Mietin myös samalla kun harkitsin jokaisen askeleen huolella minimoidakseni kivun vasemmassa polvessani, että kuinka rajoittavaa elämä onkaan raajarikkona.
Reilut kymmenen vuotta sitten muistan kärsineeni polviongelmista edellisen kerran. Se taisi olla silloin oikea polvi. Jouduin pitämään taukoa juoksemisestakin jonkin aikaa mutta palasin lenkkipoluille entistäkin vahvempana.
Mutta mitään se ei ollut verrattuna tähän olotilaan, nyt en kertakaikkiaan pääse kunnolla kävelemään. En uskaltanut edes kauppaan lähteä ilman tukisidettä polven ympärillä. Pelkäsin lyyhistyväni kesken matkan polven pettäessä alta, ja matkaa oli vain se muutama sata metriä.
Alan vakaasti olla sitä mieltä että etummainen ristiside on vaurioitunut, oireet alkavat viitata siihen suuntaan. Polven lonksuminen, polven altapettämisen tunne ja se, että lukkotila on myös päällä aina noustessa ylös seisomaan.
Olen kokenut vuosia kipuja selkäni takia ja nyt huomaan kuinka helposti unohdanmme arvostaa elämäämme silloin kun mistään ei kolota tai kipuile.
Ja kuinka tärkeä onkaan toimintakyky, ja se, että pystyy liikkumaan, urheilemaan, esim. juoksemaan, haastamaan itseään niin fyysisesti kuin psyykkisesti kehon toiminnan kautta.
Asiat voisivat olla huonomminkin joten en valita tämän enempää. Otettakoon tämä taas opettavana esimerkkinä siitä että mikään ei elämässä ole 100 % varmaa, mitä tahansa voi tapahtua hetkenä minä hyvänsä, niin hyvää kuin pahaa. Ratkaisevaa jatkon kannalta on asenne, miten suhtautua äkkinäisiin tilanteisiin, joita ei osaa odottaa. Kaikki negatiivinenkin voidaan kääntää positiiviseksi. Näin olen elämässäni tähänkin asti tehnyt.
Ei voi kokea onnistumisia ilman pettymyksiä. Ei ole iloa ilman surua. Eikä ylämäkeä ilman alamäkeä. Näin se vaan menee.
Ja lenkkitossut tuntuvat taivaalliselta jalassa kun seuraavan kerran ne pääsen jalkaani solmimaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti