mua varten" ja "mä olen tässä niin hyvä".
Voimaantumisen tunnetta voi myös antaa toiset ihmiset. Puoliso. Lapset. Ystävät. Työyhteisö.

Oletko koskaan miettinyt mikä sinua voimaannuttaa? Tai milloin viimeksi olet tuntenut tätä maagiseksikin kuvailtua, jumalallista olotilaa?

Voimaantuminen.

Voimaantumisella (valtaistuminen, empowerment) vikipedian mukaan tarkoitetaan seuraavaa:
"ihmisten ja ihmisyhteisöjen kykyjen, mahdollisuuksien ja vaikutusvallan lisääntymistä. Voimaantumisessa korostuu oma sisäinen vahvistuminen ja se, että ihminen kokee olevansa sisäisesti vahva sekä tasapainossa itsensä ja ympäristönsä kanssa. Voimaantumisen seurauksena hän kykenee asettamaan ja saavuttamaan päämääriä, tuntee oman elämänsä olevan hallinnassa sekä itsetuntonsa parantuneen. Lisäksi hänen toiveikkuutensa tulevaisuutta kohtaan kasvaa. Voimaantuminen voidaan määritellä yksilön valintojen ja sosiaalisen ympäristön väliseksi ihannetilaksi.
Voimaantuminen on henkilökohtainen prosessi, joka on yhteydessä yksilön omaan haluun ja päämäärien asettamiseen, omiin mahdollisuuksiin luottamiseen sekä näkemykseen itsestään ja tehokkuudestaan. Siihen liittyy vahva vastuullisuus omasta kehittymisestä sekä halu ja kyky toimia tavalla, jonka itse tietää ja katsoo oikeaksi. Tärkeää voimaantumisessa on muilta saatu kannustava palaute ja reflektiota tukeva vuorovaikutuksellisuus. Lisäksi edellytyksenä ovat luottamus ja kunnioitus, tuki, osallistuminen ja sitoutuminen.
Voimaantuminen on yhteydessä yksilön hyvinvointiin. Hyvinvoinnin taas ajatellaan olevan yhteydessä ryhmän muiden jäsenten voimaantumisen ja hyvinvoinnin kokemiseen. Jossain tietyssä ympäristössä voimaantuminen voi olla todennäköisempää kuin toisessa. Toimintaympäristön olosuhteet kuten esimerkiksi valinnanvapaus, ilmapiiri, arvostus tai turvallisuus voivat olla enemmän tukevia ja näin merkityksellisempiä tämän prosessin kannalta. Voimaantumisen ominaisuudet ilmenevät eri ihmisillä erilaisena käyttäytymisenä ja taitoina. Koska ihmiset ovat erilaisia, he kykenevät eri tavoin hyödyntämään niitä sosiaalisia kenttiä, joissa he toimivat. Tämän takia voimaantumisprosessi on eri ihmisillä erilainen myös samassa kontekstissa."

Itse koen voimaantumisen tunnetta lähes päivittäin. Tunteeseen vaikuttavat vahvasti omat arvot ja niiden toteutuminen niin tunnetasolla kuin konkreettisesti näkyvänä toimintana arjessa.
Työssäni niin psyykkisenä kuin fyysisenä valmentajana koen voimaantumista lähes jatkuvasti, sillä saan tehdä sitä mikä on sydäntäni lähellä ja sitä mikä kävelee käsi kädessä omien arvojeni kanssa. Ja tämä on hyvinvointi ja elämän tasapainon löytäminen.

Tämän sunnuntain Hesarissa (HS 26.10.14) Työelämä-osiossa avauduin taas jälleen kerran työuupumuksesta. Moni saattaa jo ajatella että "jo riittää" mutta itse näen että vielä ei olla kuin vasta alkutaipaleella tämän asian kanssa.
Tämän hetkinen yhteiskunnallinen taloustilanne ajaa monet kuormittamaan itsensä äärirajoille kun taas toiset vedetään maan rakoon irtisanomisilla ja lomautuksilla. Nyt jos koskaan on hyvä aika puhua hyvinvoinnista ja siitä miten meidän työikäinen väestö oikeasti voi.

Mitä näkyy peilistä?

Kaikki lähtee omasta itsestä. Kun katsot peiliin niin näetkö elämään kyllästyneen nuutuneen hahmon, jolla silmäpussit roikkuvat jo puolessa välissä poskia ja joka miettii että mikään ei onnistu ja miksi aina minulle käy näin? Vai näetkö kirkassilmäisen, elämälle hymyilevän auringon joka yhä edelleen vastoinkäymisistä huolimatta jaksaa uskoa parempaan huomiseen ja siihen että asioilla on tapana järjestyä?
Sinulla on mahdollisuus valita näistä kahdesta, kumpikin määrittää hyvinkin pitkälle lopun elämäsi kulun niin hyvässä kuin pahassakin.
Minun hartain toive on että suurin osa ihmisistä valitsisi jälkimmäisen ja antaisi elämälle ja omalle itselle mahdollisuuden näyttää mihin se pystyy. Vaikka mitä mutkia elämän tie pitää sisällään, niin niitäkin tarvitaan pitääksemme elämässä tasapainoa yllä. Ei pidä lannistua ja lyödä hanskoja tiskiin liian varhaisessa vaiheessa vaan muokata ja hioa toimintatapaa, oppia kokemuksista ja muistaa että elämässä tarvitaan epäonnistumisia kasvaakseemme vahvoiksi ja varmemmiksi siitä millaisena loppuelämämme haluamme nähdä ja kuinka voimaannuttavaksi sen haluamme itsellemme tehdä.

Sinä päätät!

-Heidi-

Metsään menee moni!

Moni ihminen on aivan pihalla. Vaikka elämän perustarpeet ja -edellytykset pitäisi ihmiselle tulla luonnostaan, kuten esimerkiksi syöminen, nukkuminen ja tarpeilla käynti, niin miten tämä syöminen erityisesti voi olla vaan niin kinkkinen juttu.
Tänään satuin pahimpaan ruuhka-aikaan ruokakauppaan ja siinä vahingossa ohimennen kuuntelin muutamia kommentteja ruuasta, mm. mistä tykkää ja mitä ei missään tapauksessa pitäisi syödä.
Kaikkein mieleenpainuvin oli kahden isompikokoisen naisen välinen keskustelu siitä, mitä he syövät päivittäin ja miksi. Kumpikaan kun ei keskustelun mukaan uskaltanut syödä juuri yhtään mitään koska pelkäsivät että kiloja tulisi lisää.
Toisella oli vähähiilihydraattista leipää korissa ja puolentoista litran cokispullo, ja toinen oli siepannut kainaloonsa sipsipussin.
APUA, sanon minä!
Olisi tehnyt mieli kääntyä ympäri ja vaihtaa muutama sana, mutta maltoin mieleni. Jokainen eläköön omaa elämää, mutta tämä oli niin arkinen elävä esimerkki siitä, kuinka ihmiset menevät ruuan kanssa niin metsään kuin vaan metsään voi mennä.
Jo muutaman sukupolven ajan suhtautuminen ruokaan ja syömiseen on muuttunut dramaattisesti. Vanhemmat eivät osaa enää opettaa lapsiaan syömään oikein, koska eivät osaa sitä itsekään. Ei tiedetä mikä on hyvää, terveellistä ja ravintorikasta ruokaa ja mikä taas tekee vain hallaa elimistölle.
Tätä menoa moni nykynuori elää mahdollisimman sairaan elämän, kärsien sydän- ja verisuonitaudeista, tukkiessaan verisuonet rasvalla ja muilla myrkyillä, sekä tuki- ja liikuntaelinsairauksista, unohtamalla liikunnan kokonaan.
Missä järki? Missä olemme menneet pahasti vikaan? Tämä ei ole pelkästään meillä Suomessa, vaan tämä on yleismaallinen ongelma kaikissa länsimaissa. Turha syyttää mediaa tai muita, kaikki on meistä itsestä kiinni, haluammeko ottaa asioista selvää, huolehtia omasta ja lastemme hyvinvoinnista. Laiskuus ja saamattomuus ovat nykyään hyvin yleistä.
Syömättä jättäminen ei tee meistä hyväkuntoisia ja hoikkia, paremminkin huonokuntoisia ja ns. "laihoja läskejä" - säännöllinen ruokailurytmi ja sopiva suhde liikunnan ja ravinnon välillä pitää ihmisen terveenä. Niin yksinkertaista se on - miksi kokeilla mitään diettejä, kun niillä tuskin saa muuta aikaan kuin pahan mielen dietin loppuessa menetetyn painon palatessa takaisin kaksinkertaisena.

"Kehosi on ainoa paikka, jossa sinun on oltava - pidä siitä hyvä huoli."

Hyvinvointia ei saa alennusmyynnistä eikä kikkakolmosilla!

Mihin tämä kaikki aika katoaa? Päivät valuvat käsistä, tunnit katoavat ikuisuuteen. Monia asioita jää tekemättä tahtomattaan.
Olo on uupunut, täysi ja levon tarpeessa. Haluaisin tehdä enemmän asioita, joista minulle tulee hyvä olo, asioita, joista saan energiaa ja jaksamista, ja jättää vähemmälle asiat, jotka imevät koko kehon kuiviin niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Helpottavaa on kuitenkin huomata, että olen saanut haalittua elämääni äärimmäisen paljon asioita, joista ammennan voimaa, tyytyväisyyttä, onnen elementtejä ja energiaa. Vähemmälle ovat jääneet asiat, jotka kuormittavat voimavaroja väärällä tavalla. Joten loppujen lopuksi, moni asia on mallillaan.
Työssäkäyvä, pienen lapsen äiti, jonka mies liikkuu työnsä perässä paljon, ei ole aina helppoa löytää aikaa itselleen, tai omaan hyvinvointiin. Vähiin jäävät ne kerrat, kun on aikaa istua kampaajan tuolissa tai maata hierojan pöydällä.

Tällä viikolla kuitenkin kunnostauduin, sillä olin varannut ajan itselleni jopa kokonaiseksi 90 minuutiksi!
Kauneushoitola Blue Lagoon tarjoaa räätälöityjä hoitoja laidasta laitaan, Helsingin Kampissa. Kesän tehdessä tuloaan, on hyvä hoitaa iho kuntoon ja kuulaaksi vastaanottamaan kaunista ja tasaista rusketusta. Kuorintaa ja kasvonaamiota oli puolitoistatuntinen täynnä, ja olo oli taivaallinen sen jälkeen.
Arjen pyörityksessä monesti meiltä unohtuu itsestä huolehtiminen, ja varsinkin hemmottelu, joten tämä oli niin paikallaan. Uskallan sanoa kovaan ääneen, että ansaitsen hemmotteluni, aina kun saan siihen mahdollisuuden, ja omasta itsestä huolehtimisen.

Suklaanaamion peitossa.

Suomalaisen luonteen ominaispiirteisiin kuuluu vaatimattomuus ja oman itsensä vähättely, emme koe että ansaitsisimme voida hyvin, käydä säännöllisesti hierojalla, kasvohoidoissa, kampaajalla tms. Tai saatikka osaa ottaa kohteliaisuuksia vastaan.
Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on myös kehon aktiivista fyysistä käyttöä; liikkumalla säännöllisesti ja syömällä monipuolisesti.
Mitään ei saa helpolla, sillä hyvinvointiin ei ole oikotietä. Ei ole helppoja ja nopeita tapoja saavuttaa pysyviä tuloksia, vaikka kuinka lehdet niitä hehkuttavat. Totuus on se, että kaiken eteen on tehtävä työtä. Ja mitä enemmän laiminlyömme itseämme hyvinvoinnin suhteen, sen hankalampaa sen uudelleen saavuttaminen on.

Olen laiminlyönnyt omaa itseäni viime aikoina huonoilla yöunilla ja riittämättömillä rentoutushetkillä. Välillä suorittajaminä nostaa yhä edelleen nokkaansa tehokkaasti ja suuntaa katseensa taas jonnekin eteenpäin, käynnistää moottorin hurjaan vauhtiin ja antaa mennä. Täysillä.
Mutta vuoden aikana opitut uudet asiat saavat moottorin myös helposti yskimään, jolloin sisäinen ääni kertoo hidastamaan tahtia.
Elän tietyssä määrin kahden tulen välissä, osa minusta haluaa tehdä asioita kuten ennenkin, kokeilla rajoja, ottaa suuriakin haasteita vastaan, tehdä suunnitelmia miten jokin suuremmanluokan asia saadaan toteutettua jne. Toinen osa minusta -se uusi minä- taas käskee elämään hetkessä, nauttimaan pienistä asioista ja olemaan onnellinen aamukahvista, vastaantulevien ihmisten hyväntuulisuudesta ja muista yksinkertaisuuksista.
Näiden kahden välistä haluan löytää sen tasapainon menettämättä itsestäni ominaisuuksia, jotka tekevät minusta sen, joka sisimmässäni olen.

"Elämä on kuin nuorallakävelyä, välillä horjumme, mutta jokainen horjunta on aina kohti parempaa tasapainoa." -Heidi-