"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Ihan pian.

Elämme jännittäviä aikoja. Ihan minä päivänä tahansa pikkuisemme voisi syntyä.
Voimistuvat tuntemukset erilaisina supistuksina enteilevät H-hetken lähestymistä. Joka yö käyn läpi synnytystä ja joka yö syntyy uusi pieni poika joka näyttää aina erilaiselta.

Tämä olotila on hyvinkin ainutlaatuinen. Tämä olotila on hyvinkin erityinen ja korvaamaton.
Olen yhtä malttamaton kuin esikoiseni odottaessaan Linnanmäelle pääsyä. Joko? Joko?
Lapsen syntymä on elämän suurimpia asioita. Se muuttaa koko ihmisen, halusi tai ei.
Esikoisen kohdalla en halunnut tätä uskoa ja elin kauan harhaluuloisena siitä että ei elämä siitä mihinkään muutu. Mutta riittävän kauan kun yritin taistella tuulimyllyjä vastaan, yöllisiä heräämisiä, rutiineja, oman ajan puutetta ja vanhemmuuteen liittyviä velvollisuuksia, aloin ymmärtää mistä elämässä lapsen syntymän jälkeen on kyse.

Tämä kaikki on muuttanut minua. Se on muuttanut elämääni. Se on tehnyt minusta äidin. Ja se on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua.
Ja nyt, olen saanut vielä toisen mahdollisuuden. Tämä tuntuu uskomattomalta ja on hienoa nähdä kuinka esikoiseni odottaa tätä uuden elämän alkua yhtä malttamattomana kuin me vanhemmat.

-Heidi-


sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Aamuyön pikkutunnit ja henkinen tasapainotila.

Näin aamuyöstä neljän aikaan on aina mukava miettiä kaikenlaista.
Kuten 39. raskausviikon käynnistymistä.
Supistuksia, joita tulee jatkuvasti enemmän ja enemmän, ja mitä oudoimmilla tavoilla.
Tulevaa pikkumiestä, joka viime viikkoisessa ultrassa heilutti meille iloisesti keskisormeaan kun lääkäri yritti saada mittoja ylös.
Sekä omaa kehoaan, joka on matkanvarrella muuttunut.

Viikot käyvät vähiin ja kuten olen aiemminkin jo sanonut, niin olen hyvin yllättynyt jos tämä kaveri pysyy sisällä yli lasketun ajan. Toki koskaanhan ei voi tietää, sillä he tulevat ulos  sitten kun ovat siihen valmiita.
Kaikki on kuitenkin meidän puolesta valmista. Niin valmista kuin voi vain olla. Nyt vain odotellaan.
Olen ollut väsynyt. Hyvin väsynyt. Yöt ovat erittäin epämukavia ja kivuliaita, joten unen määrä jää vähiin. Kohdun ollessa hyvinkin ylhäällä yhä edelleen, painaen kylkikaaria, jotka ovat aivan tulessa, olotila on jopa tuskainen. Epäilevät jopa palleatyrää oikean puoleisen rajun kivun takia.
Liikunta on ollut vähissä. Olen tehnyt sen mitä olen pystynyt. Kävellyt hissukseen ja touhunnut kotona. Sekä nauttinut kesäpäivistä. Ovat muuten kauneimmillaan just nyt kaikessa vihreydessään.

Suhteeni omaan kehoon on muuttunut täysin. En ehkä osaa vielä sitä pukea sanoiksi mutta sana hyväksyvä kertoo ehkä eniten muutoksesta mitä mieleni ja kehoni välillä on tapahtunut tämän raskauden aikana.
Minulla ei ole pienintäkään tarvetta suorittaa mitään kehoni kautta. Se että valmistaudun niin henkisesti kuin fyysisesti tulevaan ponnistukseen kaikkine kipuineni on riittävä. Nyt on vain kerättävä energiaa siihen, ei tuhlattava sitä. Ja kun keho muutenkin porskuttaa miinuskaloreilla tämän hetkiseen tarpeeseen nähden, niin miksi tekisin enemmän hallaa itselleni ja jaksamiselleni.
Armollisuus. Se on aika kaiken kattava sana.
Tunneaallokkoani voi hiukan kuvata samoilla fiiliksilllä kuin parin ylikuntokauden jälkeen. Tunnelataus tällä hetkellä fyysistä rasitusta kohtaan on hyvinkin negatiivinen. Aivan kuin olisin saanut siitä yliannostuksen, taas kerran. Mutta en ole huolissani, näin on ollut aiemminkin ja into liikkumiseen on aina palannut.
Mistä olen ylpeä itsessäni, on se että olen päässyt irti "pitäisi tehdä" vuoropuheluista itseni kanssa. Ei minun pitäisi tehdä mitään muuta kuin sen mitä teen. Tätä raskautta en ole suorittanut vaan olen kuunnellut kehoani ja mieltäni enemmän kuin koskaan aiemmin.

Ja nyt pikkumies, voisitko tulla jo ulos niin päästään vaunulenkille...!!!! :) :)

-Heidi-


lauantai 4. kesäkuuta 2016

Elämän sallittu tunneaallokko.

Tunteikkuudelleni en voi mitään. Enkä voi sitä edes laittaa raskaushormonien piikkiin.
Se on minussa ja se saa olla osa minua. Koen sen vahvuutena, en heikkoutena.

Eilen minut yllätettiin täysin. Joukko ihania ystäviäni, niin lapsuuden ajoilta kuin työelämästäkin, olivat järjestäneet minulle babyshowerit eli vauvakutsut. Nähdessäni sen kaiken, niin nämä ihanat ihmiset kuin sen kaiken uurastuksen mitä he olivat tehneet, liikutuin hysteeriseen itkuun. Olin hyvin hämilläni mutta niin iloinen ja onnellinen että itkusta ei ollut tulla loppua. Mutta nämä ihanat ihmiset tietävät, he tuntevat minut, olemme nauraneet ja itkeneet yhdessä monia kertoja. He tietävät.

Viime ajat ovat olleet hyvin tunteikasta aikaa monella tapaa. Niin hyvässä kuin pahassa.
Kyynel tulee silmään siitä kun mietin kuinka tyttäreni ekaluokka on ohi ja hän astuu askeleen koulumaailmassa taas eteenpäin.
Tänään siis itketään taas kevätjuhlassa.
Uuden tulokkaan potkut vatsassa ja synnytyksen uhkaavasti lähestyessä, monesti herkistyy miettimään asioita ja kasvavaa perhettämme, ja sitä kuinka kiitollinen saa olla.
Elämä on monien tunteikkaiden tapahtumien summa. Emme muista päiviä mutta muistamme hetkiä. Hetkiä, jotka ravisuttavat sieluamme ja tekevät meistä haavoittuvaisia. Vaikka tunteiden vallassa monesti moni asia hämärtyy niin silti, samaan aikaan, moni asia kirkastuu entisestään. Läpi kyynelten, alamme nähdä kirkkaammin, läpi sydämen, alamme tuntea voimakkaammin. Ilman tunteita, elämä on vain puoliksi elettyä ja siihen kuuluu väliin myös kyynelvirtaa.
Mitä suurin kiitos kaikille eilen mukana olleillle eli kiitos Amanda, Katrin, Jenni, Heli, Piia, Anna, Kirsi ja Tiina - teitte päivästäni suuren ja ihanan!! Kiitos <3

Näihin tunnelmiin ja näihin kyyneliin, alan valmistautua tyttäreni kevätjuhlaan. Mukana toki monta nessupakettia... <3

-Heidi-


keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Äitiys ja elämä.

Eilen illalla nukahdin tyttäreni viereen. Olin väsynyt ja jopa niin uupunut etten jaksanut edes vetää peittoa päälle.
"Äiti, mä autan sinua ja peittelen sinut," ekaluokan kohta läpi käynyt tyttäreni ilmoittaa.
Kyynel tulee silmään kun mietin kuinka hieno ihminen hänestä on kasvanut. En voisi olla enempää ylpeä.
Lapsemme ovat ihmeitä. He tekevät asioita, joita me aikuiset emme enää niin automaattisesti tee. He osaavat nauttia pienistä asioista kuin nämä asiat olisivat kalleimpia asioita maan päällä. Ja todellisuudessa nämä asiat ovatkin niitä kalleimpia, ja tärkeimpiä.
He osaavat hassutella ja heittäytyä, nauraa ja iloita aidosti ja keksiä mitä oudoimpia juttuja, joita me aikuiset vain jäämme suu auki ihmettelemään.

Tyttäreni luokka oli ollut eilen retkellä Korkeasaaressa. Siellä heidän oli pitänyt kulkea pienissä ryhmissä ja huolehtia toinen toisistaan. Kuinka innoissaan tämä reipas, vielä niin pieni ihmisen alku, tätä retkeä kotona kertoikaan ja näytti kännykällä otettuja kuvia leijonasta, lumitiikerin selästä ja jostain sarvipäisestä sorkkajalasta. Ja vielä, kamerasta löytyi kuva luokkakavereista, jotka olivat kuuluneet hänen ryhmäänsä.
Kuuntelin vieressä nieleskellen kyyneleitä ja jälkeen päin miettien, että mihin nämä kaikki vuodet ovat menneet. Miten kahdeksan vuotta oli voinut kulua niin pian? Ihan äskettäinhän hän oli ollut vasta vauva.
Paljon mahtuu näihin kahdeksaan vuoteen. Ja tuntuu että olen itsekin kasvanut näiden vuosien aikana aikuiseksi, tai ainakin aikuisemmaksi. Äitiys on tuonut vahvuutta ja määrätietoisuutta selvitä tilanteista kuin tilanteista, ja näitä tilanteita on matkanvarrella ollut, avoerosta masennukseen, rintasyöpäepäilystä burnouttiin.

Nyt, uuden elämän kasvaessa sisälläni, voin sanoa että olen valmiimpi uudelleen äidiksi kuin koskaan aiemmin. Menneisyyden kasvukaudet on pystytty kääntämään voitoiksi, ilman katkeruutta ja mielipahaa. Onnellisuus on vallannut tunteet ja kiitollisuus on läsnä pienissäkin asioissa, joka ikinen päivä.

Ihmisen on käytävä läpi elämässä menetyksiä, arvomaailman ravisteluja, kohdattava terveyden kannalta vakaviakin asioita silmästä silmään ja opittava nöyräksi asioiden edessä, joihin ei voi vaikuttaa. Mutta niihin joihin pystymme vaikuttamaan, niin tehkäämme niiden kautta elämästä positiivisempaa, nautinnollisempaa ja ikimuistoisempaa. Meillä on vain tämä elämä, olkaamme kiitollisia siitä!

7 asiaa, joita emme voi rahalla ostaa:

Onnellinen perhe
Aito rakkaus
Intohimo
Aika
Tieto
Kunnioitus
Sisäinen rauha

Jos sinulla on edes joitain näistä, muista olla kiitollinen. Jos sinulla on nämä kaikki, muistathan olla enemmän kuin kiitollinen. <3

-Heidi-