Kaiken se kestää. Kaiken se (k)antaa.

Naisen keho on ihmeellinen. Se muokkautuu ja muuntautuu tilanteeseen kuin tilanteeseen. Tätähän tämä äitinä oleminen on, on oltava valmis lähes kaikkeen. Kaiken se äitiys kestää ja kaiken se (k)antaa, yrittää ja sinnittelee loppuun saakka. Vaikka väkisin.

Istuin tänään neuvolatädin vastaanotolla. Tämä hyvinkin empaattinen täti aloitti käynnin kysymällä "mitä teille kuuluu?" 

Siinä yritin sinnitellä ja välttää kyynelvirtaa mutta turhaan. Keho kieli väsymyksestä ja huonosti nukutuista öistä, joita nyt on ollut jo peräjälkeen kuukausi tolkulla.

Huomasin huolestuneen ilmeen neuvolatädin kasvoilla ja hämmennyin itsekin itkureaktiostani.

Olenko oikeasti näin väsynyt?

Hemoglobiiniarvot näyttivät hyvää, verenpaineet olivat kohdillaan ja muutenkin kaikki oli ok, eli mikään näistä ei voinut selittää voimattomuuttani.

Viimeistä raskauskolmannesta viedään ja toki tämä loppurutistus aiheuttaa uupumusta ja väsymystä. Se on selvää. Hyvin huonosti nukutut yöt. Päiväunien puute. Arki. Kaikki.

Tätähän tämä elämä on. Selviytymistä. Olemme arjen taistelijoita ja sankareita jokainen.

Palasin kotiin ja rojahdin sohvalle. Aloin miettiä mitä kaikkea kehossani onkaan tapahtunut viime kuukausien aikana.

Onko ihmekään jos väsyttää?

Vatsa alkaa siinämäärin olla jo sen verran tiellä että odotan kesää kuin kuuta nousevaa jotta voi vain sujauttaa ballerinat jalkaan ilman että joutuu sen kummemmin kumartua sitomaan kenkien nauhoja.

Pinnallinen hengityskapasiteetti tuottaa ongelmia lähes kaikessa ja varmasti on myös osa syy väsymykseen ja ajoittaisiin pääkipuihin sillä kasvava vatsa litistää keuhkoja kasaan.

Ja mitä ruokaan tulee, syön koko ajan. Mahalaukku on pienentynyt entisestään niin että tilavuus alkaa olla hyvinkin minimaalista eikä se pysty vastaanottamaan ruokaa kuin pieniä määriä kerrallaan. Siinä on sekä hyvät että huonot puolensa mutta totuus on se että joudun syömään koko ajan välttääkseen pahaa oloa.

Ja mitä muihin vaivoihin kuten esim. älyttömään närästykseen, liitoskipuihin, kiristyksiin keskivartalossa, jne. tulee, niin onhan tämä aika mielenkiintoista aikaa.

Mutta kuten sanottu, kaiken se kestää ja kaiken se kantaa ja antaa. Äitiys nimittäin. Sitä suurempaa rakkautta ja voimavaraa saa hakea.

Kaikesta huolimatta, ei ole väärin myöntää että tuntee olonsa tukalaksi. Ei ole väärin myöntää että väsyttää. Ei ole myöskään väärin myöntää, että vaikka kuinka tuntee kiitollisuutta sekä suurta onnea ja suuria rakkauden tunteita tulevasta pienokaisesta, niin raskaana oleminen ei ole aina sitä autuutta ja ihanuutta. Päinvastoin.

-Heidi-

Valoa kohti.

Aurinko on alkanut pikku hiljaa nostaa päätään reippaammin, ja pidemmäksi aikaa horisontin takaa. Mikä helpotus, sehän tietää vain kevään tuloa!!
Talven pimeys on vienyt minusta aivan kaiken energian ja väsymys tuntuu raskaalta taakalta kantaa joka ikinen päivä.
Viimeksi eilen päivittelin olotilaani. Minä, vannoutuneena aamuvirkkuna, joudun avaamaan silmäni väkisin joka aamu. Ensin torkutan herätyskelloani viime minuuteille, kunnes on pakko nousta, ja sitten yritän herättää kehoni ja mieleni suihkussa lotraamalla jokusen tovin. En keksi tähän väsymykseen tänä vuonna mitään muuta syytä kuin auringon valon vaje -- kehoni vain vaatii sitä voidakseen hyvin ja ollakseen energinen!!
Olen kokenut vuosien varrella väsymyksen tunnetta eri tavoin. On fyysisen rasituksen jälkeistä väsymystä. On henkistä väsymystä. On turhautuneisuuden kautta tulevaa väsymystä. On unenpuutteesta johtuvaa väsymystä. Vääränlaisen ravinnon kautta ilmenevää väsymystä. Vain muutamia mainitakseni.
Mutta sitten on auringon valon puutteesta johtuvaa väsymystä, ja siitä tässä on nyt kyse.
Se helpottaa vasta kun aurinko pysyy taivaalla saman ajan kuin itse on valveilla.
Kesää siis odotellessa:)

Mutta siihen mennessä on hyvä ottaa pitkiä yöunia. Syödä monipuolisesti ravintorikasta ruokaa ja pitää yllä säännöllistä ruokailurytmiä. Lisätä tarvittavat vitamiinit ja ravintolisät aterioitten yhteyteen jos kokee niiden hyödyn olevan eduksi.
Olla päivittäin ulkona raittiissa ilmassa, jolloin aivot saavat runsaasti happirikasta ilmaa hengitettäväkseen. Pitää kiinni säännöllisestä liikunnasta, mikä parantaa yleiskuntoa ja auttaa jaksamaan. Ja jopa hankkia kirkasvalolamppu aamun pimeisiin tunteihin tai kirkasvalokuulokkeet piristämään päivää.
Keinoja on monia, kukin poimikoon omansa.
Itseäni lohduttaa se, että valoa kohti olemme jo menossa kovaa vauhtia. Tammikuu vaihtuu kohta helmikuulle. Helmikuu menee aina hujauksessa ja pian onkin jo kevät.
Etsitään auringonsäteitä ja rakennetaan siltoja kohti valoa, kuten olen itse tehnyt tänään perjantaina.

Viikonloppuja!!

"Dig deeper" - käskee ystäväni aurinko.

Joskus päivä vaan alkaa pohjalta. Alavireisyydellä. Kurkku kipeenä ja nokka tukossa. Voimattomuudella.
Vaikka kuinka tekisi mieli hehkuttaa ulkona niin ihanasti paistavaa aurinkoa, kirkkaan sinistä taivasta ja raikkaan kirpakkaa syysilmaa, niin en tee sitä tänään. Ei joka päivä jaksa.

Aurinko ei kuitenkaan jätä minua rauhaan, vaan tunkeutuu olohuoneen ikkunasta sisään entistäkin voimakkaammilla säteillään aivan kuin yrittäen ravistella minua. Pois pohjalta. Nostaen ylös. Kutsuen luokseen. Hymyilemään.

Hassua.

Nämä päivät ovat niitä, jolloin joutuu kaivamalla kaivamaan positiivisuutta. Pienistä asioista. Joutuu miettimään oikein rankasti, jotta onnen tunteet ottaisivat taas vallan kehossa.

Mitkä asiat ovat saaneet onnelliseksi tänään?

Mieheni keittämä hyvä aamukahvi.
Lämmin, pitkä aamuinen suihku.
Koneellinen puhtaita pyykkejä.
Tyttäreni energisyys, jopa flunssaisena.

Mitä meille aikuisille tapahtuu? Missä vaiheessa meistä häviää se kaikki lapsen energia? Onko kuormitus henkisesti niin suuri, että vajoamme helposti väsymykseen?

Kun päivän mittaan poimii paljon pieniä asioita, niistä tulee yhdessä suurta. Mieli alkaa kirkastua ja sumuverho häipyä.
Jatkan siis näiden asioiden kaivamista ja keräämistä tänään, jotta tästä keskiviikosta tulisi paras mahdollinen, jopa puolikuntoisenakin.
Pohjalta on noustava nopeasti ylös, jotta osaa ottaa taas suunnan oikeaan. Kohti aurinkoa.