"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Kuunnellen. Katsellen. Hidastaen.

Lomalla ei tarvitse ajatella arjen selviytymistä. Lomalla ei tarvitse miettiä sydänpohjia myöten ratkaisukeskeisiä ajatushaaroja. Loma on akkujen latausta varten, voimien uudelleen jakamista ja mielen tasapainottamista.
Mutta kun loma loppuu, alkaa jälleen uudelleenrakennus. Oman minän ja arjen tasapainon tavoittelu. Takataskussa uusia voimavaroja. Jotain taas oppineena. Ehkä jopa himpun verran viisaampanakin. Askeleen verran edempänä.
Havaitsin viikon lomallani kuinka tärkeää akkujen lataaminen onkaan. Kuinka tärkeää on hidastaa tahtia, olla läsnä ihmisille juuri siinä hetkessä, ihastella auringonlaskua, tuoksutella vastaleikattua nurmikkoa, viettää aikaa rakkaiden ja tärkeiden ihmisten seurassa, yhtyä lasten riemuun ja yrittää nähdä edes hetken maailmaa heidän perspektiivistä. Sekä kuinka tärkeää on myös antaa kehon levätä.
En ole solminut kertaakaan lenkkarien nauhoja sitten reilun viikon takaisen puolimaratonin, lomalla olen vain uinnut mutta sekin on ollut kaukana suorittamisesta, enemmän vain fiilistelyä vaikka matkaa kertyikin.
Nyt on sitten taas aika asettaa tavoitteet syksylle, omalle keholle ja mielelle, ottaa päämäärä ja tehdä määränpäitä. Jos ei tiedä minne on matkalla, eikä valitse suuntaa oikein, saattaa joutua jonnekin muualle.

Paluu siis arkeen.

-Heidi-






perjantai 19. heinäkuuta 2013

Veden varassa.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Samaa varmasti kirjoitin vuosi sitten mökiltä lähdön jälkeen.
Vaikka sadetta pidellessä meni lähes koko viikko, niin silti jokainen hetki tuntui lomalta, poissa kotoa ja kaukana arjesta.
Loma on lomaa, kun ajantajun saa unohtaa täysin.
Loma on lomaa, kun aamulla ei tarvitse juuri muuta kuin kääntää kylkeä ja jäädä sänkyyn vielä hetkeksi.
Loma on lomaa, kun saa tehdä hullunkurisia asioita, kuten esim. räpsiä 2000 kuvaa kameraan tai vetää vanha märkäpuku päälle ja lähteä uimaan toiselle puolelle järveä.
Viimeksi mainittu jäi mieleen konkreettisesti sillä se oli päivän päätteeksi uskomaton kokemus.
Tarina kuuluu näin...
Isäni on entinen urheilusukeltaja, joka teki harrastuksestaan osittain osan ammattiaankin. Muistan lapsuudestani hyvinkin selvästi sukelluspullot ja silloiset paksut neopreeni-puvut. Liekkö siinä syy miksi vesi elementtinä on minulle niin tärkeä, sillä lapsuusmuistot konkretisoituvat hyvinkin pitkälti veden äärelle.
Sittemmin olen itsekin sukeltanut ja uinnut aktiivisesti, ollut paljon veden kanssa tekemisissä eri tavoin.
Löysin vanhempieni mökin uumenista vanhan, jo polvista lähes puhkikuluneen märkäpuvun 80-luvun alkuajoilta.
Muistan samat puvut Cousteaun sarjoista, joita seurasin lapsena nenä kiinni ruudussa.
Jos voisin valita vielä kertaalleen ammattini uudelleen, niin olisin meribiologi tai meriarkeologi. Ehdottomasti.
Tyttäreni oli laittanut pikkulaivan järvelle seilaamaan ja laiva oli eksyksissä jossain päin kaislikkoa. Mitä ei äiti tyttärensä vuoksi tekisi - pukisi päälleen ikivanhaa makkarankuorta välttääkseen kaislikossa asuvat ällötykset ja hakisi laivan.
Uintireissusta tulikin pidempi. Vesi tuntui taivaalliselta. Kun puvun ja ihon väliin päässyt viileähkö vesi alkoi lämmetä, niin päätin kahmaista isommankin siivun järvestä. Olin niin kaivannut tätä, uimista, vettä ja päämäärätöntä matkaa. Sade ei haitannut kauhomistani vaan teki siitä juuri riittävän extremeä että kelpasi myös minulle. Yksi parhaimmista kesälomakokemuksista niiden muiden hienojen asioiden joukkoon.

Mahtavaa!!

-Heidi-









torstai 18. heinäkuuta 2013

Loma kuvin ja vähän sanoinkin...

Mökki on suomalaisuuden ilmentymä ja monille sydämen asia. Sinne mennään kun alkaa arki kiristämään ohimolohkoa ja kiire ottamaan ylivaltaa aikataulusta.
Kesäloma ei tunnu kesälomalta, jos ei edes hetkeksi saa asettautua mökin rauhaan, hiljaisuuden syleilyyn ja keskelle ajantajun menetystä.
Olen ymmärtänyt mökkeilyn todellisen tarkoituksen vasta aikuisiällä, palattuani seitsemän vuoden jälkeen ulkomailta takaisin kotiin. Olen muutenkin kaivanut juuriani syvemmälle kotosuomeen vasta viimeisten vuosien aikana ja varsinkin maaseudun rauhaan. En viihdy enää hälinässä samaan tapaan kuin ennen, enkä tarvitse ympärilleni laumoittain ihmisiä.
Samaan aikaan olen oppinut arvostamaan luonnon kauneutta entistäkin enemmän. Ei mene hetkeäkään etteikö kameralle olisi käyttöä, olin sitten juoksulenkillä mustikkamättäillä tai istumassa laiturin nokassa.
Viikon mittaisen kesälomani pyhitän tänä kesänä vanhempieni kesäasunnolle, jonka muistan lapsuudessani olleen äärimmäisen vastenmielinen paikka. Mutta siinä missä itse olen muuttunut, samalla on muuttanut muotoaan itse paikkakin.
Jos maan päällä on paikka, jota voi kutsua paratiisiksi, niin tämä paikka on aika lähellä sitä. Täällä on hyvä olla, keskellä kauneutta, keskellä ihmetystä. Jokainen käynti on kokemus, elämys ja aina erilainen. Kiitos vanhempieni luovuuden ja silmän luonnon kauneudelle.
Kuvat kertokoon loput...

-Heidi-






















maanantai 15. heinäkuuta 2013

Yhtä juoksua taas rikkaampi ja yhtä tervettä jalkaa köyhempi.

Ehkä minun on vihdoin ja viimein myönnettävä että pitkänmatkanjuoksijaksi minusta ei enää ole. Ehkä minun on myös myönnettävä että on silkkaa tyhmyyttä lähteä juoksemaan lonkkakipuisena ja reisivammaisena. Piste!
Mennyt lauantai rikastutti taas juoksukokemuksiani yhdellä juoksutapahtumalla, Vierumäellä juostulla Pullukka Puolimaratonilla. Stand-up koomikko Sami Hedberg oli järkännyt itselleen ja muutamalle sadalle muulle kanssajuoksijalle Vierumäen upeissa puitteissa juostavan ikimuistoisen juoksuriehan.
Olisin ehkä muuten jättänyt tapahtuman väliin mutta yhteistyökumppanina meiltä oli Fressiltä oltava porukkaa tarpomassa myös tuota 21 kilometrin matkaa, ja minä olin tietysti lupautunut olemaan yksi heistä. Tarkoituksena oli myös olla tsemppaamassa Samia ja kollegaani Amandaa, joka oli toiminut Samin juoksuvalmentajana.
Vielä edellisenä päivänä olin arponut lähtöäni lonkkakipujen vuoksi mutta kun on se sama pää kesät talvet niin eihän sitä voinut olla taaskaan menemättä.
Helle hyökkäsi kimppuun jo aamusta, joten tiedossa oli lauantai-iltapäivälle tuskaiset kilometrit polttavan auringon alla.
Ekat 13 kilometriä omalla kohdallani meni hyvää tahtia ja väliaikatiedot näyttivät parin tunnin loppuaikaa. Olin tyytyväinen, sillä valmistautuminen tähän puolikkaaseen oli ollut lähes olematonta. Ihmettelin itsekin ettei mikään muu kiusannut kuin kärpäset, paarmat ja mäkäräiset, joita lensi hikisen ihon perässä jatkuvasti pitkin matkaa. Metsämaasto ja pysähtynyt helleilma oli siivekkäille siis paratiisi.
15 kilometrin kohdalla alkoi sitten reiden ja lonkan ongelmat. Ensin puutui pohje, sitten takareisi ja lopulta tuntui myös että taisi olla koko persauskin puuduksissa kun mitään ei lantionseudulla enää oikein tuntenut. Siinä mietin että nyt ei taida ihan olla kaikki kunnossa kun askel alkoi laahata pahemman kerran.
Reitti oli rakennettu viidestä lähes samanlaisesta kierroksesta ja viimeisellä kierroksella oli pakko ottaa osa matkasta kävellen, jotta pääsisi vielä maaliin saakka.
Reilu pari tuntia näytti loppuaika, mikä oli odotettavissa näin vähällä juoksumäärällä.
Mutta itse tapahtuma oli hauska - hauskan siitä teki jo se, että yhdellä sun toisella oli mitä oudoimmat kevätjuhlaliikkeet käytössä ötököitten hätistelyssä - ja maasto itsessään oli miellyttävämpi juosta kuin kaupunkijuoksujen asfalttiurakka.
Että näin.
Jospa nyt kuntouttaisin tämän lonkan kunnolla ja pidättäytyisin lyhyemmissä matkoissa ennen kuin toisin tunnetaan...

Juoksuterkuin, Heidi







sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Vastavirtaan.

Onnellisuus tulee pienistä asioista. Kuten mahtavasta 10 kilometrin juoksulenkistä upeissa maisemissa aamutuimaan. Onnellisuus tulee kesän ensimmäisistä mustikoista kielenkärjellä ja auringon hyväilystä uimarannalla.
Onnellisuus tulee myös siitä että uskaltaa pysähtyä, hidastaa vauhtia ja keskittyä olemiseen.
Kauneutta.
Tämä viikonloppu on ollut taas silmiä avaava matka omaan itseeni. Vaikka lomalla en olekaan, niin lomafiiliksin olen silti elänyt.
Monta syytä hymyillä ja olla onnellinen.
Minulla on ollut aikaa huolehtia itsestäni, keskittyä asioihin jotka helposti arjen karusellin pyörityksessä jää unohduksiin. Olen taas havainnut että onnellisuus tulee asioista joihin itse voimme hyvin pitkälti vaikuttaa.
Tänään juostessa aamulenkkiäni kotikulmien upeilla lenkkipoluilla, mietin että miten helposti unohdamme asiat joista olla kiitollisia. Ja jos jokin mättää, niin miksi käyttää aikaa asiasta valittamiseen kun samalla energialla voisi jo ottaa askeleen eteenpäin ja tehdä muutosta parempaan.
Tasainen ja suora tie ei koskaan tee meistä sellaista joka haluamme olla.
En ole koskaan ollut laumasielu, en periaatteestakaan tee aina niitä juttuja mitä muut tekevät tai mihin muut menevät, vaan valitsen mielummin oman tieni kulkea. Kun tänään muut lenkkeilijät ja ulkoilijat kulkivat ns. myötävirtaan niin minä valitsin suuntani vastavirtaan. Kolmestakin eri syystä.
Yksi: kukaan ei ollut edessä tien tukkona, ketään ei tarvinnut ohittaa vaan sain viipottaa omaa vauhtiani vapaalla "kaistalla".
Kaksi: näin vastavirtaan asioita joita myötävirtaan kulkijat eivät havainneet.
Kolme: vastavirtaan oli paremmat ylämäet :)
Ylämäet ovat intohimoni!
Rakkaudesta juoksuun.
Miksi siis tehdä sitä mitä muutkin tekevät ja tulla muiden kaltaiseksi, maailma on jo täynnä heitä.
Onnellisuus on myös uskallusta olla erilainen, rikkoa rajoja ja löytää oma polku, jota kulkea. Se harvoin on ruuhkainen mutta siellä on tilaa hengittää ja mahdollisuus löytää todellinen oma minänsä.
Ainoa miinuspuoli päivään oli kipeytynyt lonkka ja kramppaava reisi - mitenköhän käy ensi viikon puolimaratonin??

Auringolla,

Heidi

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Joogaa ja juoksua.

Sateen jälkeen tulee aina pouta. Ja sateen jälkeen on aina uskomatonta myös lähteä juoksemaan.
Se vihreys. Se happirikas ilma. Sateen jälkeen raikkaus iskee jokaiseen keuhkorakkulaan ja saa kehon toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla.
Tavallisesti juoksen aamulla. Se on kehoni rytmille ja energiatasolleni paras mahdollinen ajankohta. Tänä lauantaiaamuna yllätin kuitenkin itseni nukkumalla ylipitkään (puoli kymmeneen!!) ja tuntui että näin pitkien yöunien jälkeen keho ei oikein tuntunut heräävän lainkaan.
Aamunavaus.
Ulkona paistoi aurinko ja eilispäivän patteritreenit tuntuivat kehossa, varsinkin selässä joten kaivoin kaapista kirkkaanoranssin joogamattoni ja levitin sen takapihan kuistille.
Istuin hetken hiljaa matolla, kuuntelin lintujen aamuviserrystä ja muistelin milloin viimeksi olin matollani joogannut. Siitä oli liian monta vuotta.
Auringon pilkkuja.
Jooga kuului ennen elämääni. Jopa niinkin aktiivisesti että minun oli joogattava ainakin kerran viikossa. Englannissa asuessani se oli jopa enemmän sääntö kuin poikkeus hyvinvointialan ihmisillä. Matkustin mattoni kanssa jopa valtameren toiselle puolelle, se kulki lähes aina mukanani pidemmillä matkoilla milloin levitettynä hotellin lattialle milloin taas valkoisille hiekkarannoille. Näin jälkeen päin laittaa miettimään että osasinkohan edes arvostaa silloin niitä kokemuksia tarpeeksi...
Kesäaamu ja oma piha.
Hiukan vielä heräämistä vailla.
Joka tapauksessa, joogassa on sitä jotain. Syvyyttä. Henkisyyttä. Tasapainoa. Siihen jää helposti koukkuun. Ja varsinkin siihen olotilaan minkä se saa aikaan. Vähän samaan tapaan kuin juokseminen.
Minusta on moneksi - lenkille mars!
Iltapäivän juoksulenkki harvoin tuntuu siltä että olen parhaimmassa vedossa, mutta tänään sateen ja ukkosen jälkeen se lähestulkoon, ihme kyllä, tuntui täydelliseltä.
Kevyet olivat askeleet pitkin metsäpolkuja, kaunis oli sateen raikastama metsä ja meren tumma sävy ukkospilvien yhä leijuen sen yllä. Tuntui kuin hetki olisi pysähtynyt, kaikki hiljentynyt. Ei yhtään vastaantulijaa, vain kaukaisia ääniä jostain etäältä.

-Heidi-

Kesäinen luonto <3

Ihan kahvilla.

Englannin kielessä on termi "people spotting" kun haluaa lähteä ulos katselemaan ihmisiä. Josko tämä suomenkieleen taipuisi termiksi "ihmisten bongaus".
Termillä tarkoitetaan ohikulkevien ihmisten katsomista, hyvällä tavalla. Jokainen on persoona, jokaisella on tarina taustalla. Jokainen täydentää tätä 6 miljardin ihmispaljoutta pallollamme omalla tavallaan.
Parhaiten tämä bongaus onnistuu kauniina aurinkoisena päivänä, hyvässä seurassa ja mielellään ulkona hyvän kahvin ääressä.
Alkoholin vähäkuluttajana en istu "terassilla" vaan istun kahvilla - terassilla istuminen on mielestäni suomalaista junttikulttuuria, siellä vedetään tyypilliseen tapaan överit, haistaan pahasti kaljalle ja päädytään maksimoimaan huonoja käytöstapoja. Niissä ihmisissä ei ole paljon bongattavaa.
Parin viikon takaisen terassikokemuksen jälkeen mietin - olin sielläkin vain kahvilla - että saa taas riittää. Joku kaatoi juomat jonkun päälle, taisi kaatua siinä samalla itsekin. Joku haastoi riitaa jonkun kanssa, toinen taas käyttäytyi muuten vaan häiritsevästi ja lensi ulos. Mikä ihmisiä vaivaa?? Tää on niin EI mua varten.
Mm. näistä syistä valitsen kahvilan, paikan josta ehkä just ja just saa tilattua viinilasin, jonka hinta on niin häveliäs ettei suurimmalla osalla ole edes varaa vetää övereitä eikä kukaan edes kehtaa käyttäytyä huonosti.
On lapsia, on aikuisia. Koko sukupolvi edustettuna. Kaikki sulassa sovussa. Olen ehkä asunut muinoin liian kauan poissa Suomesta etten yhä edelleenkään pysty sisäistämään tätä suomalaisuuden promillehakuista olotilaa.
Istun siis tästäkin edespäin mieluiten kahviloissa. Ihan kahvilla.

Aurinkoisia kesäpäiviä niin terasseille kuin kahvikuppostenkin ääreen!

-Heidi-



perjantai 5. heinäkuuta 2013

Treeniputkessa.

Aina ei ehdi, jaksa tai huvita. Treenata meinaan. Silloin riittää että pitää yllä arjen hyötyliikuntaa, ottaa pientä spurttia liukuportaissa nostaakseen kanssaihmisten ärsytyskynnystä, unohtaa hissin ja jättää sen laiskoille ja kävelee mahdollisimman paljon pitkin päivää.
Mutta sitten kun oikea treeniputki iskee, niin sitten mennään ja lujaa. Haastetaan. Hypätään pois mukavuusalueelta ja annetaan kehon tehdä työtä toden teolla.
Eilisillan spinningissä päästelin taas täysillä. Hiki valui niin solkenaan että ihan silmiä kirveli. Olisi ollut todellakin tällä kertaa uimalaseille käyttöä.
Illalla sohvalla istuessani tunsin kuinka reisilihakset yhä nykivät ja nälkä oli valtava. Keho kävi yhä kierroksilla, ja vaikka kuinka yritti, niin uni tuli vasta joskus seuraavan päivän puolellla, mistä ei ollut apua tämän päivän aikaseen herätykseen.
Olin sopinut treenit kaverin kanssa klo 9 ja sovitustahan tulee pitää kiinni, joten ei auttanut kuin nykästä itsensä ylös ja raahautua salille.
Tämä oli taas niitä treenejä kun samanhenkiset kaverit ovat ruoskapiiskurina toisilleen, eihän siitä tule kuin melkein verta, hikeä ja irvistystä. Kyykättiin niin helkkaristi. Punnerrettiin niin perkuleesti. Väännettiin ja käännettiin painoja ja hypittiin kuin hullut. Koville otti mutta niin hyvää teki.
Voiko viikonloppua paremmin aloittaakaan!
Hiukan hajotti lopussa...
Eikä siinä kaikki. Aurinkoinen kesäpäivä ei ole täydellinen ellei istahda täydellisten treenien jälkeen täydelliseen paikkaan brunssille.
Paljosta taas olla kiitollinen tänä päivänä!

Elämä <3

-Heidi-



torstai 4. heinäkuuta 2013

Aamuihmisyys.

Rakastan aamuja. Erityisesti niitä aamuja kun herätyskello ei soi tuskaisen aikasin. Tai ei ollenkaan. Ja niitä aamuja kun ei ole hengenhätä mihinkään. Aamuissa piilee potentiaalia kaikkeen mahdolliseen. Jokainen aamu on aina jonkin uuden alku, uusi mahdollisuus tehdä jotain uutta, parempaa kuin edellisenä päivänä, aloittaa kuin puhtaalta pöydältä.
Tänä aamuna lojuin pitkään sängyssä. Katsoin kaihtimien välistä kirkastuvaa taivasta ja mietin kuinka mahtavaa tämä elämä onkaan. Kuinka paljon kauneutta se pitää sisällään, ja kuinka paljosta jäämme paitsi jos emme välillä pysädy, tekemään ei-mitään, olemaan vain hetken hiljaa.
Moni pelkää tätä tilaa, moni pelkää olla yksin hiljaa, omien ajatusten kanssa. Mutta se jos jokin on kasvattavinta mitä itselleen voi suoda, kohdata omat pelkonsa, tunteensa ja ajatuksensa.
Tämä aamu on mahdollisuutesi. Nauttia juuri tästä hetkestä. Avata silmäsi edessä olevalle maailmalle ja mahdollisuuksille.
Nauti aamukahvisi auringossa ja heittäydy elämällä, ilman estoja, ilman pelkoa.

Ihanaa päivää!

-Heidi-

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Kasvukäyrä vahvassa nousussa.

Vahvuus tulee sieltä missä olet kertaalleen joutunut olemaan heikko. Sieltä missä olet joutunut rämpimään pohjamudassa, tuntenut kaiken sen epäonnistumisen, surun, kyyneleet ja pettymyksen mutta silti olet tiennyt selviäväsi.
Kasvamme ihmisinä vasta epäonnistumisien ja pettymysten kautta. Opimme tuntemaan itsemme vasta kun joudumme kohtaamaan omat heikkoutemme. Ja varsinkin myöntämään ne itsellemme. Siitä lähtee kasvuprosessi jonka kautta voimme kasvaa ihmisiksi joita haluamme olla.
Unelmat ja haaveet kuulostavat sellaisenaan ihanilta sanoilta, ehkä jokseenkin kliseisiltä, mutta monien kohdalla näiden saavuttaminen vaatii mutkia ja kuoppaisia teitä matkanvarrelle, joita ei mielellään aina oteta vastaan.
Monesti unelmien toteuttaminen vaatii ensin muutosprosessin omassa itsessämme. Tavoissa toimia, ja erityisesti tavassa ajatella ja asennoitua asioihin. Meidän on muututtava ihmisenä jotta pystymme saavuttamaan sen mihin tähtäämme. Vaikka kuinka tekisimme selkeän vision tavoitteestamme ja sinne pääsystä niin silti elämä ei mene aina käsikirjoituksen mukaan. Matkanvarrella kohtaamamme vastoinkäymiset ovat koetinkiviä, testejä, joilla mitataan tahtotilaa ja sitä kuinka paljon todellisuudessa haluammekaan sitä mitä kohti olemme kulkemassa. Nämä koetinkivet on hyvä ottaa opetuksina vastaan, sillä niistä hyötyy jos asenne on oikea.
Oli kyse sitten oman itsensä kehittämisestä, ihmissuhteista, työelämään kohdistuvista haasteista, urheilusaavutuksista tai mistä tahansa, muutosprosessi kohti tavoitteen saavuttamista on aloitettava omasta itsestämme.
Jokainen joutuu elämänsä varrella käymään läpi oman koulunsa. Jokainen meistä kohtaa vastoinkäymisiä, surua, epäonnistumista ja pettymyksiä. Nämä ikävät asiat joko lannistavat tai kannustavat yrittämään kahta kauheammin. Jokainen on vastuussa itse siitä miten nousta pohjalta ylös, kuinka paljon oppia menneestä ja mitä muutoksia on valmis tekemään jatkossa omien ajatusten, tekojen ja toimintatapojen suhteen.

Periksi ei kannata antaa. Kaikesta voi oppia, sekä kasvaa ja vahvistua ihmisenä.

-Heidi-