Kiitollinen armollisuudesta.

Istun äitiyspoliklinikan odotusaulassa. Ohi kiitävät kiireisen näköiset hoitajat ja lääkärit, aikataulusta jäljessä.

Monelle ollaan jo käyty huikkaamassa että vielä vartti.

Tämä paikka pitää sisällään paljon muistoja, niin hyviä kuin huonoja. Omalla kohdallani tulee tavalla tai toisella haikea olo, sillä istun täällä hyvin todennäköisesti viimeistä kertaa.

Raskausviikkoja on alla jo 36, ikää on 40 ja unelmien lapsiluku 3 alkaa olla lähes täynnä.

Olen menossa synnytystapa-arviointiin, toisin sanoen pelkopolikäynnille.

Mitään pelkoa minulla synnytyksestä ei varsinaisesti ole, vain kaksi suht samanlaista haastavaa synnytystä ja edessä tilannekatsaus tähän viimeisimpään.

Olen kuulemma poikkeus, harvinaisuus, ennennäkemätön tapaus - miten kukin lääkäri tai hoitaja on asian nyt ilmaissutkaan - pienine vatsoineen, vähäisine painonnousuineen ja ylitiukkoine vatsalihaksineen.

Jos joku joutuu syynin alle sen suhteen että paino on noussut liikaa raskauden aikana ja kyseenalaistetaan ruokavalio, epäillään heti diabetesta ja vauva on automaattisesti nk. sokerivauva, niin itse olen joutunut vastailemaan kysymyksiin että olenko syönyt riittävästi, olenko treenannut liikaa ja pelkäänkö painonnousua jne.

Jotenkin tämä koko neuvolasysteemi perustuu aivan liikaa ”normeihin” ja kaikki muu on huonosta eikä yksilöä oteta juuri huomioon lainkaan.

Kävin pari viikkoa takaperin samaisessa paikassa vauvan kasvukontrollissa syystä että neuvolassa terveydenhoitaja oli saanut mitat vatsasta hyvin alakanttiin etteivät edes yltäneet käyrälle, ei edes alimmalle tasolle.

Painoakaan ei ollut kertynyt edelliseen käyntiin nähden yhtään joten toki ymmärrän huolen että asiaan tartutaan. MUTTA jos yhtään hoitohenkilökunta osaisi lukea peliä, katsoa taustoja ja lukea potilaan historiaa niin sama kaava oli toistunut kahdessa edellisessäkin raskaudessa, pieni maha, vähän kertynyttä painoa ja samat kontrollikäynnit raskauden aikana. Mutta kun ei. Ei viitsitä.

Kasvukontrollissa selvisi että kaikki on niin kuin pitää, ja normikäyrällä ollaan.

Tämä kokenut lääkäri osasi lukea jopa peliä sen verran että lihashan painaa enemmän kuin rasva ja kun raskauden aikana vauva vie äidiltä paljon energiaa, enemmän kuin äiti ehtii ottaa vastaan, ja liikunta jää vähemmälle niin onhan se ihan totta että lihaksisto surkastuu ja sitä kautta äiti menettää painoaan. KIITOS! Joku muukin sanoi sen kerrankin ääneen ettei minun taas tarvinnut.

Että samanlainen raskaus tässä päällä kuin kaksi edellistä. Ei edes ikä eikä aiemmat raskaudet ole antaneet keholleni yhtään armoa vaan vatsalihakset yhä edelleen kirraavat vastaan. Mutta onneksi mieli on antanut armoa.

Tämä taitaa olla ainoa raskaus, jonka aikana en ole systemaattisesti nk. harrastanut liikuntaa kuin vain hyötyliikuntana pidettävän määrän, sillä arki todellakin lähes puolitoistavuotiaan vilkkaan pikkuvesselin ja murrosiän kynnyksellä olevan neitokaisen kanssa on ollut ihan riittämiin. Eli toisin sanoen, arkiaktiivisuus on tullut maksimoitua aika kiitettävästi.

Näin sen elämän kuuluukin mennä. Armollisuuteen itseä kohtaan. Tietoisuuteen siitä että ei tarvitse jos ei jaksa. Ja rauhaan oman itsensä.

Vaikka fyysisesti jokainen raskauteni on toistanut samaa kaavaa niin psyykkisesti olen kouliintunut jokaisen raskauden myötä inhimillisemmäksi itseäni kohtaan.

Ja varsinkin tämän kolmannen kanssa olen todella kokenut sen kuinka vuodet ja kokemukset voivat muuttaa entistä suorittajaa ja kontrollifriikkiä hyvinkin paljon.

Näin on hyvä. Riitän itselleni juuri tällaisena. Ei tarvitse tehdä mitään todistaakseen jotain ollakseen parempi.

Sisäinen rauha ja tasapaino ovat hyvinvoinnin edellytyksiä.

Elämälle ja kokemuksille kiitollinen. ❤️

-Heidi-

Perhe on paras.

Kerron teille tarinan toiveista, haaveista, unelmista ja tavoitteista. Kaikesta yhdessä, joistakin hiukan erikseen.

Kun n. 5 vuotta sitten muutin tyttäreni kanssa kotiimme, mielessäni oli vain yksi ja ainoa asia: halusin tehdä kodista tyttärelleni paikan, jossa asuisi lämpö, turva, välittäminen ja rakkaus.

Aloin myös sisustaa uutta kotiamme sen mukaisesti. Asioilla, jotka muistuttaisivat joka päivä rakkaudesta, elämästä, kiitollisuudesta ja siitä kuinka perhe on tärkein.

Family - a group of people, each a unique masterpiece, sharing unconditional love, hugs and support.

One of life's greatest blessings.

Cherish always. ❤️

Näiden vuosien aikana kaikkien yllämainittujen asioiden merkitys on korostunut ja kasvanut entisestään. Mutta en olisi koskaan ehkä aivan täysin uskonut että nyt muuttaessamme seuraavaan kotiin, perheenjäsentemme lukumäärä on tuplaantunut ja pian lähes triplaantunut.

Edellisessä blogikirjoituksessani paljastin "sivulauseessa" että olen raskaana ja hyvin pitkälläkin vielä. Moni ei ehkä lukenut kirjoitusta niin ajatuksella tai loppuun saakka että olisi hoksannut asian mutta niin oli tarkoituskin. Se ei ollut pääasia.

Kirjoitus käsitteli lapsettomuutta ja sitä kuinka raskautuminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys kaikille.

En ole raskaudestani halunnut juuri mainita, sillä olen halunnut pitää asian tällä kertaa hyvinkin pienen piirin tietona. Vain läheisimmät ystävämme ja sukulaisemme ovat olleet asiasta tietoisia, ja viimeistään häissämme reilu kaksi kuukautta sitten, loputkin lähipiiristä saivat tietää asiasta.

Alkuraskaus ei ollut helpoimmasta päästä mutta tässä arjen pyörityksen keskellä olen onnistunut sivuuttamaan kivut ja pahan olon ja keskittymään hetkessä elämiseen.

Ja hyvin olen myös mahani pystynyt peittelemään, sillä viikolla 34 jo ollaan ja yhä tuntuu että tarvittaessa pystyisin jemmaamaan tämän pienen masuasukin löysän paidan uumeniin.

Paljon on tapahtunut viime aikoina.

Menimme kesällä naimisiin. Löysimme vihdoin, lähes melkein heti häiden jälkeen uuden isomman ihanan kodin, jota aloimme remontoimaan parisen viikkoa sitten.

Nyt sitten on tämä muuttorumba päällä ja hyvällä tuurilla pikkuneidin syntymäkin piakkoin käsillä.

Joku saattaisi miettiä ja sanoa, että mihin näin kiire... ja siihen minä vastaisin, elämään!

Elämä todellakin on hyvin lyhyt jos asioita jättää tekemättä.

Olemme puhuneet uudesta isommasta asunnosta jo parisen vuotta "sitten joskus"- tyyliin mutta elämässämme on viime vuosina tapahtunut paljon asioita, jotka ovat opettaneet ymmärtämään että sitä "sitten joskus" aikaa ei ehkä koskaan tulekaan.

Elämää on elettävä nyt, tehtävä asioita, joista on aina haaveillut ja antaa mahdollisuus niille asioille, joiden on määrä ja tarkoitus tapahtua.

Koti, jonka jätämme taaksemme, on tuonut elämäämme paljon hyvää.

Olen saanut ympärilleni sen mistä olen aina haaveillut; ihanat lapset ja rakastavan aviomiehen. En voisi olla kiitollisempi.

Se että mietin tässä raskauden, joka on mennyt hujauksessa, loppumetreillä itse elämää ja sitä faktaa että kenellekään meille ei ole varmaksi luvattu huomista, antaa aihetta olla vieläkin kiitollisempi ja onnellisempi kuin koskaan.

Vaikka ideaalisin ikä - tilastojen mukaan ja terveyssyistä - saada lapsia olisi ollut joskus silloin pari kymppisenä, niin silti sanon että näin nelikymppisenä olen valmiimpi tämän uuden perheenjäsenen tuloon kuin koskaan aiemmin.

Ikä tuo kokemusta. Ikä tuo varmuutta. Ikä antaa rauhaa ja rentoutta. Ja mikä parasta, äitiyttä ei enää viitsi suorittaa. Tämä on just parasta aikaa uudelle elämälle. ❤️

-Heidi-

Täydellisen onnellinen hetki.

Heräsin eilen täydelliseen aamuaurinkoon. Kirkkaaseen ja kesäisen lämpimään. Avasin takapihan oven tuoksutellakseni aamuista raikasta ilmaa. Täydellistä. Ei yhden yhtäkään kaivinkoneen ääntä tai hiomakonetta pilaamassa hiljaisuutta.

Siinä mietin poikani kanssa katsellessa aamun lastenohjelmia kuinka täydellisiä hetket voivatkaan olla. Sellaisia joita ei haluaisi muuttaa mitenkään.

Laitoin kahvinkeittimen päälle ja siinä siemaillessa aamukahvia uppouduin kahta kauheammin miettimään käsillä olevaa momentumia.

Kuinka usein voimmekaan sanoa ääneen että tämä hetki on täydellinen? Ja kuinka usein voimmekaan myöntää että tässä hetkessä olen täydellisen onnellinen?

Minulle tämä eilisaamu oli se täydellisen onnellinen hetki. Ja kun tarkemmin ajattelen asiaa, niin näitä saman kaltaisia hetkiä on elämässäni hyvinkin usein ja on ollut viime vuosina paljonkin mutta en ole tullut vain ajatelleeksi asiaa.

Emme aina huomaa. Jokin häiritsevä tekijä jättää meidät tuskailemaan negaatioon ja hyppäämme helposti just siitä hetkestä pois. Murehdimme turhanpäiväisiä asioita ja voivottelemme kuinka se ja se asia on huonosti.

Totta on kuitenkin se että moni asia elämässä sekoittaa meidän täydellisen onnellisia hetkiä. Esimerkiksi meillä yhä jatkuvat rakennustyöt, jotka piti olla jo syksyllä valmiita. Moni asia häiriintyy pikkulapsen huonosti nukuttujen päiväunien kun takapihalla hiotaan parveketta tai tasoitetaan maata. Tai jatkuva rakennuspöly, joka aiheuttaa aivan turhaa ylimääräistä siivousta, mikä on pois jostain muusta ja tärkeämmästä.

Tänään sunnuntaiaamuna yritin palata taas tuohon eilisaamun tunteeseen, mutta se ei tullut enää samanlaisena takaisin. Mielessä pyörivät jo tulevan viikon rakennusmelu ja siihen liittyvät haitat - pitääkö sitä taas miettiä evakkoon lähtöä - ja aikataulut, jotka on lyöty kalenteriin.

Mutta palatakseni vielä tuohon täydellisen onnelliseen aamuun ja siihen tunteeseen, jonka se herätti - se havahdutti taas tajuamaan kuinka pienestä asiat ovat todellakin kiinni.

Millainen on sinun täydellisen onnellinen hetki? Mietippäs sitä tänään.

-Heidi-

Uskallatko päästää irti kontrollista?

Oletko koskaan kokeillut miltä tuntuu olla järvellä, veneessä ilman airoja? Tai ainakin niin että airot ovat nostettu veneen sisäpuolelle ja annat tuulen kuljettaa venettä hiljalleen?

Uskallammeko antaa elämän joskus vain tapahtua? Ilman kontrollia, ilman suurempaa päämäärää, vai onko elämässä pakko jatkuvasti olla airoissa kiinni ja ohjata sitä suunnitellusti?

Olen miettinyt tätä asiaa paljonkin viime aikoina.

Olen katsonut itseäni peiliin ja kysynyt, uskallanko antaa elämän tapahtua. Olen kurkannut itseäni syvälle sisimpään ja kysynyt, uskallanko oikeasti antaa elämän tapahtua. Ja kun elämässä joskus mikään ei tuntunut olevan järjestyksessä, uskalsin silti kysyä, uskallanko ihan oikeasti elämän antaa tapahtua. Ja vastaus on ja oli silti KYLLÄ!

Ja vastaus on KYLLÄ siksi, että olen näiden neljänkymmenen ikävuoden aikana pystynyt rakentamaan sisälleni riittävän vahvan ja vakaan pohjan enkä ole riippuvainen enää liiallisesta kontrollista, ja siitä että aina olisi tiedettävä mitä huominen tuo tullessaan ja missä olen vuoden päästä. Vaikka elämässäni on päämääriä, unelmia ja tavoitteita, en suorita niiden tavoittelua tietoisella tasolla jatkuvalla toiminnalla. Alitajunnassa ne jylläävät varmasti jatkuvasti ja tiedostamatta tapahtuukin moni valinta pysyäkseni oikeassa virtauksessa kohti haluamiani asioita, mutta airotta on joskus ihana vaan antaa mennä ja nauttia matkasta.

Olisi niin harmillista antaa elämän lipua ohitseni niin etten olisi läsnä hetkissä joita välillä jopa voisin kutsua unohtumattomiksi ja ainutlaatuisiksi. Liiallinen kontrolli ja suorittamiseen johtava suunnitelmallisuus pilaa elämästä nauttimisen sillä mitä meillä muuta todellisuudessa onkaan kuin tämä hetki.

En yritä joka päivä tehdä itsestäni parempaa ihmistä tai elämästäni jotain "master piecea". Tiedostaen omat elämänarvoni, uskallan luottaa ja uskoa siihen että niiden mukaan eläminen johtaa siihen että voin olla onnellinen ja tyytyväinen tekemiin valintoihini vaikka en joka päivä pidäkään airoista kiinni rystyset valkoisena.

Nykypäivän sloganeihin kuuluu hyvin usein kehoitus kontrollin ottamisesta omassa elämässä. Moni kuitenkin ymmärtää tämän väärin ja alkaa suorittamaan kaikkea tekemistään; liikuntaa, ruokailua, unta, onnellisuutta, hyvinvointia, opiskelua, jopa tunnetilojaan jne.

"If you don't like

the situation you are in,

change it.

You are in control

of your own life."

Elämänhallintaa. Tietyssä määrin paikallaan meille kaikille. Mutta jos hallinta menee ylikontrolloimiseksi ilman että pystyy päästämään edes pieneksi hetkeksikään irti, on ajautunut mentaalipuolen vankilaan, jossa moni on koko elämänsä huomaamattaan.

"When you try to

control everything,

you enjoy nothing.

Relax. Breathe. Let go.

And just live."

Kysymys kuuluu, uskallatko sinä antaa elämän tapahtua? Kuinka hyvin tunnet omat elämänarvosi, niin että voisit antaa arvojesi ohjata elämääsi ainakin osan ajasta ilman jatkuvaa kontrollia elämän kulusta?

Moni elää liikaa ulkopuolisten vaikutteiden alaisena (elokuvat, mainokset, sosiaalinen media jne) eikä välttämättä ymmärrä että niiden luomat mielikuvat vääristävät omaa todellista minäämme. Tästä syystä olemme myös jatkuvassa ristitulessa oman minämme kanssa jos emme edes tiedä keitä me todellisuudessa olemme.

Kääntämällä katseen omaan sisimpään, ja kysyen itseltä esimerkiksi: kuka minä oikeasti olen? Mitä minulle kuuluu? Olenko onnellinen? Teenkö asioita jotka tekevät minut onnelliseksi? - ovat avaimia, joiden kautta pääset lähemmäksi todellista minääsi.

Pohdintaa näin lomakauden alkuun jokaiselle!

-Heidi-

Kiire on jo kirosana!

Olen elänyt, mutta olenko oikeasti elänyt sittenkään?

Taannoin löysin kasan kouluaikaisia tavaroitani. Muistiinpanot olivat kuin mallikappaleita "näin teet muistiinpanot täydellisesti ja hyvällä, selkeällä käsialalla" tyyliin ja vihkot olivat jokainen päällystetty täydellisesti kontaktimuovilla. Ja huom! Vihkotkin!! Ei mitään kuplia tai muuta epäkohtaa ollut näkyvissäkään. Ei sitten ainuttakaan.

Sitten löysin vanhoja kalentereitani. Siellä oli merkintää sun toista. Jokainen päivä oli aikataulutettua tekemistä, milloin olin ollut treeneissä, milloin syönyt, milloin ollut tenttiä, palaveria, tapaamisia, jne.

Näiden yliorganisoitujen sivujen katseleminenkin alkoi ahdistaa. Apua! Minulla on mennyt enemmän varmasti aikaa kaiken suunnitteluun kuin itse niiden toteuttamiseen ja tekemiseen.

Kyynelsilmin suljin kalenterit, laitoin ne takaisin laatikkoon niiden kymmenien muiden kirjojen, vihkojen, kansioiden, päiväkirjojen yms. sekaan huokaisten syvään pyyhkien kyyneliä silmäkulmasta.

Tunsin syvää huojennusta etten ollut enää tämä ihminen jonka elämä oli yhtä exceliä ja vuoden, viiden vuoden tai kymmenen vuoden suunnitelmien tekoa, vaan olin ihminen joka oli oppinut matkanvarrella päästämään irti, ja opetellut elämään hetkessä, näkemään, kuulemaan, tuntemaan ja olemaan läsnä, niin läheisille mutta varsinkin itselleen.

Elämme yhteiskunnallisesti ja myös maailmanlaajuisesti ehkä pahinta mahdollista aikaa olla ajattelematta mitään, tekemättä mitään, olematta mitään, kun jatkuvasti ympärillä oleva maailma laittaa päähämme ajatuksia täydellisestä ihmisestä, elämästä ja siitä miten löytää autuas onnellisuuden tila tavoittelemalla täydellistäkin täydellisempää elämää.

Esiin tuodaan jatkuvasti tehokkuutta, rankkaa treeniä, hyviä johtamistaitoja, organisointikykyä, korkeaa työmoraalia mutta myös toista ääripäätä, mielen hallintaa, meditaation hurmosta, joogan autuutta ja täydellistä tasapainotilaa.

Niin lehdet kuin sosiaalinen mediakin ruokkivat näitä ilmiöitä vielä kulovalkean tavoin ja ihmiset menevät lankaan.

Taas on tulossa kesä ja taas jälleen kerran yritetään päästä kesäkuntoon. Hah! Mä en kestä.

Olen vissiin jo liian kauan tätä aikakautta elänyt että näen jo punaista jokaisesta otsikosta joka käsittelee kesäkuntoon pääsyä. Voiko kliseisempää enää olla!!

Ihminen on tällä hetkellä ehkä enemmän eksyksissä kuin koskaan aiemmin.

Ei osata enää olla omia itsejään, vaan tavoitellaan jotain muuta tai mitä muilla on.

Ajatellaan että se mitä lehdet ja muu ympärillä oleva media sanoo ja neuvoo tekemään, on ainoa oikea tapa elää.

Ja kun sitten jotain saadaan ja saavutetaan, petytään kun se autuas elämä ei auennutkaan paremman perseen alta tai leveämpien hartioiden takaa, tai päivittäisten joogasessioiden tai uuden tuliterän auton kautta.

Moni on alkanut huutaa jo apua mutta yhä suurin osa juoksee oravanpyörässä kuin mitkäkin vesikauhun saaneet pieneläimet. Suorittaen elämää 24/7.

Mutta mitä ihmistä ja ihmisen toimintaa on yhtään tässä matkanvarrella oppinut tuntemaan, niin moni näistä kellokaulassa juoksijoista ja täydellisyydentevoittelijoistakin joku päivä havahtuu, osa pakon edessä, ja osa ihan ymmärtämällä, ettei tässä ole mitään järkeä.

Eli te jotka vielä siellä juoksette, juoskaa vaan mutta välillä on hyvä muistaa hidastaa tahtia ennen kuin on liian myöhäistä.

Ja te jotka tavoittelette sitä autuainta onnellisuuden tilaa niin katsokaa itseänne peiliin. Elämä on tässä ja nyt, sen onni piilee juuri siinä hetkessä.

"Busy is the new stupid."

-Heidi-

Opetus.

Jokainen on varmasti joskus kysynyt itseltään että miksi? Miksi asiat menevät niin kuin menevät? Ja miksi joitain asioita tapahtuu, vaikka olisi toivonut toisin?
Mutta kuinka usein pysähdymmekään toden teolla miettimään asioita tai tapahtumia, ja sitä mitä niistä voimme oppia, ymmärtää ja saada oivalluksia, jopa elämää suurempia sellaisia?
Omalla kohdallani tuntuu että viimeisen vuoden aikana, laput jotka silmilläni on ollut, ovat siirtyneet etäämmälle. Huomaan kuinka näkökenttäni on laajentunut, ymmärrys asioita kohtaan on selkeytynyt ja kysymykset "miksi" ovat jääneet vähemmälle, sillä kaikkeen löytyy ennen pitkää jonkin hyvä syy. Jopa surullisille ja epäreiluillekin asioillle.
Viikko sitten jouduin juuri tämänlaisen asian eteen. Ennen kuin aloin kysyä itseltäni että miksi, vastasinkin jo itselleni että siksi. Havahduin tapahtuman opetukseen jo ennen kuin olin edes alkanut surra tapahtunutta liikaa. Kaikesta voimme siis oppia, ja kaikkea voimme käyttää kasvunalustana matkallamme eteenpäin.
Mutta se mitä tästä tapahtumasta itse opin, oli minulle tärkeämpää sillä hetkellä kuin se mitä oli tapahtunut.
Muistakaa siis, että ennen kuin annamme itsemme vajota syvemmälle suruun, masennukseen, vihaan ja epäoikeudenmukaisuuden tunteen syövereihin niin kysykäämme ensin esimerkiksi:
Mitä tästä voi oppia?
Mitä tämä yrittää kertoa?
Onko asioita joita pitäisi tehdä toisin?

Havahduin itse asioihin, jotka ovat minulla on jo edessäni mutta olin vahingossa liian innokkaasti jo hypännyt tulevaisuuteen laiminlyöden tätä hetkeä.

Mukavaa viikonloppua ja muistakaa olla kiitollisia asioista, joita elämässämme jo on <3

- Heidi -

Itsensä kehittämisen taito.

Miten kehität itseäsi? Tai mitä se ylipäätänsä sinulle merkitsee?
Onko se sitä, että istut illat opiskelemassa uusia kieliä tai kädentaitoja työväenopistoissa tai avoimissa yliopistoissa? Vai onko se sitä, että rääkkäät nelipäistä reisilihasta maitohapoille toivoen näkyvämpiä tuloksia alaraajoille?
Jokainen meistä mieltää itsensä kehittämisen eri tavoin ja se merkitsee meille jokaiselle eri asioita.

Analysointia.

Taannoin sain tehtäväkseni analysoida elämääni eri perspektiiveistä ja arvioida mm. miten tehokkaasti itseni kehittäminen on ollut elämässäni viime aikoina mukana.
Tein ensimmäisen analyysin kesän alussa ja asteikolla 1-10 arvioin sen kutosen paikkeille. Kului kesä ja nyt syksyllä tein samaisen arvioinnin uudelleen. Hämmästyksekseni nousu oli kaksi pykälää muistamtta sillä hetkellä mitä olin edelliseen analyysiin laittanut.
Huomaamatta olin lähtenyt kehittämään itseäni tai paremminkin, huomaamatta olin alkanut mieltämään oman itseni kehittämisen eri tavoin.
En kehittänyt kesän aikana itseäni juoksijana, en kohottanut fyysistä kuntoani millään muulla tavalla kuin ehkä ylläpitävällä tasolla. En opetellut mitään uusia konkreettisia taitoja, paitsi ehkä opin käsittelemään golfmailaa hiukan edellistä vuotta paremmin, niin että osuinkin jo palloon enkä vain kyntänyt nurmikkoa :) Eli ehkä puoli pinnaa!
Mutta sen minkä havaitsin ja huomasin, ja mistä tämä kahden pykälän nousu oli tullut muutaman kuukauden aikana, oli ajatteleminen. Nimenomaan tietoinen ajatteleminen ja sen kehittäminen.
Nyt voin jopa sanoa, että jos minulla on aikaa ajatella asioita niin voin kertaheitolla arvioida itseni kehittämisen lähes kymppiin. Kiiressä ja liiallisen suorittamisen alla kehitys taantuu hyvinkin pian ja arvosana romahtaa kertaheitolla alas. Kiire ja elämän suorittaminen tappaa helposti ajattelun ja kun mietitään mitkä voimavarat ajattelulla on, niin moni hukkaa elämänsä aivan liian varhaisessa vaiheessa.

Ajatuksen voima.

Olen paasannut tästä ennenkin mutta sanon sen taas, eli ajatuksilla on uskomaton voima. Jos oikeasti kaikki tietäisivät miten paljon ajatukset vaikuttavat elämäämme, niin hyvässä kuin pahassa, ehkä valitsisimme erilaisia ajatuksia aivotuksiimme.
Mitä ajattelit tänään herätessäsi? Oliko ajatuksesi positiivisia vaiko negatiivisia? Miten huomasit näiden ajatusten vaikuttavan päivän kulkuun?
Mitä enemmän keräämme ympärillemme negatiivisia asioita, niin ihmisiä kuin ajatuksiakin, sitä suurempaa kuoppaa itselle kaivamme. Jos jatkuvasti valitamme väsymystä, väsymys sen kun kasvaa. Jos jatkuvasti kaikki on huonosti, mikään ei ole hyvin ja maailma on paha, niin maailman pahuus tuplaantuu ja olotila sen kun menee alemmas ja alemmas.
Mutta myös päinvastoin. Jos keräämme ympärillemme asioita, joilla on positiivinen vaikutus meihin, onnellisuus, tyytyväisyys, arvostus ja kunnioitus elämää kohtaan moninkertaistuu. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä, ja tuskin sellaista tilannetta onkaan, mutta jos osaamme nähdä hyvää niin itsestämme kuin muissakin, on elämä paljon mielekkäämpää. Onni tulee onnen luo, kiitollisuus tulee kiitollisuuden luo, samoin arvostus ja kunnioitus. Mitä enemmän näihin asioihin kiinnitämme huomioita sitä suuremmaksi oma onnellisuuden ja tyytyväisyyden kupla kehittyy.
Ja tämä jos jokin on itsensä kehittämistä.

Positiivisia ajatuksia viikonloppuun!

-Heidi-

Taikasormus.

Ihailen lapsenmieltä. Siellä lentää mielikuvitus. Siellä taivaskaan ei ole rajana vaan äärettömyys. Siellä mahdotonkaan ei ole ylitsepääsemätöntä. Kaikelle löytyy vastaus kun vain osaa esittää kysymyksen oikein.
Tyttäreni antoi tänä aamuna minulle sormuksen, jolla on kuulemma taikavoimat. Viidestä erivärisestä sormuksesta oli valittavana yksi. Vain yksi. Kaksi sormusta piti sisällään ikuiset voimat ja kolmea muuta on ladattava joko tietokoneella tai kahdella muulla ikuisen voiman omaavalla sormuksella. Hän suositteli minulle sormusta, jolla on ne ikuisesti kestävät taikavoimat.
"Mutta oikeastaan sä et äiti tarvitse tätä sormusta, sullahan on jo kaikkea", tyttäreni jatkaa perään.
Tämä lause pysäytti.
Totta, minullahan on oikeastaan kaikkea. Aivan kaikkea mitä ihminen tarvitsee ollakseen onnellinen ja tasapainoinen.
Minulla on aivan uskomattoman hieno tytär, jonka äitinä olen enemmän kuin etuoikeutetussa asemassa.
Minulla on maailman paras mies, puoliso, josta en edes osannut koskaan unelmoida.
Minulla on ihana koti, jota täydentää nämä kaksi edellämainittua ihmistä.
Olen terve, hyvinvoiva, tasapainoisempi kuin koskaan ja onnellinen koska osaan olla kiitollinen monista pienistäkin asioista.
Minulla on työ, jota teen sydämellä ja jossa olen hyvä.
Minulla on uskomattoman upeita ihmisiä elämässäni, joiden olemassaolo tekee elämästäni entistäkin rikkaampaa.
Tärkeimpiä mainitakseni.

Taikavoimat.

Tyttäreni oli kirjoittavinaan aamulla omalle tietokoneelleen taikasormusten käyttöohjeita. Ihmettelin kuinka noin pieneltä ihmiseltä tulee aivotuksistaan niin paljon ajatuksiaherättävää tekstiä.

"Jos loppuu taikavoima, varokaa kaatuilemista."

Elämässä kun tapahtuu ei-toivottuja asioita, on pystyssäpysyminen joskus hankalaa. Mutta kaatuilemisesta huolimatta ylös on noustava ja rakennettava vankemmat tukirakenteet jalkojen alle ja yritettävä uudelleen.
Kaatuilu on väistämätöntä ja joka kerralla kannattaa poimia maasta aina mukaan jotain joka vie eteenpäin. Kohti parempaa.

"Taikasormus voi muuttaa jotkut ihmiset joksikin muuksi."

Moni on kuullut sanonnan "kannattaa olla varovainen mitä toivoo, sillä toiveet käyvät toteen", niin hyvässä kuin pahassa. Ja tämä pitää hyvinkin pitkälti paikkansa.
Ennemmin tai myöhemmin heräät todellisuuteen siitä, mitä vuosia sitten ajattelit olevasi tai millaista elämää toivoit eläväsi, ainoa huono puoli siinä on se, että ovatko nämä toiveet ja haaveet enää niitä miten haluat tällä hetkellä elää tai millainen haluat olla.
Meillä on jokaisella käytössä taikavoimat. Meillä on jokaisella mahdollisuus toteuttaa toiveet ja unelmat. Se taikasormus asuu sydämessämme, rohkeutena, viisautena, uskona itseemme ja elämään.
Otin vastaan tyttäreni taikasormuksen. Sain luvan jättää sen pahanpäivän varalle kirjahyllyyn kehoituksena käyttää taikavoimia silloin kun olisi mieli maassa.

Elämä on <3

-Heidi-

Kiitollisuuden maksimointia.

Kun sunnuntaiaamuna heräät siihen että kuusivuotias tytär kömpii viereesi, sujahtaa saman peiton alle ja tuijottaa suoraan nenän edessä silmiin ja sanoo "äiti, sä oot ihana" niin voiko sitä olla miettimättä että kuinka onnekas sitä onkaan.
Ja kun kurkkaat sängyn toiselle laidalle jossa nukkuu rakas puolisosi, niin ajatuksiin kiipeää vahva kiitollisuuden tunne.
Kiireettömät viikonlopun aamut ovat omiaan avaamaan silmiä, näkemään ja kuulemaan asioita, joita esimerkiksi maanantaiaamuna kellon soidessa 6.00 emme ehdi näkemään. Kiireisenä aamuna hyppäämme vain suinpäin oravanpyörään ajattelematta sen kummemmin mitä teemme. Siitä on tullut meille tapa toimia, kaava jota käyttää, jotta selviämme aikataulutetusta arjestamme riittävän mallikkaasti.
Mutta vapaapäivinä, antakaamme arjen haarniskan laskeutua, ollaksemme ilman kilpiä, ilman suojaa, antaaksemme aisteillemme mahdollisuuden tuntea ja olla läsnä kaikelle sille mikä oikeasti on tärkeää ja kullan arvoista.

Kasvuprosessi.

Ennen arvotin itseni konkreettisen tekemisen kautta. Kuinka monta treeniä vedin viikossa. Kuinka monta kaloria sain kulumaan tunnissa. Kuinka kovaa juoksin juoksutreeneissä. Kuinka paljon tein töitä. Kuinka hyvä olin kaikessa siinä mitä suoritin.
Nykyään arvotan itseni tunteiden kautta. Kuinka vahvasti pystyn tuntemaan iloa, onnellisuutta, rakkautta ja onnistumista. Ja kuinka hyvin pystyn selviämään pettymyksistä ja epäonnistumisista sekä käsittelemään surua ja mielipahaa. Olen havainnut että tunteiden kautta pääsee elämässä piirun verran syvemmälle ja oikeasti myös pidemmällekin. Opit tuntemaan itseäsi, oikeasti. Hyväksymään itsesi niin hyvässä kuin pahassa. Mutta samalla opit tuntemaan ihmisiä ympärilläsi paremmin ja ymmärtämään heitä. Myös paremmin.
En enää tavoittele kuuta taivaalta, vaan tyydyn tähtiin, joilla on kyky loistaa kirkkaammin. Nämä tähdet ovat niitä arjen pieniä suuria iloja, joita löytyy joka päivä. Ja jokainen joka on katsonut taivaalle pilvettömänä iltana, niin tietää kuinka uskomattoman kauniilta kirkas tähtitaivas näyttää miljoonine tuikkivine tähtineen.
Elämä todellakin on kuin tähtitaivas, mitä enemmän löydämme valopilkkuja elämäämme sitä kirkkaammin se loistaa. Pelkkää kuuta ei kannata metsästää, sillä se harvoin näkyy kokonaisena.

Mistä asioista olet itse kiitollinen tänään tai tänä viikonloppuna? Osaatko kurkistaa pintaa syvemmälle itseesi ja löytää jotain vieläkin arvokkaampaa, kuten vaikkapa onnellisuuden ja aidon kiitollisuuden tunteen?

-Heidi-

Elämä on sitä mitä olemme.

Olen törmännyt viime aikoina ajatukseen, tai paremminkin ihmetykseen siitä, että milloin se elämä oikein alkaakaan. Myönnän myös itse syyllistyneeni tähän ajatuksen juoksuun, ja oletukseen siitä että onni ja onnellisuus, tyytyväisyys ja tasapaino tulee vasta sitten kun on sitä ja tätä, siellä ja täällä...
Näin ei kuitenkaan ole. Elämä ei ala vasta sitten kun... Elämä on tässä ja nyt. Tämä nimenomainen hetki.
Muistan nuorempana ajatelleeni hyvinkin konkreettisesti niin, että sitä pitää olla jotain, omata jotain ja tehdä jotain, jotta voi olla onnellinen. Meillä on toiveita, odotuksia ja oletuksia tietyistä asioista elämässä, perheenperustamisesta, omasta talosta, urakehityksestä yms joiden saavuttamisen jälkeen se elämä voi muka vasta alkaa.
Suurimmat kasvunpaikat ovat meille jokaiselle niitä kun asiat eivät menekään niin kuin kaksikymppisenä on toivonut ja olettanut.
Totuudenmukaisemmin suurin osa meistä ihmisistä oppii elämään sitä oikeaa omaa elämää vasta keski-ikäisenä, virheistä viisastuneena, kerran pari pohjamutia rämpineenä, katkeria kyyneleitä useamman kerran vuodattaneena.
Elämää oppii elämään täysillä vasta silloin kun hyväksyy että mikään ei ole itsestäänselvää. Elämän hienous löytyy niistä ajatuksista kun huomaa itsessään voiman taistella, selvitä ja voittaa. Kaikki voi olla ohi hetkessä. Jokainen hetki on tärkeä, se pitää muistaa.
Kun oppii arvostamaan itseään, osaa arvostaa myös muita. Kun oppii ymmärtämään itseään, myös muiden ihmisten ymmärtäminen on helpompaa.
Inhimillisyys tulee tunteista, iloista ja suruista. Elämän tasapaino löytyy niiden välimaastosta.
Kun oppii hyväksymään rakkauden voiman ja välittämisen taidon, oppii hyväksymään myös oman haavoittuvaisuuden ja sen että elämä ei ole sitä mitä meillä on vaan sitä mitä me olemme.

Näihin sanoihin ja ajatuksiin...

-Heidi-

Valinnan helppous.

Meillä jokaisella, joka päivä, on mahdollisuus valita. Ollako iloinen vai surullinen, onnellinen vaiko ei niin onnellinen. Oli valinta niin tai näin, meillä on mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäämme kaikin mahdollisin tavoin.
Muutama vuosi takaperin pidin luennon valintojen tekemisistä ja niiden vaikutuksista elämäämme. Joukossa ollut kuulija nosti käden ja kysyi hiukan närkästyneenä miten voin väittää moista kun hänen äitinsä oli kuollut vuosi sitten pitkän sairauden jälkeen ja se tuskin oli ollut hänen tai hänen äitinsä valinta.
Elämä on täydellinen tunteiden kirjo ja vain meillä ihmisillä on mahdollisuus ja etuoikeus nämä tunteet kokea. Kasvaaksemme ihmisinä meidän on koettava niin iloa kuin surua, niin rakkautta kuin vihaa, onnistumisia siinä missä epäonnistumisiakin. Tuskin kukaan valitsee tieten tahtoen surua elämäänsä, emmekä näihin asioihin voi aina vaikuttaa. Mutta mihin voimme vaikuttaa, on oma asenteemme surua, pettymyksiä ja epäonnistumisia kohtaan.
Negatiiviset asiat kuuluvat elämään siinä missä positiivisetkin. Ei ole ylämäkeä ilman alamäkeä.
Joka tapauksessa, meillä on mahdollisuus valita vahvuus heikkouden sijasta, positiivinen ajattelu negaatiossa märehtimisestä. Meillä on myös mahdollisuus valita jäämmekö tuleen makaamaan vai nousemmeko ylös jatkaaksemme matkaa ja kääntääksemme kolhut voitoiksi.
Valinta itsessään on helppo sillä vaihtoehtoja ei ole montaa. Ollako onnellinen vaiko onneton - siinäpä pulma, jonka itse tahdollamme voimme valita. Joskus päätöksen tekoon kuitenkin kuluu liian paljon aikaa, vajoamme jo siinä ajassa niin syvälle epätoivoon että omin avuin emme pääsekään sieltä enää ylös. Tässäkin tapauksessa, kukaan ei pysty tekemään päätöstä puolestamme - auttaa kylläkin voi jos päätöksen positiivisemmasta, onnellisemmasta ja stressittömämmästä elämästä on tehnyt itse.

Valitse siis aurinko sateen sijaan, kurkota tähtiin ja anna onnellisuuden saavuttaa sinut!

Heidi

Vastavirtaan.

Onnellisuus tulee pienistä asioista. Kuten mahtavasta 10 kilometrin juoksulenkistä upeissa maisemissa aamutuimaan. Onnellisuus tulee kesän ensimmäisistä mustikoista kielenkärjellä ja auringon hyväilystä uimarannalla.

Onnellisuus tulee myös siitä että uskaltaa pysähtyä, hidastaa vauhtia ja keskittyä olemiseen.

Kauneutta.

Tämä viikonloppu on ollut taas silmiä avaava matka omaan itseeni. Vaikka lomalla en olekaan, niin lomafiiliksin olen silti elänyt.

Monta syytä hymyillä ja olla onnellinen.

Minulla on ollut aikaa huolehtia itsestäni, keskittyä asioihin jotka helposti arjen karusellin pyörityksessä jää unohduksiin. Olen taas havainnut että onnellisuus tulee asioista joihin itse voimme hyvin pitkälti vaikuttaa.
Tänään juostessa aamulenkkiäni kotikulmien upeilla lenkkipoluilla, mietin että miten helposti unohdamme asiat joista olla kiitollisia. Ja jos jokin mättää, niin miksi käyttää aikaa asiasta valittamiseen kun samalla energialla voisi jo ottaa askeleen eteenpäin ja tehdä muutosta parempaan.

Tasainen ja suora tie ei koskaan tee meistä sellaista joka haluamme olla.

En ole koskaan ollut laumasielu, en periaatteestakaan tee aina niitä juttuja mitä muut tekevät tai mihin muut menevät, vaan valitsen mielummin oman tieni kulkea. Kun tänään muut lenkkeilijät ja ulkoilijat kulkivat ns. myötävirtaan niin minä valitsin suuntani vastavirtaan. Kolmestakin eri syystä.
Yksi: kukaan ei ollut edessä tien tukkona, ketään ei tarvinnut ohittaa vaan sain viipottaa omaa vauhtiani vapaalla "kaistalla".
Kaksi: näin vastavirtaan asioita joita myötävirtaan kulkijat eivät havainneet.
Kolme: vastavirtaan oli paremmat ylämäet :)

Ylämäet ovat intohimoni!

Rakkaudesta juoksuun.

Miksi siis tehdä sitä mitä muutkin tekevät ja tulla muiden kaltaiseksi, maailma on jo täynnä heitä.

Onnellisuus on myös uskallusta olla erilainen, rikkoa rajoja ja löytää oma polku, jota kulkea. Se harvoin on ruuhkainen mutta siellä on tilaa hengittää ja mahdollisuus löytää todellinen oma minänsä.
Ainoa miinuspuoli päivään oli kipeytynyt lonkka ja kramppaava reisi - mitenköhän käy ensi viikon puolimaratonin??

Auringolla,

Heidi

Uuden vuoden ensimmäinen päivä.

Aika mahtava tunne. Vuoden 2013 ensimmäinen päivä. Sen kunniaksi olen tehnyt havaintoja ympärilläni olevista asioista, joista olen äärettömän kiitollinen.
Jos vuoden jokaisena päivänä pystyisin avaamaan silmäni, ja myös sydämeni, asioille, jotka tekevät elämästäni elämisen arvoista, niin onnellisuus olisi joka päivä tässä ja nyt. Siihen on hyvä tähdätä.
Minulle onni on penkoa vaatekaapin uumenista tyttäreni pieneksijääneitä vaatteita ja lähettää ne Afrikkaan, lapsille joilla ei juuri vaatteita ole.
Minulle onni on palata pitkien vapaiden jälkeen kotiin, purkaa kassit ja istahtaa sohvalle, hengähtämään.
Minulle onni on pitää tytärtäni kiinni kädestä ja toivottaa hänelle hyvää yötä kertoen kuinka rakas hän onkaan.
Minulle onni on pieni ajatus töistä, ja siellä odottavista ihmisistä, ja siitä kuinka hienoa onkaan laittaa hyvä kiertämään ja levittää positiivista energiaa ympärilleen.
Onni on tässä ja nyt. Tällä sivulla, jokaisen itse kirjoittamana.

Kesäolemista, mökkeilyä ja pieniä onnen hetkiä.

Yli viikon olen jo halunut kirjoittaa tämän tarinan. Joka ikinen päivä mielessäni olen työstänyt sanoja, lauseita ja koko ajatuksen ydintä, sitä sydämen syvintä, josta tämä kaikki juontaa juurensa.
Kesäloman kunniaksi päätin irtautua arjesta niinkin paljon, että jätin läppärini kotiin lomareissun ajaksi. Se oli hyvä veto, sillä aikaa jäi tärkeille asioille, joillle olin lomani omistanut alun alkaenkin.
Ehken olisi huomannut kauneinta näkemääni vaaleanpunaista auringonlaskua tai lumoavia kastehelmiä ruohikolla, jos olisin istunut illat tuijottamassa tietokoneen ruutua ja näpyttelemässä kirjainyhdistelmiä. Moni asia olisi varmasti jäänyt näkemättä ja kokematta, mutta myöskään minulla ei ehkä olisi nyt yhtä paljon kirjoitettavaa.

Ei ole metsämansikan voittanutta!!!!

En perusta lomiani juuri kotimaanmatkailulle, mutta tärkeitä, rakkaita ja ihania ystäviä ja sukulaisia on aina mahtava nähdä.
He antavat voimaa ja energiaa. Maailma tuntuu taas paremmalta paikalta olla ja elää heidän kanssa vietetyn ajan jälkeen.
Olen saanut olla silmänä ja korvana muiden elämälle, ja päinvastoin. On tullut opittua ja havaittua, ettei kukaan täällä maailmassa pääse liian helpolla. Jokaisen tielle osuu kompastuskiviä ja mutkia, jopa umpikujia. Mutta ne eivät ole esteitä onnelle ja onnellisuudelle, vaan päinvastoin, ne saattavat olla juuri niitä onnen avaimia, jotta osaisimme nähdä pienetkin auringonsäteet synkkien sadepilvien välistä.

Parempaa paikkaa vetää aamutreeni saa hakea:)

Nelivuotiaan vilkkaan neidin kanssa reissaaminen on oma haasteensa. Paikallaan kun ei kovin kauaa jakseta istua, niin siinä on äidille kasvun paikka kärsivällisyyden ja luovuuden suhteen. Mutta ne ilon ja onnen elämykset lapsen kasvoilla uusien asioiden kokemisesta, ovat korvaamattomia, joten kärsivällisyyttä on jokaisen vanhemman syytä harjoitella. Se on sen arvoista.
Elämän rikkaus kun ei piile rahassa, vaan asioissa, joita ei voi rahalla mitata. Tätä asiaa olen miettinyt paljonkin viime aikoina, ja varsinkin lomallani. Ja jos listaisin kaikki asiat, joiden merkitys minulle on korvaamaton, tähän tekstiin, niin se lista loppuisi tuskin koskaan.
Kaupunkilaisena en kaipaa laumaa ihmisiä ympärilleni, vain ne tärkeimmät ja rakkaimmat. Kaupunkilaisena en kaipaa liikenteen melua, vain luonnon rauhaa ja lähes täydellistä hiljaisuutta. Olemista ja siinä hetkessä elämistä satoi tai paistoi.

Mökkeilyä ja aurinkoa <3

CARPE DIEM!

Elämä on kuin trampoliini...

...mitä voimakkaammin uskallat ponnistaa sen korkeammalle pääset lentämään.


Viikonloppuun mahtuu paljon ilon hetkiä, pieniä arvokkaita onnen murusia, lapsen pyyteetöntä rakkautta ja aitoa, teeskentelemätöntä iloa.
Aurinkoinen kesäpäivä saa kenen tahansa hyvälle mielelle. Hymyilemään, avaamaan sydämen onnellisuudelle ja hersyävälle naurulle.
Jos elämä olisi trampoliini niin kuinka korkealle uskaltaisit hypätä? 

Katselin 4-vuotiaan tyttäreni hyppelyä upouudella trampoliinilla. Ei pienintäkään epäröintiä, ei pelkoa epäonnistumisesta.
Ihailin sitä rohkeutta, jokaista ponnistusta aina vain korkeammalle ja korkeammalle. 
Kuinka moni aikuinen uskaltaa yhtä rohkeasti heittäytyä uuteen tilanteeseen? Kuinka moni aikuinen uskaltaa testata oman kehon toimivuutta yhtä luontaisesti?
Lapset ovat uskomattomia. He uskaltavat laittaa itsensä likoon kaikella mahdollisella tavalla.
Olin tyttäreni kanssa myös uimarannalla. Äänekäs pikkuneiti kun on, niin helposti myös keräämme katseita minne sitten menemmekin.
"Poika, oletko menossa uimaan vai et?", tyttäreni tinkaa uimarannalla pojalta, joka istuu penkillä reppuselässä. Poika kääntää katseen hämillään pois vastaamatta.
"Poika, harmittaako sua?", neiti ei luovuta, mutta poika ei yhä edelleenkään sano sanaakaan.
"Äiti, osaakohan toi poika puhua ollenkaan?"
"Osaan mä puhua", poika sanoo vaivautuneena ja hiukan suuttuneena, johon neiti tivaa takaisin, "mikset sä vastannut mulle sitten kun kysyin?"
Että näin meillä. Kysymykset lentävät ventovieraillekin paikasta riippumatta, toisia ehkä hymyilyttää enemmän kuin toisia.
Lasten välittömyys on ihailtavaa <3 


Annetaan välittömyyden tarttua ja nautitaan hymyssä suin hauskoista tilanteista jokainen!

Onnen ajatuksia.

Rauhassa nautittu aamukahvi. Särkymätön hiljaisuus. Lepohetki sohvalla työpäivän jälkeen ja pitkä lämmin suihku. Kaikki ilman keskeytystä. Yksin.
Tapahtui paluu vuosien takaiseen, aikaan ilman lasta ja miestä. Olin vain minä, yksin ja rauhassa. Sain suunnitella omat aikatauluni ilman tarvetta huomioida ketään. Sain reissata, istua kahviloissa maailman äärissä ja juosta silloin kuin minulle itselleni sopi. Ei ollut päiväkodista hakuja, ei vuoronvaihtoja, ei kalenteria täynnä sinun, minun ja meidän merkintöjä. Kaikki oli yksinkertaisempaa, helpompaa ja mutkattomampaa.
Mutta oliko se onnellisempaa??

Sunnuntai-illan mietin mielessäni mitä tyttäreni mahtoi touhuta mummilassa ja olikohan isi muistanut laittaa neidin tarpeeksi ajoissa nukkumaan.
Tänä aamuna heräsin hämmennyksen sekaisin tuntein uuteen päivään, ketään ei nukkunut vieressäni, eikä kukaan ollut kertaakaan herättänyt minua yöllä. Olin nukkunut niin sikeästi, että hetki kesti tajuta missä olin, miksi kello soi ja minne minun pitäisi lähteä.
Yhtäkkiä minulla olikin aikaa ottaa rauhallinen lähtö aamuun, mutta en osannut nauttia siitä. Huomasin kaipaavani 4-vuotiaan tyttäreni aamuhaleja ja mieheni keittämää kahvia.
Olin jo elänyt aikani, jolloin minulla oli tarve olla yksin, tehdä omia juttuja ja extempore-päätöksiä, olin onnellinen silloin, koska en tiennyt muusta.
Mutta nyt kaikki on erilaista.
Meillä jokaisella on aikamme tiettyyn elämänvaiheeseen. Olla yksin, kaksin tai monin verroin.
Mutta se mitä tässä hetkessä tapahtuu on tärkeintä. Pienen erossaolon jälkeen osaan taas antaa arvoa perheelleni. Pienille asioille ja rakkaalle tyttärelleni, jonka elämänviisaudet ja juuri oikeat kysymykset oikeaan aikaan jaksavat aina yllättää.
Olen äiti. Olen onnellinen äiti. Ja minun on hyvä muistuttaa pienin väliajoin itseäni siitä, kuinka paljon elämässäni on asioita, joiden arvo on kultaakin kalliimpaa.

Mutta miksi tuhlaisin aikani nyt haikailuun. Niin kauan kuin tätä rauhaa kestää, heitän jalat rennoksi sohvannurkkaan, nautin rentouttavan maanantai-illan ja suuntaan herättyäni aamutuimaan kiireettömälle juoksulenkille ennen töitä.

Elämä on nautinto, kun osaa ja uskaltaa nauttia pienistä asioista <3

-H-

Onnen pisaroita.

Olen saanut viimeisen parin viikon aikana Hyvän mielen haasteen jo useampaan otteeseen, eikä sen todellakaan ole ollut niin väliä. Joka päivä voisimme listata kymmenen onnen asiaa ylös ilman että saisimme siitä edes haastetta. Ei tekisi pahaa kenelläkään pysähtyä miettimään hetkeksi elämäänsä ja ympärillään olevia asioita, jotka ovat kultaakin kalliimpia ja rahaakin arvokkaampia.
Eilen vuodatin muutaman onnellisen kyyneleen. On ihanaa olla äiti, omata tytär, joka on maasta taivaaseen saakka niin suuri rakkauden kohde, ettei sitä voi edes sanoin kuvailla. Tämä tunne valtaa joskus mielen niin voimakkaasti, että vesihanat aukeavat kyynelkanavista alta aikayksikön.
Tänään vuodatin toiset kyynelvirrat tyttäreni päiväkodin äitienpäiväaamiaisella. Oli itsetehtyä suklaakakkua ja ihania lahjoja, joissa jokaisessa näkyi lasten oma uniikki kädenjälki.
Olen niitä äitejä, joilla nousee tippa silmiin pienestäkin ihanasta, koskettavasta, rakkautta täynnä olevasta asiasta, jotka ravistelevat ja horjuttavat tunnetasoa.
Enkä pelkästään äitinä, kyynelehdin myös naisena, ystävänä, avopuolisona, liikunnan- ja hyvinvoinnin ammattilaisena tms. asioista, joilla on suuri tunnelataus.
Saatan saada silmät kosteiksi asiakkaan kertomista saavutuksista ja onnistumisista, ystävän kanssa käydyistä ihanista keskusteluista tai jopa voittaessani itse itseni tavalla, jota en ole koskaan aiemmin saavuttanut.
Omaan empaattisuuden niin syvään uurrettuna ominaispiirteenä, että vaikka se joskus saattaa olla haitta, niin silti se on myös valtava voimavara.

Aamu valkeni tänä perjantaina usvaisena ja sateisena. Harmaudesta huolimatta, tunsin siitä jossain määrin suurta iloa. Kumisaappaat jalassa hypimme tyttäreni kanssa vesilammikoissa matkalla päiväkotiin. Sateenvarjojen kanssa leikimme lentävämme maijapoppastyyliin halki ilmojen.
"Onnen pisaroita", sanoi tyttäreni.

Ulkona sataa yhä edelleen. Taivas on synkän harmaa ja ikkunaa hakkaavat painavat vesipisarat. Kuuntelen sateen ropinaa, joka pitkästä aikaa kuulostaa nautinnolliselta musiikilta korvissani. Tämä on merkki kesästä. Puissa aukeavista lehdistä, virehtävästä nurmikosta ja luonnon puhkeamisesta kukkaan.
Onnen pisaroita, elämä täynnä tänään.

Ihanaa äitienpäivää kaikille äideille! <3

Sunnuntai is something!

Hetken hiljaisuus. Rauha. Kuppi kahvia. Mieli avoin. Aivot täynnä sanoja, ajatuksia, lauseita ja tarinaa. Kaikki ne odottavat pääsyä ulos. Tässä ja nyt.
Sunnuntait ovat jotain erityistä. Niissä on taikaa. Niissä on hohtoa. Ja erityisesti silloin kun auringonsäteet aloittavat aamun ja lopettavat illan.

Love. Luck. Happiness.

Olen saanut tänään aikaan paljon hyvää jo ennen puoltapäivää. Paistatellut aamuauringossa ja viettänyt aktiivisen puistohetken tyttäreni kanssa leikkipuistossa. Luovuttanut kassillisen vanhoja pieneksi jääneitä lastenvaatteita uudelleen käyttöön.
Kierrätyksestä, ja siitä että käyttämättömät tavarat, vaatteet ym. saavat uuden merkityksen joidenkin muiden elämässä, saa minut aina hyvälle mielelle. Jes!
Fyysinen treeni on ollut yhä vähäistä tällä viikolla, mutta huomenna kokeillaan taas. Toivon hartaasti, että etureisi alkaa olla jo siinä kunnossa, että sitä voi alkaa rasittaa jonkinlaisella kuormituksella. Nyt tuntuu ihan hyvältä, ja pyrin pitämään tämän tunteen huomenna, ylihuomenna ja jatkossakin. Ettäs tiedätte!!
Viikonloppu on mennyt suurten kysymysten äärellä pienen ihmisen näkövinkkelistä katsottuna. Olen itsekin ihan alkanut pohtimaan pienen neidin suusta pulpahtavia ajatuksia ja kysymyksiä.
"Miksi aikuisten pitää tehdä töitä?"
"Miksi kaikki junat ovat aina Tampereella?"
"Miksi äiti aina komentaa?"
"Miksi äidit ja isit katsovat eri ohjelmia televisiosta?"
"Miksi metrot aina suhahtavat?"
"Miksi lasten täytyy totella aikuisia?"
"Miksi äidin mahassa ei ole vauvaa niinkuin muidenkin äitien mahassa?"
"Miksi äiti ei ole käynyt aamulenkillä tänään?"

Muutamia mainitakseni. Tätä elämä on. Yhtä ihmetystä.

Kymmenen hyvää ja tärkeää.

Kun asiat tulevat eteen oikeaan aikaan, seurauksena on tavallisesti jotain positiivista ja eteenpäin vievää.
Vapun osuessa häiritsevästi melkein keskelle viikkoa, tynkäviikkoni on ollut kello kaulassa juoksemista ja työntäyteisiä päiviä aamusta iltaan. En ole juuri ehtinyt antaa aikaa hetkessä elämiseen, vaan olen suorittanut asioita tiukalla aikataululla.
Sain kahdelta hyvältä ystävältäni, Gialta ja Henricalta blogihaasteen tällä viikolla, ja täytyy sanoa että haaste tuli juuri oikeaan aikaan. Haaste pitää sisällään 10 onnen ja hyvän mielen asiaa.
Kyseisten asioiden listaaminen on minulle hyvinkin tuttua. Vuosi sitten tein tätä paljonkin rämpiessäni uupumuksen syövereissä. Positiivisten asioiden huomiointi ja listaaminen oli omalla kohdallani jopa välttämätöntä terapiaa, jonka kautta aloin nähdä taas metsän puilta ja tunnelin päässä valoa.
Kiireisen arjen keskellä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakaan, ei aina ehdi pysähtyä ja katsoa elämää silmiin tässä ja nyt. Helposti sitä elää jo seuraavaa kalenterimerkintää tai miettii mites se ensi viikko. Onko tuttua? 
Mahtavaa kun on perjantai. Ihanaa kun on viikonloppu. Aivan huippua kun saa unohtaa ylimääräiset kalenterimerkinnät ja liialliset aikataulut.
On aika elää tässä hetkessä. Tässä käsillä olevassa olotilassa. Olla vaan, olematta mitään muuta kuin haluaa olla.

Jos ei uskalla kulkea kohti tuntematonta, ei koskaan saa selville omia rajojaan.

Minun kymmenen listan kärki on seuraava:

1. Oleminen. Pikkuhiljaa olen pääsemässä siihen tilaan, että alan oppia kuinka on/off-nappi toimii suorittamisen suhteen. Olen oppinut off-nappulan käytön ja relaamaan. Mikä mahtava fiilis!

2. Tyttäreni. Tämä uskomattoman fiksu, kekseliäs, nokkela ja hauska ihmisen alku jaksaa aina yllättää. Hän elää täysillä juuri sitä käsilläolevaa hetkeä, oppii ja imee kuin pieni pesusieni kaiken ympärillään olevan ja heittää sen hauskaksi leikiksi. Miksi me aikuiset emme pysty siihen? Mitä meille tapahtuu??

3. Hyväksyminen. Olen oppinut iän myötä hyväksymään monia asioita niin itsestäni kuin myös muista ympärillä olevista ihmisistä. Mietin monesti kumpi on vaikeampaa; hyväksyä omat heikkoudet vaiko hyväksyä toisten erilaisuus?? Vastaus lienee oman heikkouden hyväksyminen.

4. Kesä. Kohta on kesä. Luonto syntyy uudelleen. Pukee kauniin verhon ylleen ja puhkeaa loistoonsa, värein, äänin, tuoksuin. Rakastan kesää enemmän kuin mitään muuta vuodenaikaa. Ainoa miinus siinä on vain se että se on niin lyhyt täällä Suomessa.

5. Perhe. Sain alkuviikosta kylään rakkaat vanhempani. Tyttäreni rakastaa isovanhempiaan, kaikkia heitä neljää, ja osaa kyllä pyörittää mummit ja papat pienen pikkurillinsä ympärille taidokkaasti. On silti ihana katsoa sitä sukupolvien välistä yhteisymmärrystä ja keskinäistä palvontaa.

6. Työ. Tärkeä asia. Niinkin tärkeä että ilman sitä moni asia voisi olla todella huonosti. Olen onnellinen työstäni, saan tehdä asioita jotka koen tärkeiksi, saan kokea, nähdä ja oppia joka päivä jotain uutta, ihmisiltä joita kohtaan. Saan kirjoittaa, kuvata, liikkua ja liikuttaa.

7. Lepo. Moni väittää unta ja nukkumista yliarvostetuksi mutta minun rehellinen mielipiteeni on että "bull shit". Lepo ja riittävät yöunet ovat ehdottomia. Pidän niitä suuressa arvossa jo ihan senkin takia että aina hyvin nukuttu yö ei ole itsestäänselvyys.

8. Haasteet. Otan niitä mielellään vastaan. Se on tapani kokeilla rajojani, oppia uusia asioita itsestäni ja muista. Se on tapani mennä elämässäni eteenpäin sillä en viihdy kovin kauaa liian tutulla "turvavyöhykkeellä".

9. Tasapaino. Kiteyttääkseni lyhykäisyydessään yhteen lauseeseen: elää elämää tavalla johon sydän vastaa hymyllä.

10. Liikunta. Tapa elää ja olla. Tuntea olevansa elossa jokaisella solulla. Nautintoa. Kehittymistä ja voittajafiiliksiä. Reisivamman ollessa päällä, pienikin hikoilu, kehon aktivointi ja sykkeen nousu tuntuu mahtavalta. En voi olla ilman! Tämä ei ole addiktio, vaan tämä on vain elämäntapa.

Mitkä ovat sinun 10 Hyvän mielen asiaa, jotka saavat sinussa aikaan onnen tunteen??

Heitän haasteen eteenpäin arvon kollegalleni Johannalle, jonka blogi on ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Ei se ulkoinen olemus, vaan se sisäinen tuntemus.

Mahtavaa viikonloppua ja tsemppiä CityRunille osallistujille - olen hengessä mukana!!!!!

Koti on siellä minne auringonsäteet löytävät pilvisenäkin päivänä.

Kun aamu alkaa auringon säteiden säestyksellä makuuhuoneen ikkunasta sisään ja jatkuu kupillisella rauhassa nautittua kahvia, niin voiko lauantaiaamua rakastaa enempää.
Eilisilta tuli oltua entisten työkavereiden kanssa syömässä, hiukan juhlimassa pikkujoulu-fiiliksellä, mutta silti löysin itseni jo puolilta öin kotoa.

Ikä tekee tehtävänsä. Enää ei jaksa riekkua aamun pikkutunneilla saakka samalla tavalla kuin ennen muinoin. Sitä alkaa arvostamaan kodin lämpöä enemmän kuin värjöttelyä jäätävässä tihkusateessa yökerhon jonossa. Ja riittäviä yöunia enemmän kuin itseaiheutettua väsymystä aamulla tunnin nukkumisen jälkeen.
Näin on hyvä olla. Rauha ja tasapaino.

Koti on turvasatama. Koti on rauhan symboli. Koti ei ole materiaa, vaan se on paikka, jossa sydän lepää ja onnellisuus asuu.
Olen kokenut kodin merkityksen monella eri tavalla vuosien varrella. Koti on ollut matkalaukussa, pakattuna ja purettuna. Koti on ollut miljoonakaupungeissa tai pienissä maaseutukylissä eri puolilla maailmaa. Missä ikinä olenkaan tuntenut sydämeni matkustavan mukana, siellä on ollut koti ja hyvä olla.

Koti on perheeni luona, tyttäreni lähellä ja mieheni kainalossa. Mutta myös niiden asioiden ääressä, joita rakastan tehdä täydestä sydämestäni. Juoksen lenkkipoluilla kuin kotonani, se on paikka jossa sydämeni lepää. Lähden kuvausretkille kamerani kanssa, oli paikka mikä tahansa, sekin tuntuu kodilta, koska sydämeni on mukana jokaisella sykäyksellä.
Koti on siellä missä sydänkin, paikasta riippumatta.

...and home is there where your heart is happy.