Hermosynapsisirkusta ja zombismia.

Eilen tuli täyteen tasan neljä viikkoa kun pikkuinen tuuheatukkainen hurmurimme saapui maailmaan. Aika lentää siivillä ja aivan liian nopeasti mutta toisaalta nämä neljä viikkoa tuntuvat jo ikuisuudelta, aivan kuin tämä pieni ihmeellinen ihmisen alku olisi ollut elämässämme paljon kauemmin. No, oikeastaan hän on ollutkin, toiveissamme, mielessämme, sydämessämme ja ne kasvattavat 9 kuukautta mahassani.

Paljon mahtuu näihin viikkoihin ja se on hurjaa kuinka paljon pieni ihmisen alku muuttuukaan ja kehittyykään joka ikinen päivä. Ei ole toista päivää samanlaista, elämä on jatkuvaa eteenpäin menemistä, uusien asioiden opettelua, havainnointia ja valtavaa aivoissa tapahtuvaa hermosynapsien sirkusta.

Siinä missä tämä pieni ihminen yrittää päästä jyvälle tästä hurjasta maailmasta, siinä samalla itse äitinä yritän tottua taas vauva-arkeen ja muistella että mites tämä menikään.

Moni asia on unohtunut.

En muistanut että vastasyntynyt syö niin paljon ja lähes koko ajan.

En muistanut että vaippoja saa olla vaihtamassa jatkuvasti ja niihin uppoaa rahaa hurja määrä.

En muistanut että valvottujen öiden jälkeen zombismi iskee yllättävän nopeasti päälle.

En muistanut että lähteminen, ihan mihin tahansa, on yhtä hulabaloota.

En muistanut että minä, joka normaalisti olen aina ajoissa, tulen todennäköisesti olemaan ainakin seuraavien kuukausien ajan lähes poikkeuksetta aina myöhässä.

En muistanut että tämä pieni ihminen seuraa äitiään kuin hai laivaa, ja kaikki, lähes kaikki toiminnat, kuten vessassa käynnit, suihkut, siivous, pyykkien ripustaminen jne. on mahdollista tehdä useimmiten vain pienen ihmisalun ollessa unessa.

Mutta nyt muistan nämä ja paljon muuta.

-Heidi-

Oodi vauva-arjelle!

Tasan viikko sitten lauantaina pieni elämän ihmeemme vihdoinkin päätti syntyä ja vielä tasan laskettuna päivänä. Tarkka poika!

Olin kärsimättömänä yrittänyt kovasti saada synnytystä käynnistymään jo reilun viikon ajan erinäisillä keinoilla. Vadelmanlehtiteetä ja paljon. Se kuuluisa kolmen ässän kombokin tuli testattua ties kuinka monta kertaa. Olin kävellyt reippaammalla vauhdilla lenkkini. Hieronut akupisteitä ympäri kehoa. Luontoretkeillyt ja jopa synnytystä edellisinä päivinä käynyt juoksemassa porrastreeniä aika kiitettävällä temmolla. Mene ja tiedä oliko mistään todellisuudessa vauhdittamaan pikkumiehen maailmaan tuloa, sillä mitä nyt näistä asioista tietää ja on lukenut, vauvat syntyvät kun ovat siihen valmiita.

Odottavan aika on pitkä ja varsinkin raskauden loppuosa on tuskaista aikaa monella tapaa. Huonosti nukutut yöt eivät ole omiaan lisäämään energiaa synnytykseen ja sen jälkeiseen elämään. Kipuja saattaa olla joka paikassa, kuten minullakin oli ja niiden kanssa todellakin tuskailin sen viimeiset pari kuukautta. Mutta ihmeellistä kyllä, nämä kivut katoavat kuin seinään heti lapsen synnyttyä (uusien kipujen tullessa tilalle) tai ainakin laantuvat.

Sen kummemmin vielä menemättä synnytykseen ja siihen liittyviin asioihin, haluaisin vain hehkuttaa elämässä tapahtuvia asioita, joista nauttiminen moninkertaistaa elämänlaadun ja lisää kiitollisuuden tunnetta.

Tässä viikon päivät tuijotellessa uutta perheenjäsentämme, olen yhä hämmentynyt. Tuo pieni ihmeellinen, niin kaunis, tuuheatukkainen poikavauva on heittänyt maailmamme ylösalaisin, hyvällä tavalla. Olemme kaikki, niin me vanhemmat kuin isosiskokin, aivan myytyjä tämän uuden tulokkaan tuomaan rakkauden tunteeseen.

Vaikka tässä yhä harjoitellaan ja tutustutaan toisiimme, niin se tunne kun näet vastasyntyneen vauvasi ensimmäisen kerran ja kuulet hänen ensimmäisen parkaisunsa, on jotain aivan käsittämätöntä, ja se murtaa kyllä kaikin tavoin jokaisen vanhemman.

Vaikka päivät toistavat samaa kaavaa, syöttämistä ja vaipanvaihtoa 24/7, niin nautin jokaisesta hetkestä.

Esikoisen kanssa minulla oli kauhea kiire lähteä tekemään kaikkea heti. Treenaamaan. Asettamaan uutta tavoitetta maratonille. Palauttamaan kehoani samaan tilaan kuin se oli ennen raskautta. Viemään vauvaa vauvauintiin, vauvamuskariin, värileikkeihin, ties mihin mitä tiesin olevan tarjolla.

Nyt, kahdeksan vuoden jälkeen, olen kasvanut ihmisenä ihmiseksi joka haluan olla. Haluan nauttia tästä hetkestä. Haluan kokea nämä hetket sellaisina kuin ne ovat ilman että elän jo puoliksi huomista, ensi viikkoa tai ehkä jo ensi vuotta. Tämä vauva-aika on niin lyhyt, niin pieni osa meidän jokaisen elämää, että se on ohi nopeammin kuin arvataankaan.

Tällä kertaa minulla ei ole kiire mihinkään. Mitä väliä jos viikko synnytyksestä vatsan päällä on löysää nahkaa. Mitä väliä, jos en pääse treenaamaan vielä viikkoihin. Olen enemmän sinut oman kehoni kanssa tällä hetkellä kuin koskaan ikinä aiemmin. Se on tuoreen äidin keho, joka on saattanut juuri lapsen maailmaan, kaikessa epätäydellisyydessään, se keho on kauneinta maailmassa. Se ruokkii lastaan, se hoivaa lastaan, se ei kiirehdi asioiden edelle vaan elää tässä hetkessä ja antaa asioille aikaa. Se on hyväksymistä, ilman taistelua ulkopuolisia odotuksia vastaan.

En väitä ettenkö kaipaa treenaamista mutta se tulee sitten taas mukaan kun aika on oikea. Annetaan kehon palautua ensin vaunulenkkeillen. Ja nautitaan pienistä suurista ihmeistä matkanvarrella.

-Heidi-

Ihan pian.

Elämme jännittäviä aikoja. Ihan minä päivänä tahansa pikkuisemme voisi syntyä.

Voimistuvat tuntemukset erilaisina supistuksina enteilevät H-hetken lähestymistä. Joka yö käyn läpi synnytystä ja joka yö syntyy uusi pieni poika joka näyttää aina erilaiselta.

Tämä olotila on hyvinkin ainutlaatuinen. Tämä olotila on hyvinkin erityinen ja korvaamaton.

Olen yhtä malttamaton kuin esikoiseni odottaessaan Linnanmäelle pääsyä. Joko? Joko?

Lapsen syntymä on elämän suurimpia asioita. Se muuttaa koko ihmisen, halusi tai ei.

Esikoisen kohdalla en halunnut tätä uskoa ja elin kauan harhaluuloisena siitä että ei elämä siitä mihinkään muutu. Mutta riittävän kauan kun yritin taistella tuulimyllyjä vastaan, yöllisiä heräämisiä, rutiineja, oman ajan puutetta ja vanhemmuuteen liittyviä velvollisuuksia, aloin ymmärtää mistä elämässä lapsen syntymän jälkeen on kyse.

Tämä kaikki on muuttanut minua. Se on muuttanut elämääni. Se on tehnyt minusta äidin. Ja se on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua.

Ja nyt, olen saanut vielä toisen mahdollisuuden. Tämä tuntuu uskomattomalta ja on hienoa nähdä kuinka esikoiseni odottaa tätä uuden elämän alkua yhtä malttamattomana kuin me vanhemmat.

-Heidi-

Aamuyön pikkutunnit ja henkinen tasapainotila.

Näin aamuyöstä neljän aikaan on aina mukava miettiä kaikenlaista.

Kuten 39. raskausviikon käynnistymistä.

Supistuksia, joita tulee jatkuvasti enemmän ja enemmän, ja mitä oudoimmilla tavoilla.

Tulevaa pikkumiestä, joka viime viikkoisessa ultrassa heilutti meille iloisesti keskisormeaan kun lääkäri yritti saada mittoja ylös.

Sekä omaa kehoaan, joka on matkanvarrella muuttunut.

Viikot käyvät vähiin ja kuten olen aiemminkin jo sanonut, niin olen hyvin yllättynyt jos tämä kaveri pysyy sisällä yli lasketun ajan. Toki koskaanhan ei voi tietää, sillä he tulevat ulos  sitten kun ovat siihen valmiita.

Kaikki on kuitenkin meidän puolesta valmista. Niin valmista kuin voi vain olla. Nyt vain odotellaan.

Olen ollut väsynyt. Hyvin väsynyt. Yöt ovat erittäin epämukavia ja kivuliaita, joten unen määrä jää vähiin. Kohdun ollessa hyvinkin ylhäällä yhä edelleen, painaen kylkikaaria, jotka ovat aivan tulessa, olotila on jopa tuskainen. Epäilevät jopa palleatyrää oikean puoleisen rajun kivun takia.

Liikunta on ollut vähissä. Olen tehnyt sen mitä olen pystynyt. Kävellyt hissukseen ja touhunnut kotona. Sekä nauttinut kesäpäivistä. Ovat muuten kauneimmillaan just nyt kaikessa vihreydessään.

Suhteeni omaan kehoon on muuttunut täysin. En ehkä osaa vielä sitä pukea sanoiksi mutta sana hyväksyvä kertoo ehkä eniten muutoksesta mitä mieleni ja kehoni välillä on tapahtunut tämän raskauden aikana.

Minulla ei ole pienintäkään tarvetta suorittaa mitään kehoni kautta. Se että valmistaudun niin henkisesti kuin fyysisesti tulevaan ponnistukseen kaikkine kipuineni on riittävä. Nyt on vain kerättävä energiaa siihen, ei tuhlattava sitä. Ja kun keho muutenkin porskuttaa miinuskaloreilla tämän hetkiseen tarpeeseen nähden, niin miksi tekisin enemmän hallaa itselleni ja jaksamiselleni.

Armollisuus. Se on aika kaiken kattava sana.

Tunneaallokkoani voi hiukan kuvata samoilla fiiliksilllä kuin parin ylikuntokauden jälkeen. Tunnelataus tällä hetkellä fyysistä rasitusta kohtaan on hyvinkin negatiivinen. Aivan kuin olisin saanut siitä yliannostuksen, taas kerran. Mutta en ole huolissani, näin on ollut aiemminkin ja into liikkumiseen on aina palannut.

Mistä olen ylpeä itsessäni, on se että olen päässyt irti "pitäisi tehdä" vuoropuheluista itseni kanssa. Ei minun pitäisi tehdä mitään muuta kuin sen mitä teen. Tätä raskautta en ole suorittanut vaan olen kuunnellut kehoani ja mieltäni enemmän kuin koskaan aiemmin.

Ja nyt pikkumies, voisitko tulla jo ulos niin päästään vaunulenkille...!!!! :) :)

-Heidi-

Elämän sallittu tunneaallokko.

Tunteikkuudelleni en voi mitään. Enkä voi sitä edes laittaa raskaushormonien piikkiin.

Se on minussa ja se saa olla osa minua. Koen sen vahvuutena, en heikkoutena.

Eilen minut yllätettiin täysin. Joukko ihania ystäviäni, niin lapsuuden ajoilta kuin työelämästäkin, olivat järjestäneet minulle babyshowerit eli vauvakutsut. Nähdessäni sen kaiken, niin nämä ihanat ihmiset kuin sen kaiken uurastuksen mitä he olivat tehneet, liikutuin hysteeriseen itkuun. Olin hyvin hämilläni mutta niin iloinen ja onnellinen että itkusta ei ollut tulla loppua. Mutta nämä ihanat ihmiset tietävät, he tuntevat minut, olemme nauraneet ja itkeneet yhdessä monia kertoja. He tietävät.

Viime ajat ovat olleet hyvin tunteikasta aikaa monella tapaa. Niin hyvässä kuin pahassa.

Kyynel tulee silmään siitä kun mietin kuinka tyttäreni ekaluokka on ohi ja hän astuu askeleen koulumaailmassa taas eteenpäin.

Tänään siis itketään taas kevätjuhlassa.

Uuden tulokkaan potkut vatsassa ja synnytyksen uhkaavasti lähestyessä, monesti herkistyy miettimään asioita ja kasvavaa perhettämme, ja sitä kuinka kiitollinen saa olla.

Elämä on monien tunteikkaiden tapahtumien summa. Emme muista päiviä mutta muistamme hetkiä. Hetkiä, jotka ravisuttavat sieluamme ja tekevät meistä haavoittuvaisia. Vaikka tunteiden vallassa monesti moni asia hämärtyy niin silti, samaan aikaan, moni asia kirkastuu entisestään. Läpi kyynelten, alamme nähdä kirkkaammin, läpi sydämen, alamme tuntea voimakkaammin. Ilman tunteita, elämä on vain puoliksi elettyä ja siihen kuuluu väliin myös kyynelvirtaa.

Mitä suurin kiitos kaikille eilen mukana olleillle eli kiitos Amanda, Katrin, Jenni, Heli, Piia, Anna, Kirsi ja Tiina - teitte päivästäni suuren ja ihanan!! Kiitos <3

Näihin tunnelmiin ja näihin kyyneliin, alan valmistautua tyttäreni kevätjuhlaan. Mukana toki monta nessupakettia... <3

-Heidi-

Äitiys ja elämä.

Eilen illalla nukahdin tyttäreni viereen. Olin väsynyt ja jopa niin uupunut etten jaksanut edes vetää peittoa päälle.

"Äiti, mä autan sinua ja peittelen sinut," ekaluokan kohta läpi käynyt tyttäreni ilmoittaa.

Kyynel tulee silmään kun mietin kuinka hieno ihminen hänestä on kasvanut. En voisi olla enempää ylpeä.

Lapsemme ovat ihmeitä. He tekevät asioita, joita me aikuiset emme enää niin automaattisesti tee. He osaavat nauttia pienistä asioista kuin nämä asiat olisivat kalleimpia asioita maan päällä. Ja todellisuudessa nämä asiat ovatkin niitä kalleimpia, ja tärkeimpiä.

He osaavat hassutella ja heittäytyä, nauraa ja iloita aidosti ja keksiä mitä oudoimpia juttuja, joita me aikuiset vain jäämme suu auki ihmettelemään.

Tyttäreni luokka oli ollut eilen retkellä Korkeasaaressa. Siellä heidän oli pitänyt kulkea pienissä ryhmissä ja huolehtia toinen toisistaan. Kuinka innoissaan tämä reipas, vielä niin pieni ihmisen alku, tätä retkeä kotona kertoikaan ja näytti kännykällä otettuja kuvia leijonasta, lumitiikerin selästä ja jostain sarvipäisestä sorkkajalasta. Ja vielä, kamerasta löytyi kuva luokkakavereista, jotka olivat kuuluneet hänen ryhmäänsä.

Kuuntelin vieressä nieleskellen kyyneleitä ja jälkeen päin miettien, että mihin nämä kaikki vuodet ovat menneet. Miten kahdeksan vuotta oli voinut kulua niin pian? Ihan äskettäinhän hän oli ollut vasta vauva.

Paljon mahtuu näihin kahdeksaan vuoteen. Ja tuntuu että olen itsekin kasvanut näiden vuosien aikana aikuiseksi, tai ainakin aikuisemmaksi. Äitiys on tuonut vahvuutta ja määrätietoisuutta selvitä tilanteista kuin tilanteista, ja näitä tilanteita on matkanvarrella ollut, avoerosta masennukseen, rintasyöpäepäilystä burnouttiin.

Nyt, uuden elämän kasvaessa sisälläni, voin sanoa että olen valmiimpi uudelleen äidiksi kuin koskaan aiemmin. Menneisyyden kasvukaudet on pystytty kääntämään voitoiksi, ilman katkeruutta ja mielipahaa. Onnellisuus on vallannut tunteet ja kiitollisuus on läsnä pienissäkin asioissa, joka ikinen päivä.

Ihmisen on käytävä läpi elämässä menetyksiä, arvomaailman ravisteluja, kohdattava terveyden kannalta vakaviakin asioita silmästä silmään ja opittava nöyräksi asioiden edessä, joihin ei voi vaikuttaa. Mutta niihin joihin pystymme vaikuttamaan, niin tehkäämme niiden kautta elämästä positiivisempaa, nautinnollisempaa ja ikimuistoisempaa. Meillä on vain tämä elämä, olkaamme kiitollisia siitä!

7 asiaa, joita emme voi rahalla ostaa:

Onnellinen perhe

Aito rakkaus

Intohimo

Aika

Tieto

Kunnioitus

Sisäinen rauha

Jos sinulla on edes joitain näistä, muista olla kiitollinen. Jos sinulla on nämä kaikki, muistathan olla enemmän kuin kiitollinen. <3

-Heidi-

Askeleen edellä.

Aloitin äitiysloman kunniaksi lukemaan Maaret Kallion kirjaa Lujasti lempeä. Jo ensimmäisillä sivuilla kirjassa kysyttiin motiiveista ottaa juuri tämä kirja käteen luettavaksi. Oma vastaukseni hämmensi itseänikin.

Olen viimeisen parinkymmenen vuoden aikana lukenut yhden sun toisenlaista "self-help" kirjaa paremman elämän, ja paremman minän toivossa. Mene ja tiedä onko niistä ollut apua.

Olen viettänyt enemmän aikaa kirjakaupoissa hyllyjen välissä etsien jotain elämää suurempaa kuin urheiluliikkeissä etsien treenivaatteita, varsinkin aikana jonka vietin Lontoossa. Moni ei todellisuudessa tiedäkään että olen hyvinkin syvällinen pohtija, loppujen lopuksi oikea kirjanörtti, ja yksinäisen tien kulkija, enkä niin sosiaalinen kuin mitä työni kautta minua on oppinut tuntemaan ja tietämään.

Kun kysyin itseltäni miksi? Eli miksi poimin käteeni juuri tämän kirjan, en oikein osannut vastata. Ja mitä pidemmälle sivuja siirryin, sain havaita että vastaukseni oli yhä edelleenkin epätietoinen.

Ei minulla ollut tarve tehdä elämästäni toisenlaista, tai parempaa. Ei minulla ollut tarvetta olla jotain muuta mitä jo olin.

Havaitsin että olen askeleen edempänä muita kirjan lukijoita, sillä olen hyvinkin tyytyväinen elämääni tässä ja nyt.

Minulla on hyvä olla näin. Minun ei tarvitse todistella kenellekään mitään. Olen tasapainossa itseni kanssa. Minulla on kaikkea mitä elämältä voin toivoa. 

Minulla on perhe. Uskomattoman upea tytär. Maailman paras ja ihanin mies. Uusi elämä kasvamassa sisälläni. Koti jossa meillä kaikilla on hyvä olla, jossa jokainen viihdymme. Teen työtä, jolla on tarkoitus ja josta nautin suunnattomasti.

Rakkaus. Tasapaino. Hyvinvointi. Kiitollisuus. Tyytyväisyys. Onnellisuus. Nämä ovat kaikki läsnä päivittäin.

Mutta älkää käsittäkö väärin, vaikka asiat ovat hyvin, se ei tarkoita etteikö elämässäni olisi myös huonoja päiviä, surua ja vastoinkäymisiä. Elämän tasapaino löytyykin juuri tästä. Välillä luontokin kaipaa vettä kasvaakseen.

Olen hyväksynyt että elämä on ilon ja surun taistelukenttä ja oikealla asenteella pääsee pitkälle jos ja kun ymmärtää että kumpaakin tarvitaan onnelliseen ja tasapainoiseen elämän taipaleeseen.

Kun katson aikaa taaksepäin, tämä kirja olisi ollut tervetullut luettavaksi elämässäni aiemmin. Silloin kuin etsin paikkaani, etsin elämääni, ja etsin itseäni.

Nyt, tällä hetkellä, olen sinut itseni kanssa enemmän kuin koskaan, tyytyväinen elämääni enemmän kuin koskaan. On suunta. On tarkoitus. Ja mikä parasta. Suunnalla on tarkoitus.

Minun oli tarkoitus poimia tämä kirja luettavaksi havaitakseni kaikki nämä asiat ja ymmärtääkseni kuinka suuren matkan olen matkannut niistä ajoista kun elämä ei ollut niin tasapainossa.

Matka jatkuu. Aina opimme. Aina oivallamme.

Myös nämä ahaa-elämykset olivat tämän kirjan tarkoitus.

Kiitos rakas puolisoni Timo että olet tällä matkalla mukana. <3

-Heidi