"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Kesän keskellä.

Juhannus on juhlittu. Pessimisti kuittaa kesän olleen ja menneen, mutta optimisti jaksaa vielä uskoa aurinkoon, lämpöön ja parempiin kesäpäiviin, jotka ovat yhä edessä päin.
Pitkä viikonloppu takana. Rentoutumista. Ei kellokaulassa juoksemista. Olemista ja pienistä asioista nauttimista.
Olin pakannut mökkikapsäkkiini viimeisen päälle juoksuvermeet mutta juoksut jäi juoksematta. Käsiini tarttuivat kuitenkin nyrkkeilyhanskat, joilla tuli "tönittyä käpälöihin" kuten rakas tyttäreni asian ilmaisi.
Vaikka tämän juhannuksen parasta antia oli yllättävän lämmin ja aurinkoinen sää, ja ensimmäiset aidot rusketusraidat, niin lähelle pääsi myös Nikonin D700 järkkärikamera, jonka olin saanut lainaan viikonlopuksi.
Toiset saavat kicksejä hienoista ajopeleistä tai hifi-vehkeistä, niin tämä tyttö innostuu hullunlailla linsseistä ja putkista, joiden läpi tallentaa korvaamattomia hetkiä, tehdä ikuisesti katsottavia muistoja ja siepata hetki, jolla voi olla elämääkin suurempi tarkoitus.
Valokuvaus on minulle terapiaa, se vapauttaa lukot, se antaa siivet omille kyvyille ja työntulos on nykypäivän tekniikalla nähtävissä heti, sillä sekunnilla.

torstai 21. kesäkuuta 2012

Nurin kurin-päiviä...









Nyt täytyy myöntää, että viime viikko hurahti todella hurjan vuoristoradan kyydissä. Niin energiataso kuin mieliala heitettelivät hevonkuusesta helvettiin ja mikään ei oikein onnistunut edes siedettävällä tavalla.
Nämä ovat vahvoja negatiivisuuksia ihmiseltä, jonka peruspositiivuus on laajalti tunnettu ja sitä odotetaan joka taholta.
Mutta aina ei pysty, eikä kykene. Joskus vaan mieli on maassa. Joskus jokainen askel eteenpäin on raskas ja hutera, ja joskus vaan itku tulee helpommin kuin nauru.
Elämä on myötä- ja vastatuulta. Näiden tuulien kanssa on opittava elämään.
Kuten sananlaskukin sanoo, sateen jälkeen tulee pouta. Näin myös viime viikonkin osalta.
Vesi tekee hyvää luonnolle, se kasvattaa, laittaa kukat loistamaan entistäkin kauniimmin ja vahvistaa jo ennestään vahvoja juuria ja versoja. Ja ihminenhän on osa luontoa.
On opittava käsittelemään vastoinkäymisiä, negatiivisia tunnetiloja ja pettymyksiä.
Luulisi, että sitä jo osaisi, mutta näköjään emme ole koskaan kyllin valmiita siihen.
Rakennamme pohjaa jokaisen umpikujan kautta seuraavaa risteystä varten, olemme yhtä vahvoja kuin edellinen takapakki, mutta emme koskaan niin vahvoja kuin uusi ongelmatilanne.
Jokainen ongelmatilanne vaatii käyttöön uudenlaisen strategian, rohkeuden olla taas entistäkin vahvempi.
Viime viikko opetti minulle paljon. Näin paljon todellisuutta. Kolikon kummankin puolen niin hyvässä kuin pahassakin.
Uusi viikko korkattiin mahtavalla aurinkoisella kesäsäällä, lähes täydellisillä aamutreeneillä, joista sain aivan mahtavat kicksit päivään kuin päivään. Ja se ei tarvinnut kuin mm. seuraavan pattertreenin:


Sielu lepää!

Soutu 2 min


Smith-kyykky 20 toistoa
Jalkaprässi yhdellä jalalla 10 toistoa per jalka

x 3 kierrosta

Soutu 2 min

Alasoutu 20 toistoa
Eritasopunnerrukset kahvakuulan avulla 10 toistoa molemmin puolin
x 3 kierrosta

Soutu 2 min

... ja nyt juhannuksen viettoon!


maanantai 11. kesäkuuta 2012

Onnen ajatuksia.

Rauhassa nautittu aamukahvi. Särkymätön hiljaisuus. Lepohetki sohvalla työpäivän jälkeen ja pitkä lämmin suihku. Kaikki ilman keskeytystä. Yksin.
Tapahtui paluu vuosien takaiseen, aikaan ilman lasta ja miestä. Olin vain minä, yksin ja rauhassa. Sain suunnitella omat aikatauluni ilman tarvetta huomioida ketään. Sain reissata, istua kahviloissa maailman äärissä ja juosta silloin kuin minulle itselleni sopi. Ei ollut päiväkodista hakuja, ei vuoronvaihtoja, ei kalenteria täynnä sinun, minun ja meidän merkintöjä. Kaikki oli yksinkertaisempaa, helpompaa ja mutkattomampaa.
Mutta oliko se onnellisempaa??
Sunnuntai-illan mietin mielessäni mitä tyttäreni mahtoi touhuta mummilassa ja olikohan isi muistanut laittaa neidin tarpeeksi ajoissa nukkumaan.
Tänä aamuna heräsin hämmennyksen sekaisin tuntein uuteen päivään, ketään ei nukkunut vieressäni, eikä kukaan ollut kertaakaan herättänyt minua yöllä. Olin nukkunut niin sikeästi, että hetki kesti tajuta missä olin, miksi kello soi ja minne minun pitäisi lähteä.
Yhtäkkiä minulla olikin aikaa ottaa rauhallinen lähtö aamuun, mutta en osannut nauttia siitä. Huomasin kaipaavani 4-vuotiaan tyttäreni aamuhaleja ja mieheni keittämää kahvia.
Olin jo elänyt aikani, jolloin minulla oli tarve olla yksin, tehdä omia juttuja ja extempore-päätöksiä, olin onnellinen silloin, koska en tiennyt muusta.
Mutta nyt kaikki on erilaista.
Meillä jokaisella on aikamme tiettyyn elämänvaiheeseen. Olla yksin, kaksin tai monin verroin.
Mutta se mitä tässä hetkessä tapahtuu on tärkeintä. Pienen erossaolon jälkeen osaan taas antaa arvoa perheelleni. Pienille asioille ja rakkaalle tyttärelleni, jonka elämänviisaudet ja juuri oikeat kysymykset oikeaan aikaan jaksavat aina yllättää.
Olen äiti. Olen onnellinen äiti. Ja minun on hyvä muistuttaa pienin väliajoin itseäni siitä, kuinka paljon elämässäni on asioita, joiden arvo on kultaakin kalliimpaa.

Mutta miksi tuhlaisin aikani nyt haikailuun. Niin kauan kuin tätä rauhaa kestää, heitän jalat rennoksi sohvannurkkaan, nautin rentouttavan maanantai-illan ja suuntaan herättyäni aamutuimaan kiireettömälle juoksulenkille ennen töitä.

Elämä on nautinto, kun osaa ja uskaltaa nauttia pienistä asioista <3

-H-

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

WOW - workouts of the week.

Viikon treeneissä liikuttiin lihaskuntopainotteisesti patterimallilla. Kiireinen aikataulu, työn ja perheen tarpeiden yhdistäminen pakotti tekemään kompromisseja oman ajan suhteen, joten arkea ovat nykyään lyhyet mutta sitäkin tehokkaammat 20-30 min täsmätreenit.


Maanantaina hypittiin hyppynarulla ja steppilaudan yli, heilutettiin kahvakuulaa ja punnerrettiin yhden sun toisennäköisiä versioita. Alla oli myös 45 min pilates-tunti, joten viikko lähti oikein mukavissa merkeissä käyntiin.


Tiistaina hirttäydyttiin aeroslingiin ja otettiin pitkästä aikaa myös jumppapallo avuksi liikkeisiin. Uskokaa tai älkää, mutta hiki virtasi, sillä koko keho teki jatkuvasti töitä päästä varpaisiin saakka.





Keskiviikkona päivä täyttyi töistä aamusta iltaan, joten se tiesi lepoa omille lihaksille.
Torstaina hikeä puristettiin pintaan spinningissä ja laitettiin taas keskivartalon lihakset ääripäähän töihin 30 min coretreenillä.
Perjantai oli vapaa niin mielelle kuin keholle ja pyhitetty perheelleni.
Lauantai-aamu alkoi patteritreeneillä salilla ja kohteena oli alaraajat. Alunperin oli tarkoitus ottaa haltuun yläkroppa, mutta jumissa ollut niska hiukan jarrutti siihen ryhtymistä, joten pakarat, reidet ja selkä saivat kyytiä.
Ja tänään sunnuntaina sidoin lenkkitossujen nauhat jalkaan ja suuntasin kevyelle PK-lenkille, johon upposi se tunti ja puolikas.
Vaikka sää oli mitä mahtavin, korvissa soi menevä musiikki ja askel lensi hyvällä mallilla, niin huomasin miettiväni viikkoa suorituskeskeisenä saavutuksena. Ja tämä suorittaminen oli juuri se, mitä yritin viimeiseen asti välttää. Ei siis ollut ihmekään, että kireä ja stressaantunut olotila oli jatkunut monta päivää. 


Tästä on ainakin hyvä parantaa... Tunnen olevani jo himpun verran parempi ihminen juoksulenkin jälkeen. Se ei ollut suorittamista vaan tasapainon hakemista, ja paremman minän löytämistä.


Mukavaa sunnuntain jatkoa!

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Peruutuspeili.

Oletko koskaan miettinyt ihmisiä, jotka kulkevat ohitsesi tai tulevat vastaan päivittäin? Oletko koskaan miettinyt, että juuri jollain tietyllä ihmisellä on tarkoitus olla juuri siinä hetkessä, sinun kanssasi?
Absurdia ajattelua, mutta joskus tämä on silti niin totta.
Kuten jo edellisessä blogi-kirjoituksessani kirjoitin elämän olevan täynnä pienen pieniä tarinoita, joissa piilee ehkä jokin merkitys, opetus tai ahaa-elämys, niin toinen vaikuttava tapaus tuli vastaan torstaina.
Ei niinkään itse henkilö jättänyt lähtemätöntä jälkeä, vaan se mitä tämä henkilö yhdessä lauseessaan sanoi.
"Jos tuijottaa liian kauan peruutuspeiliin, niin tulee törmäys. Ja tätä moni ihminen ei elämässään ymmärrä."
Tämä lause on pyörinyt mielessäni torstaista lähtien lakkaamatta. Olen peilannut sitä kautta omaa elämääni, tilanteita, joissa ehkä tuijotus "peruutuspeiliin" on kestänyt liian kauan. Olen myös ilokseni saanut havaita, että suurimmaksi osaksi kuitenkin vain vilkaisen "peruutuspeiliä", nopeasti, enkä siirrä katsetta pois edessäni olevasta tiestä (= tulevaisuudesta), joka on se tärkein, ja johon me voimme jokainen omalla toiminnallamme ja valinnoillamme vaikuttaa.
Joskus vain jokin sana tai lause saattaa upota niin syvälle mielen syövereihin, että se jää sinne, ja muuttaa ajattelutapaa hetkessä, tai edes herättää ajattelemaan, saa ottamaan laput pois silmiltä ja antaa mahdollisuuden avata silmät uudella tavalla.
Tämä teksti ei vaadi muuta, sillä jokainen miettiköön itse kuinka käyttää omaa "peruutuspeiliä" elämässään.

Nautinnollista lauantaita <3

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Minkä lapsena oppii, sen vanhana taitaa....

Elämä on täynnä pieniä tarinoita. Joka hetki, koko ajan.
Jokaisella tarinalla on tarkoitus, ja tämä tarkoitus voi olla myös opetus.
Tällä viikolla olen törmännyt moneen pieneen tarinaan, mutta kaikkein mieleenpainuvin oli erään asiakkaan käymä puhelinkeskustelu juoksumatolla.
Normaalisti en olisi jäänyt kuuntelemaan, mutta jollain tavalla näin siinä itseni ehkä viiden vuoden päästä, jos seuraisin nykypäivän kasvatusperiaatteita.
Asiakas juoksi kevyttä hölkkää matolla samalla kuin puhui luultavammin lapsensa kanssa puhelimessa.
"Keksi nyt jotain tekemistä", äiti sanoi puhelimeen.
"Siellä ulkona on ihan kiva olla, et sä voi koko päivää sisällä olla ja pelata koneella", äiti jatkoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
"Siellä on ruokaa jääkaapissa, lämmitä mikrossa", keskustelu jatkui.
"Ai miten niin et osaa, kyllä nyt viisitoistavuotiaan on osattava lämmittää itselleen ruokaa", äiti kummasteli hengästyneenä puhelimeen.
Apua, mietin itsekseni. Mihin tämä maailma oli menossa??
Kesä on ollut minulle aina liikkumista varten, näin on ollut lapsuudestani saakka. Vähät vaatteet päällä, lähes ympärivuorokautinen valoisa aika ja korkea energialataus saavat aikaan sen, että haluan tehdä asioita, joita talvella ei pysty täällä Suomessa tekemään: olla ulkona ja liikkua luonnossa niin paljon kuin mahdollista. Muistissa ovat kirkkaina lapsuuden ja nuoruuden kesät, kun naapuruston lapset kokoontuivat pihapiiriin pelaamaan pesäpalloa, jalkapallloa, koripalloa, sulkapalloa, tennispalloa. Pallo kuin pallo, aina sille oli käyttöä.
Me hypimme, juoksimme, pompimme ja roikuimme, teimme kaikkea mahdollista mitä ihmislapsi pystyykään tekemään kahden käden ja kahden jalan varassa.
Luonto oli lähellä, samoin uimaranta, jossa aika kului helposti aamusta iltaan huulet sinisinä.
Mitä tekeekään nykypäivän nuoret?? He kyllä pelaavat, hyppivät ja pomppivat, mutta monesti vain virtuaalisesti.

Kaikki on muuttunut.
Missä ovat ne lapset, jotka hyppivät ruutua, twistiä ja hyppistä? Vastaus: nämä lapset ovat kasvaneet aikuisiksi, nämä lapset ovat me, ja meidän jos joidenkin pitäisi tietää, että pieleen mennään.
Tänään vietin tyttäreni kanssa vapaapäivän puistossa, ja siellä seurasin eri-ikäisten lasten leikkimistä ja touhuamista. Lapset ovat luotuja leikkimään, kiipeilemään, juoksemaan, hyppimään ja pomppimaan. Millä muulla tavalla he oppisivat kehostaan, sen toiminnasta ja hallinnasta? Millä muulla tavalla he loisivat vankemman fyysisen pohjan tulevaisuutta varten?
Lenkkarit jalkaan lapsille ja puistoon!


Keho muistaa asioita. Se muistaa sen, millä tavalla olemme käyttäneet lihaksiamme lapsuudessa, ja kuinka hyvin pystymme kehoamme hallitsemaan.
Lapsuudessa luotu pohja liikunnalle ja säännölliselle liikkumiselle on suuri etu myöhemmissä elämänvaiheissa. Ja sen huomaan lähes päivittäin asiakkaitteni keskuudessa. 


Liikkukaa, olkaa edes hetki lapsia ja tehkää jotain sellaista, jota ehkä olette tehneet viimeksi viisivuotiaana.


"We don't stop playing because we grow old, we grow old because we stop playing."


Aurinkoista viikonloppua!!

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Juoksuterapiaa.

Olen aina ollut sitä mieltä, että liikunta on paras lääke vaivaan kuin vaivaan. Se parantaa vastustuskykyä, peruskunnosta ja jaksamisesta puhumattakaan. Mutta se poistaa myös mielipahaa, saa aikaan onnistumisen elämyksiä ja lievittää stressiä.
Elämän hurjassa vuoristoradassa on välillä otettava aikalisä, unohdettava liika negatiivisten asioiden ajatteleminen ja murheiden vatvominen, lähdettävä lenkille tyhjentämään pää, annettava raitista ilmaa keholle ja luotava uusia ahaa-elämyksiä mielelle. Positiivisella tavalla.
Moni asia lenkin kuin lenkin jälkeen näyttää lupaavammalta ja umpisolmut alkavat avautua jopa itsestään.
Olen ottanut viikottaisen pitkän juoksulenkkini nyt tavaksi. Yleensä se ajoittuu viikonloppuun, jolloin minulla on aikaa enemmän kuin arkena. Aikaa myös niin paljon, ettei tarvitse "kello kaulassa" juosta vaan päinvastoin, unohtaa aika ja antaa mennä, niin pitkälle kuin keho ja mieli jaksaa.


Aitoa maata jalkojen alla.

Tänään mentiin 10 km, reipasta peruskestävyysvauhtia. Ei mitään intervalleja, eikä juuri temmon vaihtelua, vaan tarkoituksena oli pitää vauhti mahdollisimman tasaisena loppuun saakka.  Minulla on tapana kiihdyttää aina loppua kohti, olen kuin hevonen, jolla on kiire kotiin, mutta tänään pyrin säilyttämään vauhdin aivan samana. Tarkoituksella.
" Running is cheaper than therapy" pitää monella tavalla paikkansa. Mistään muusta liikunta- tai urheilumuodosta en saa samoja kicksejä kuin juoksemisesta. Mikään muu ei tuota minulle niin mahtavaa " I can do anything"- fiilistä kuin juoksu.
Juokseminen on minulle terapiaa, myös silloinkin, kun en terapian tarpeessa olekaan.
Juokseminen vain tekee minusta paremman ihmisen.