"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

lauantai 9. heinäkuuta 2016

Oodi vauva-arjelle!

Tasan viikko sitten lauantaina pieni elämän ihmeemme vihdoinkin päätti syntyä ja vielä tasan laskettuna päivänä. Tarkka poika!
Olin kärsimättömänä yrittänyt kovasti saada synnytystä käynnistymään jo reilun viikon ajan erinäisillä keinoilla. Vadelmanlehtiteetä ja paljon. Se kuuluisa kolmen ässän kombokin tuli testattua ties kuinka monta kertaa. Olin kävellyt reippaammalla vauhdilla lenkkini. Hieronut akupisteitä ympäri kehoa. Luontoretkeillyt ja jopa synnytystä edellisinä päivinä käynyt juoksemassa porrastreeniä aika kiitettävällä temmolla. Mene ja tiedä oliko mistään todellisuudessa vauhdittamaan pikkumiehen maailmaan tuloa, sillä mitä nyt näistä asioista tietää ja on lukenut, vauvat syntyvät kun ovat siihen valmiita.
Odottavan aika on pitkä ja varsinkin raskauden loppuosa on tuskaista aikaa monella tapaa. Huonosti nukutut yöt eivät ole omiaan lisäämään energiaa synnytykseen ja sen jälkeiseen elämään. Kipuja saattaa olla joka paikassa, kuten minullakin oli ja niiden kanssa todellakin tuskailin sen viimeiset pari kuukautta. Mutta ihmeellistä kyllä, nämä kivut katoavat kuin seinään heti lapsen synnyttyä (uusien kipujen tullessa tilalle) tai ainakin laantuvat.
Sen kummemmin vielä menemättä synnytykseen ja siihen liittyviin asioihin, haluaisin vain hehkuttaa elämässä tapahtuvia asioita, joista nauttiminen moninkertaistaa elämänlaadun ja lisää kiitollisuuden tunnetta.
Tässä viikon päivät tuijotellessa uutta perheenjäsentämme, olen yhä hämmentynyt. Tuo pieni ihmeellinen, niin kaunis, tuuheatukkainen poikavauva on heittänyt maailmamme ylösalaisin, hyvällä tavalla. Olemme kaikki, niin me vanhemmat kuin isosiskokin, aivan myytyjä tämän uuden tulokkaan tuomaan rakkauden tunteeseen.
Vaikka tässä yhä harjoitellaan ja tutustutaan toisiimme, niin se tunne kun näet vastasyntyneen vauvasi ensimmäisen kerran ja kuulet hänen ensimmäisen parkaisunsa, on jotain aivan käsittämätöntä, ja se murtaa kyllä kaikin tavoin jokaisen vanhemman.
Vaikka päivät toistavat samaa kaavaa, syöttämistä ja vaipanvaihtoa 24/7, niin nautin jokaisesta hetkestä.
Esikoisen kanssa minulla oli kauhea kiire lähteä tekemään kaikkea heti. Treenaamaan. Asettamaan uutta tavoitetta maratonille. Palauttamaan kehoani samaan tilaan kuin se oli ennen raskautta. Viemään vauvaa vauvauintiin, vauvamuskariin, värileikkeihin, ties mihin mitä tiesin olevan tarjolla.
Nyt, kahdeksan vuoden jälkeen, olen kasvanut ihmisenä ihmiseksi joka haluan olla. Haluan nauttia tästä hetkestä. Haluan kokea nämä hetket sellaisina kuin ne ovat ilman että elän jo puoliksi huomista, ensi viikkoa tai ehkä jo ensi vuotta. Tämä vauva-aika on niin lyhyt, niin pieni osa meidän jokaisen elämää, että se on ohi nopeammin kuin arvataankaan.
Tällä kertaa minulla ei ole kiire mihinkään. Mitä väliä jos viikko synnytyksestä vatsan päällä on löysää nahkaa. Mitä väliä, jos en pääse treenaamaan vielä viikkoihin. Olen enemmän sinut oman kehoni kanssa tällä hetkellä kuin koskaan ikinä aiemmin. Se on tuoreen äidin keho, joka on saattanut juuri lapsen maailmaan, kaikessa epätäydellisyydessään, se keho on kauneinta maailmassa. Se ruokkii lastaan, se hoivaa lastaan, se ei kiirehdi asioiden edelle vaan elää tässä hetkessä ja antaa asioille aikaa. Se on hyväksymistä, ilman taistelua ulkopuolisia odotuksia vastaan.
En väitä ettenkö kaipaa treenaamista mutta se tulee sitten taas mukaan kun aika on oikea. Annetaan kehon palautua ensin vaunulenkkeillen. Ja nautitaan pienistä suurista ihmeistä matkanvarrella.

-Heidi-


1 kommentti: