Loma-ajatuksia ei-lomalaiselta.

Kaikki hehkuttaa lomasta. Pitkään valvotuista kesäöistä. Heräämisistä ilman kellon soittoa.
Heinäkuussa Suomi lamaantuu. Mitään ei tapahdu. Kaikki lomailevat. Mikään ei liiku mihinkään. Kaikki kun lomailevat. Kun lähetät sähköpostia lähes mihin suuntaan tahansa, saat vastauksen autoreplynä " olen lomalla, palaan kuukauden päästä takaisin asiaan" -tyyliin.
Ihanaa heille jotka tämän yleellisyyden itselleen voivat suoda, ei niinkään ihanaa heille joille tämä ei ole mahdollista.
Oma lomani tänä kesänä jää tyngän mittaiseksi mutta teen kaikesta muusta mahdollisesta vapaasta lomafiilistä. Vaikka en pystykään vetämään kalenteristani viivaa heinäkuusta elokuuhun, pystyn kuitenkin vaikuttamaan ja lyhentämään työviikkoa kahteen tai kolmeen päivään. Ihanteellista!
Mieli pysyy virkeänä, keho kunnossa ja "lomaillakin" ehtii 4-5 päivää.
Joku on joskus sanonut että jos valitsee työnsä oikein niin ei tarvitse tehdä enää päivääkään töitä. Toisin sanoen, jos rakastaa sitä mitä tekee työkseen, ja se tulee suoraan sydämestä, niin on vaikea erottaa työ vapaasta, ja lomasta.
Ja jos siihen lisätään vielä luovuus, ja luomisen palo, niin aivot raksuttavat 24/7 luoden aina jotain uutta.
Hyvää lomaa kaikille ja stressitöntä ei-lomaa muille!

-Heidi-

Juoksua suurella sydämellä.

Mistään muusta liikunnan muodosta en ehkä pysty kirjoittamaan niin antaumuksella, niin tunteella ja niin pakahtuneella sydämellä kuin juoksusta.
Syy tähän lienee mahdollisesti siinä että juoksu on minulle rinnastettavissa elämään. Sen kaikessa hienoudessaan ja mahtavuudessaan se voi olla rankkaa mutta silti niin antoisaa, opettavaista ja osa prosessia, jonka kautta löydämme todellisen minämme.
Lenkille lähtö on minulle ollut jo nuoruudestani tuttu juttu. Olen solminut lenkkarien nauhoja juoksumielessä jo 25 vuotta enkä yhä edelleenkään siihen ole kyllästynyt. Matkanvarrella juoksumotiivit ovat vaihdelleet, huonoista hyviin ja hyvistä huonoihin. Vasta viimeisten vuosien aikana olen kasvanut kiinni juoksun syvempään olemukseen ja ideologiaan. Siitä on tullut minulle vahvuuden ja periksiantamattomuuden symboli niin henkisesti kuin fyysisestikin.
Se on auttanut minua jäsentämään ajatuksiani, voittamaan pelkoni ja hyväksymään epäonnistumiseni, jotka loppujen lopuksi ovat kuitenkin kääntyneet voitoksi.
Se että olen yksin omien ajatusteni kanssa, tunnen kehon joka solun, jokaisen maahan osuvan askeleen, ja jokaisen hengenvedon, jonka vedän matkanvarrella, tekee läsnäolon välttämättömäksi oman itseni kanssa. En pääse ajatuksiani karkuun vaikka kuinka juoksisin lujempaa mutta en sitä haluakaan. Päinvastoin. Haluan olla juuri siinä, olla läsnä, jäsentää maailmani pään sisällä, oli sitten kyse iloista tai suruista. Kaikelle on annettava tilaa mielessä ja kaikki on uskallettava kohdata.
Olen aina ollut enemmän yksilöurheilija. En ole tarvinnut kädestäpitäjää, käskyttäjää tai aikataulujen laatijaa vaan olen halunut tehdä asiat omien fiilisten mukaan. Juuri näiden yllämainittujen syiden vuoksi jätin vesipallot, pesäpallot ja salibandyt, en ole laumasielu vaan sisimmässäni olen yksinäinen susi. Motivoidun enemmän oman sisäisen motivaation kautta, vihaan aikataulua liikkumisessa, kellokaulassa joutuu jo ihan riittävästi juoksemaan muutenkin.
Tänään oli taas se päivä kun solmin lenkkitossujeni nauhat ja heittäydyin lenkkipolulle.
En juokse siellä missä muutkin juoksevat, vaan juoksen siellä minne suurin osa ei jaksa vaivautua tai minne muut eivät ole vielä löytäneet...

Sunnuntaipäivän jatkoja!

-Heidi-

Vain minä, muutamat deadlinet ja parit rankasti vedetyt treenit.

Näitä aamuja on harvassa. Kuuntelen hiljaisuutta. Sen voi kuulla, tuntea ja lähes käsin koskettaa.
Tuoksutan aamukahvia, jonka vahva aromi leviää koko taloon, joka huoneeseen, ylös ja alas.
Tämä viikonloppu on minulle omaa aikaa. Ei aikataulua, ei kenenkään rytmiä, vain minä, muutama dealine ja parit rankasti väännetyt treenit.
Makaan yhä sängyssä, peiton alla. Kukaan ei tule nykimään ylös, pyytämään yhtä tai vaatimaan toista. Saan olla rauhassa, kirjoittaa ja antaa ajatusten seilata.
Nämä hetket ovat jopa niin harvassa etten osaa edes kaivata tätä olotilaa. Olen tottunut tekemään kaiken nykimällä jokaista narua yhtä aikaa. Ja yllättävän hyvin siinä onnistunutkin.
Kuulen alakerrasta kahvinkeittimen kutsuhuudon, pienen napsautuksen aina aika-ajoin, joka pyytää, ja jopa vaatimalla vaatii hakemaan lisää kupin täytettä. Mitään muuta ääntä ei kuulu. On vain hiljaisuus ja koko muu maailma tuntuu olevan hyvinkin kaukana. Hiljaa.
Mennyt viikko on tuonut näkemyksiä ja avannut uusia perspektiivejä elämän poluille. Mennyt kuukausi on tehnyt sitä samaa. On ollut oppia, kasvua, murtumista ja taas uudelleen rakentumista, mutta näistä kaikesta olen saanut paljon.
Olen nähnyt ihmiselämää läheltä, niin ilossa kuin surussa, joutunut luopumaan mutta myös antamaan tilaa uudelle, ja kaikesta saanut palan elämän palapelin täytteeksi sitä suurempaa kuvaa varten.
Erityisesti minua kosketti toissa päiväinen metromatka kun näin noin 7-vuotiaan tytön istuvan pyörätuolissa äitinsä kanssa. Tytöllä ei ollut toista jalkaa vaan se oli amputoitu polven yläpuolelta. Tyttö piti kädessään harmaata pehmolelua jonka jalka oli myös "amputoitu".
Oma maailmani pysähtyi hetkeksi. Katsoin tytön äitiä, joka oli hiljaa mutta hymyili aina tytölle kun tämä käänsi katsettaan kohti.
Taistelin itse kyyneliä vastaan mutta sitten tyttö kaivoi jostain taskustaan puhelimen, jolla hän alkoi pelata. Hymy palasi omillekin kasvoille kosteista silmistäni huolimatta, helpotuksesta. Tämä urhea pieni tyttö oli kuin kuka tahansa lapsi.
Elämä ei pysähdy vastoinkäymisiin, menetyksiin tai pieniin kolhuihin, sillä niistä se elämä oikeasti vasta alkaa. Ja uskon että tämä pieni tyttö tulee olemaan elämässä vahvempi kuin moni meistä yhteensä.

Niin kuin tämä pieni tyttö mutta myös oma tyttäreni on opettanut minulle paljon. Lapsilla on se taito - ja meidän on syytä avata silmämme ja korvamme näkemään ja kuulemaan.

Näillä mietteillä viikonloppuun ja työntouhuun!

-Heidi-

Tavoite ja sinne pääsy.

"Äiti, ei! Mä en halua mennä sun kanssa juoksemaan!" ilmoitti tyttäreni aamulla kun kerroin hänelle aamiaisen jälkeen että lähdetään lenkille.
Vielä vuosi sitten tämä oli helppoa. Jopa vaatimalla vaadittiin juoksulenkkejä rattaissa istuen ja mielellään niin kovalla vauhdilla kuin äiti jaksoi vain juosta.
"Äidin pitää nyt mennä juoksemaan" sanoin. Näiden sanojen jälkeen korvassani särähti. Pitää?? Miksi?? Ja pian viisi vuotta täyttävä tyttäreni kysyi samaa.
Niin miksi juoksen???
Juoksen koska rakastan sitä kaikkivoipuuden tunnetta, mikä on mukana lähes jokaisella juoksulenkillä.
Rakastan sitä mielentilaa kun keho ja mieli ovat tasapainossa, mikään ei ole esteenä, kaikki on kiinni vain omasta itsestä ja tahtotilasta.
Rakastan sitä euforiaa, adrenaliinin ja endorfiinin kautta tulevaa flow-tilaa kun askel vaan rullaa.
Juoksemisessa on vaan sitä jotain, sitä jonka vain toinen juoksija voi ymmärtää. Olen juossut aina, se tuntuu vain niin oikealta.
"Äidin pitää mennä lenkille koska ilman harjoittelua ei voi tulla paremmaksi. Vähän niin kuin sun pyörällä ajaminen" vastasin.
"Niin joo, harjoitus tekee mestarin, niinhän se oli", tokaisi tyttäreni. Oli oppi nääs mennyt perille.
Mutta ei se mitä lapsillesi sanot ja kerrot ole se paras tapa opettaa vaan se että itse on esimerkkinä sinnikkyydessä, periksiantamattomuudessa ja siinä että saavuttaakseen jotain, sen eteen on tehtävä töitä.
Vuosi sitten juoksin valmistautuakseni maratonille, tyttäreni monesti rattaissa mukana. Eli tekosyitä ei ollut vaan lenkille oli lähdettävä vaikka lapsen kanssa. Tänään mietin juoksijaystäviäni, jotka tarpovat kuningasmatkaa Tukholmassa. Onneksi en ollut ilmoittautunut sillä takana on talvi kun ensimmäistä kertaa elämässäni en ole juossut lainkaan.
Nyt juoksen melkein vain ja ainoastaan itseni vuoksi, omaa elämääni varten ja sitä että mieli ja keho pysyvät balanssissa. Tai ehkä heinäkuista puolimaratonia varten jos paikat pysyvät kunnossa.
Jokaisella pitäisi olla jokin tavoite tai päämäärä, mikä tahansa. Tavoitteen avulla elämään tulee varmempi ote, vankempi pohja ja syvempi tarkoitus.
Tämä kesäkuun ensimmäinen päivä oli mahtava aloittaa 10 kilometrin juoksulenkillä merimaisemissa. Haasteen jokaiselle kilometrille antoi rattaissa istuva punnus. Olin "lahjonut" tyttäreni kyytiin sillä verukkeella että juostaisiin lujaa ja mahdollisimman pian leikkipuistoon ja se toimi.

Ihanaa viikonloppua kaikille murusille!

-Heidi-