Kuten 39. raskausviikon käynnistymistä.
Supistuksia, joita tulee jatkuvasti enemmän ja enemmän, ja mitä oudoimmilla tavoilla.
Tulevaa pikkumiestä, joka viime viikkoisessa ultrassa heilutti meille iloisesti keskisormeaan kun lääkäri yritti saada mittoja ylös.
Sekä omaa kehoaan, joka on matkanvarrella muuttunut.
Viikot käyvät vähiin ja kuten olen aiemminkin jo sanonut, niin olen hyvin yllättynyt jos tämä kaveri pysyy sisällä yli lasketun ajan. Toki koskaanhan ei voi tietää, sillä he tulevat ulos sitten kun ovat siihen valmiita.
Kaikki on kuitenkin meidän puolesta valmista. Niin valmista kuin voi vain olla. Nyt vain odotellaan.
Olen ollut väsynyt. Hyvin väsynyt. Yöt ovat erittäin epämukavia ja kivuliaita, joten unen määrä jää vähiin. Kohdun ollessa hyvinkin ylhäällä yhä edelleen, painaen kylkikaaria, jotka ovat aivan tulessa, olotila on jopa tuskainen. Epäilevät jopa palleatyrää oikean puoleisen rajun kivun takia.
Liikunta on ollut vähissä. Olen tehnyt sen mitä olen pystynyt. Kävellyt hissukseen ja touhunnut kotona. Sekä nauttinut kesäpäivistä. Ovat muuten kauneimmillaan just nyt kaikessa vihreydessään.
Suhteeni omaan kehoon on muuttunut täysin. En ehkä osaa vielä sitä pukea sanoiksi mutta sana hyväksyvä kertoo ehkä eniten muutoksesta mitä mieleni ja kehoni välillä on tapahtunut tämän raskauden aikana.
Minulla ei ole pienintäkään tarvetta suorittaa mitään kehoni kautta. Se että valmistaudun niin henkisesti kuin fyysisesti tulevaan ponnistukseen kaikkine kipuineni on riittävä. Nyt on vain kerättävä energiaa siihen, ei tuhlattava sitä. Ja kun keho muutenkin porskuttaa miinuskaloreilla tämän hetkiseen tarpeeseen nähden, niin miksi tekisin enemmän hallaa itselleni ja jaksamiselleni.
Armollisuus. Se on aika kaiken kattava sana.
Tunneaallokkoani voi hiukan kuvata samoilla fiiliksilllä kuin parin ylikuntokauden jälkeen. Tunnelataus tällä hetkellä fyysistä rasitusta kohtaan on hyvinkin negatiivinen. Aivan kuin olisin saanut siitä yliannostuksen, taas kerran. Mutta en ole huolissani, näin on ollut aiemminkin ja into liikkumiseen on aina palannut.
Mistä olen ylpeä itsessäni, on se että olen päässyt irti "pitäisi tehdä" vuoropuheluista itseni kanssa. Ei minun pitäisi tehdä mitään muuta kuin sen mitä teen. Tätä raskautta en ole suorittanut vaan olen kuunnellut kehoani ja mieltäni enemmän kuin koskaan aiemmin.
Ja nyt pikkumies, voisitko tulla jo ulos niin päästään vaunulenkille...!!!! :) :)
-Heidi-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti