Ihailevin katsein seurasin tänä aamuna nelivuotiasta tytärtäni, joka roikkui ikkunalaudalla haltioituneena ensilumesta. Maa oli muuttanut väriään yön aikana ja ihmetys oli suuri kun havaittiin valkoinen lumivaippa tienposkilla ja nurmikoilla.
"Voiko nyt mennä tekemään lumiukkoja?"
"Ei kulta vielä."
"Milloin sitten?"
"Lunta pitää tulla lisää."
"Milloin sitä tulee?"
"En tiedä."
"Miten niin et tiedä? Äidit tietää aina kaiken!"
Hah. No, melkein kaiken.
Lapsilla on vielä mahdollisuus luoda ympärilleen maailma, jossa moni asia tuntuu vielä uudelta ja ihmeelliseltä.
(Ja äidit ovat vielä neljävuotiaan silmin kaikkitietäviä tietotoimistoja!)
Ensilumi oli omassakin lapsuudessani se ihmetys. Siitä nautittiin täysillä, otettiin kaikki irti kaikella mahdollisella tavalla. Kunnes aikuisena aloin inhota talvea - varsinkin seitsemän ulkomailla asutun vuoden jälkeen - ja tulin "allergiseksi" kylmälle.
Tässä sitä taas ollaan, talven kynnyksellä, miettien että miten tästä jälleen kerran selvitään.
Ensilumi. Auringonpaiste. Lähes vapaapäivä. Ja kuppi kuumaa kahvilassa tyttäreni kanssa tekivät päivän. Kaikella ilolla ja ihmetyksellä itsekin yritin siihen asennoitua.
Suuri kiitos kuuluu tästä tyttärelleni, jonka kautta saan kipinän aina tavalla tai toisella hyviin asioihin. Lapsen aito ilo ja onni ovat ihailtavia, niistä ammentaa itsekin monesti positiivista energiaa.
Tänään ei siis treenata. Tänään ihmetellään ja kummastellaan, nautitaan lapsen tavoin pienistä ilon aiheista ja tehdään niistä suuria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti