Ihan pian.

Elämme jännittäviä aikoja. Ihan minä päivänä tahansa pikkuisemme voisi syntyä.

Voimistuvat tuntemukset erilaisina supistuksina enteilevät H-hetken lähestymistä. Joka yö käyn läpi synnytystä ja joka yö syntyy uusi pieni poika joka näyttää aina erilaiselta.

Tämä olotila on hyvinkin ainutlaatuinen. Tämä olotila on hyvinkin erityinen ja korvaamaton.

Olen yhtä malttamaton kuin esikoiseni odottaessaan Linnanmäelle pääsyä. Joko? Joko?

Lapsen syntymä on elämän suurimpia asioita. Se muuttaa koko ihmisen, halusi tai ei.

Esikoisen kohdalla en halunnut tätä uskoa ja elin kauan harhaluuloisena siitä että ei elämä siitä mihinkään muutu. Mutta riittävän kauan kun yritin taistella tuulimyllyjä vastaan, yöllisiä heräämisiä, rutiineja, oman ajan puutetta ja vanhemmuuteen liittyviä velvollisuuksia, aloin ymmärtää mistä elämässä lapsen syntymän jälkeen on kyse.

Tämä kaikki on muuttanut minua. Se on muuttanut elämääni. Se on tehnyt minusta äidin. Ja se on parasta mitä ihmiselle voi tapahtua.

Ja nyt, olen saanut vielä toisen mahdollisuuden. Tämä tuntuu uskomattomalta ja on hienoa nähdä kuinka esikoiseni odottaa tätä uuden elämän alkua yhtä malttamattomana kuin me vanhemmat.

-Heidi-

Aamuyön pikkutunnit ja henkinen tasapainotila.

Näin aamuyöstä neljän aikaan on aina mukava miettiä kaikenlaista.

Kuten 39. raskausviikon käynnistymistä.

Supistuksia, joita tulee jatkuvasti enemmän ja enemmän, ja mitä oudoimmilla tavoilla.

Tulevaa pikkumiestä, joka viime viikkoisessa ultrassa heilutti meille iloisesti keskisormeaan kun lääkäri yritti saada mittoja ylös.

Sekä omaa kehoaan, joka on matkanvarrella muuttunut.

Viikot käyvät vähiin ja kuten olen aiemminkin jo sanonut, niin olen hyvin yllättynyt jos tämä kaveri pysyy sisällä yli lasketun ajan. Toki koskaanhan ei voi tietää, sillä he tulevat ulos  sitten kun ovat siihen valmiita.

Kaikki on kuitenkin meidän puolesta valmista. Niin valmista kuin voi vain olla. Nyt vain odotellaan.

Olen ollut väsynyt. Hyvin väsynyt. Yöt ovat erittäin epämukavia ja kivuliaita, joten unen määrä jää vähiin. Kohdun ollessa hyvinkin ylhäällä yhä edelleen, painaen kylkikaaria, jotka ovat aivan tulessa, olotila on jopa tuskainen. Epäilevät jopa palleatyrää oikean puoleisen rajun kivun takia.

Liikunta on ollut vähissä. Olen tehnyt sen mitä olen pystynyt. Kävellyt hissukseen ja touhunnut kotona. Sekä nauttinut kesäpäivistä. Ovat muuten kauneimmillaan just nyt kaikessa vihreydessään.

Suhteeni omaan kehoon on muuttunut täysin. En ehkä osaa vielä sitä pukea sanoiksi mutta sana hyväksyvä kertoo ehkä eniten muutoksesta mitä mieleni ja kehoni välillä on tapahtunut tämän raskauden aikana.

Minulla ei ole pienintäkään tarvetta suorittaa mitään kehoni kautta. Se että valmistaudun niin henkisesti kuin fyysisesti tulevaan ponnistukseen kaikkine kipuineni on riittävä. Nyt on vain kerättävä energiaa siihen, ei tuhlattava sitä. Ja kun keho muutenkin porskuttaa miinuskaloreilla tämän hetkiseen tarpeeseen nähden, niin miksi tekisin enemmän hallaa itselleni ja jaksamiselleni.

Armollisuus. Se on aika kaiken kattava sana.

Tunneaallokkoani voi hiukan kuvata samoilla fiiliksilllä kuin parin ylikuntokauden jälkeen. Tunnelataus tällä hetkellä fyysistä rasitusta kohtaan on hyvinkin negatiivinen. Aivan kuin olisin saanut siitä yliannostuksen, taas kerran. Mutta en ole huolissani, näin on ollut aiemminkin ja into liikkumiseen on aina palannut.

Mistä olen ylpeä itsessäni, on se että olen päässyt irti "pitäisi tehdä" vuoropuheluista itseni kanssa. Ei minun pitäisi tehdä mitään muuta kuin sen mitä teen. Tätä raskautta en ole suorittanut vaan olen kuunnellut kehoani ja mieltäni enemmän kuin koskaan aiemmin.

Ja nyt pikkumies, voisitko tulla jo ulos niin päästään vaunulenkille...!!!! :) :)

-Heidi-

Elämän sallittu tunneaallokko.

Tunteikkuudelleni en voi mitään. Enkä voi sitä edes laittaa raskaushormonien piikkiin.

Se on minussa ja se saa olla osa minua. Koen sen vahvuutena, en heikkoutena.

Eilen minut yllätettiin täysin. Joukko ihania ystäviäni, niin lapsuuden ajoilta kuin työelämästäkin, olivat järjestäneet minulle babyshowerit eli vauvakutsut. Nähdessäni sen kaiken, niin nämä ihanat ihmiset kuin sen kaiken uurastuksen mitä he olivat tehneet, liikutuin hysteeriseen itkuun. Olin hyvin hämilläni mutta niin iloinen ja onnellinen että itkusta ei ollut tulla loppua. Mutta nämä ihanat ihmiset tietävät, he tuntevat minut, olemme nauraneet ja itkeneet yhdessä monia kertoja. He tietävät.

Viime ajat ovat olleet hyvin tunteikasta aikaa monella tapaa. Niin hyvässä kuin pahassa.

Kyynel tulee silmään siitä kun mietin kuinka tyttäreni ekaluokka on ohi ja hän astuu askeleen koulumaailmassa taas eteenpäin.

Tänään siis itketään taas kevätjuhlassa.

Uuden tulokkaan potkut vatsassa ja synnytyksen uhkaavasti lähestyessä, monesti herkistyy miettimään asioita ja kasvavaa perhettämme, ja sitä kuinka kiitollinen saa olla.

Elämä on monien tunteikkaiden tapahtumien summa. Emme muista päiviä mutta muistamme hetkiä. Hetkiä, jotka ravisuttavat sieluamme ja tekevät meistä haavoittuvaisia. Vaikka tunteiden vallassa monesti moni asia hämärtyy niin silti, samaan aikaan, moni asia kirkastuu entisestään. Läpi kyynelten, alamme nähdä kirkkaammin, läpi sydämen, alamme tuntea voimakkaammin. Ilman tunteita, elämä on vain puoliksi elettyä ja siihen kuuluu väliin myös kyynelvirtaa.

Mitä suurin kiitos kaikille eilen mukana olleillle eli kiitos Amanda, Katrin, Jenni, Heli, Piia, Anna, Kirsi ja Tiina - teitte päivästäni suuren ja ihanan!! Kiitos <3

Näihin tunnelmiin ja näihin kyyneliin, alan valmistautua tyttäreni kevätjuhlaan. Mukana toki monta nessupakettia... <3

-Heidi-

Äitiys ja elämä.

Eilen illalla nukahdin tyttäreni viereen. Olin väsynyt ja jopa niin uupunut etten jaksanut edes vetää peittoa päälle.

"Äiti, mä autan sinua ja peittelen sinut," ekaluokan kohta läpi käynyt tyttäreni ilmoittaa.

Kyynel tulee silmään kun mietin kuinka hieno ihminen hänestä on kasvanut. En voisi olla enempää ylpeä.

Lapsemme ovat ihmeitä. He tekevät asioita, joita me aikuiset emme enää niin automaattisesti tee. He osaavat nauttia pienistä asioista kuin nämä asiat olisivat kalleimpia asioita maan päällä. Ja todellisuudessa nämä asiat ovatkin niitä kalleimpia, ja tärkeimpiä.

He osaavat hassutella ja heittäytyä, nauraa ja iloita aidosti ja keksiä mitä oudoimpia juttuja, joita me aikuiset vain jäämme suu auki ihmettelemään.

Tyttäreni luokka oli ollut eilen retkellä Korkeasaaressa. Siellä heidän oli pitänyt kulkea pienissä ryhmissä ja huolehtia toinen toisistaan. Kuinka innoissaan tämä reipas, vielä niin pieni ihmisen alku, tätä retkeä kotona kertoikaan ja näytti kännykällä otettuja kuvia leijonasta, lumitiikerin selästä ja jostain sarvipäisestä sorkkajalasta. Ja vielä, kamerasta löytyi kuva luokkakavereista, jotka olivat kuuluneet hänen ryhmäänsä.

Kuuntelin vieressä nieleskellen kyyneleitä ja jälkeen päin miettien, että mihin nämä kaikki vuodet ovat menneet. Miten kahdeksan vuotta oli voinut kulua niin pian? Ihan äskettäinhän hän oli ollut vasta vauva.

Paljon mahtuu näihin kahdeksaan vuoteen. Ja tuntuu että olen itsekin kasvanut näiden vuosien aikana aikuiseksi, tai ainakin aikuisemmaksi. Äitiys on tuonut vahvuutta ja määrätietoisuutta selvitä tilanteista kuin tilanteista, ja näitä tilanteita on matkanvarrella ollut, avoerosta masennukseen, rintasyöpäepäilystä burnouttiin.

Nyt, uuden elämän kasvaessa sisälläni, voin sanoa että olen valmiimpi uudelleen äidiksi kuin koskaan aiemmin. Menneisyyden kasvukaudet on pystytty kääntämään voitoiksi, ilman katkeruutta ja mielipahaa. Onnellisuus on vallannut tunteet ja kiitollisuus on läsnä pienissäkin asioissa, joka ikinen päivä.

Ihmisen on käytävä läpi elämässä menetyksiä, arvomaailman ravisteluja, kohdattava terveyden kannalta vakaviakin asioita silmästä silmään ja opittava nöyräksi asioiden edessä, joihin ei voi vaikuttaa. Mutta niihin joihin pystymme vaikuttamaan, niin tehkäämme niiden kautta elämästä positiivisempaa, nautinnollisempaa ja ikimuistoisempaa. Meillä on vain tämä elämä, olkaamme kiitollisia siitä!

7 asiaa, joita emme voi rahalla ostaa:

Onnellinen perhe

Aito rakkaus

Intohimo

Aika

Tieto

Kunnioitus

Sisäinen rauha

Jos sinulla on edes joitain näistä, muista olla kiitollinen. Jos sinulla on nämä kaikki, muistathan olla enemmän kuin kiitollinen. <3

-Heidi-

Askeleen edellä.

Aloitin äitiysloman kunniaksi lukemaan Maaret Kallion kirjaa Lujasti lempeä. Jo ensimmäisillä sivuilla kirjassa kysyttiin motiiveista ottaa juuri tämä kirja käteen luettavaksi. Oma vastaukseni hämmensi itseänikin.

Olen viimeisen parinkymmenen vuoden aikana lukenut yhden sun toisenlaista "self-help" kirjaa paremman elämän, ja paremman minän toivossa. Mene ja tiedä onko niistä ollut apua.

Olen viettänyt enemmän aikaa kirjakaupoissa hyllyjen välissä etsien jotain elämää suurempaa kuin urheiluliikkeissä etsien treenivaatteita, varsinkin aikana jonka vietin Lontoossa. Moni ei todellisuudessa tiedäkään että olen hyvinkin syvällinen pohtija, loppujen lopuksi oikea kirjanörtti, ja yksinäisen tien kulkija, enkä niin sosiaalinen kuin mitä työni kautta minua on oppinut tuntemaan ja tietämään.

Kun kysyin itseltäni miksi? Eli miksi poimin käteeni juuri tämän kirjan, en oikein osannut vastata. Ja mitä pidemmälle sivuja siirryin, sain havaita että vastaukseni oli yhä edelleenkin epätietoinen.

Ei minulla ollut tarve tehdä elämästäni toisenlaista, tai parempaa. Ei minulla ollut tarvetta olla jotain muuta mitä jo olin.

Havaitsin että olen askeleen edempänä muita kirjan lukijoita, sillä olen hyvinkin tyytyväinen elämääni tässä ja nyt.

Minulla on hyvä olla näin. Minun ei tarvitse todistella kenellekään mitään. Olen tasapainossa itseni kanssa. Minulla on kaikkea mitä elämältä voin toivoa. 

Minulla on perhe. Uskomattoman upea tytär. Maailman paras ja ihanin mies. Uusi elämä kasvamassa sisälläni. Koti jossa meillä kaikilla on hyvä olla, jossa jokainen viihdymme. Teen työtä, jolla on tarkoitus ja josta nautin suunnattomasti.

Rakkaus. Tasapaino. Hyvinvointi. Kiitollisuus. Tyytyväisyys. Onnellisuus. Nämä ovat kaikki läsnä päivittäin.

Mutta älkää käsittäkö väärin, vaikka asiat ovat hyvin, se ei tarkoita etteikö elämässäni olisi myös huonoja päiviä, surua ja vastoinkäymisiä. Elämän tasapaino löytyykin juuri tästä. Välillä luontokin kaipaa vettä kasvaakseen.

Olen hyväksynyt että elämä on ilon ja surun taistelukenttä ja oikealla asenteella pääsee pitkälle jos ja kun ymmärtää että kumpaakin tarvitaan onnelliseen ja tasapainoiseen elämän taipaleeseen.

Kun katson aikaa taaksepäin, tämä kirja olisi ollut tervetullut luettavaksi elämässäni aiemmin. Silloin kuin etsin paikkaani, etsin elämääni, ja etsin itseäni.

Nyt, tällä hetkellä, olen sinut itseni kanssa enemmän kuin koskaan, tyytyväinen elämääni enemmän kuin koskaan. On suunta. On tarkoitus. Ja mikä parasta. Suunnalla on tarkoitus.

Minun oli tarkoitus poimia tämä kirja luettavaksi havaitakseni kaikki nämä asiat ja ymmärtääkseni kuinka suuren matkan olen matkannut niistä ajoista kun elämä ei ollut niin tasapainossa.

Matka jatkuu. Aina opimme. Aina oivallamme.

Myös nämä ahaa-elämykset olivat tämän kirjan tarkoitus.

Kiitos rakas puolisoni Timo että olet tällä matkalla mukana. <3

-Heidi

Mammalomalla.

Ensimmäisenä virallisena mammaloma-aamunahan on erittäin mukava herätä klo 4.57. Tai paremminkin olla nukkumatta lähes lainkaan koko yönä kun mikään asento ei vaan enää tunnu hyvältä.

Tähän ollaan siis tultu. Kipuihin. Kolotuksiin. Epämukavuuksiin. Unettomiin öihin. Ei siis enää niihin huonosti nukuttuihin, vaan ihan täysin unettomiin.

Mutta silti voin hehkuttaa - whoo hoo! Mammis!! Nyt voin yrittää korvata univajetta päiväunilla ja tarvittavilla lepohetkillä, jotka todellakin ovat tarpeen, sillä univajeen kanssa ei leikitä.

Uni ja lepo ovat tärkeä osa äidin arkea, ja siitä ei kannata tinkiä. Ei äidin tarvitse stereotypioiden valossa olla väsynyt ja näyttää nuutuneelta vaan yrittää nukkua kaikin mahdollisin keinoin univajettaan pois aina kun siihen tulee mahdollisuus, niin raskausaikana kuin vauva-arjessakin.

Aina lepoon ei ole tilaisuutta, vauva saattaa olla haastava ja vaatia 24/7 huomiota tai muu perhe (jos on muita pienempiä lapsia) siinä ohessa. Avun hakeminen ja pyytäminen ei ole kiellettyä, sillä ylikuormittuneena äidistä ei ole kenellekään hyötyä. Väsymys ja uupuminen saattavat laukaista myös synnytyksen jälkeisen masennuksen, jolla saattaa olla hyvinkin epämiellyttäviä seurauksia esim. kiintymyssuhteen rakentamiseen uusinta tulokasta kohtaan.

Pitää myös muistaa että siivoukset, pyykit ja muut toissijaiset asiat voivat odottaa, uni ja lepo menevät niiden edelle.

Ei äidin tarvitse leikkiä superäitiä, jonka koti hohtaa puhtautta, pyykit ovat nätisti silitettynä ja viikattuna, ruoka aina pöydässä oikeaan aikaan, ja joka ehtii vielä hoitamaan moitteettomasti sosiaalisia suhteitaan. 

Ja samoin on syytä unohtaa liialliset ulkonäköpaineet. Ei viikko synnytyksestä tarvitse olla takaisin ennen-raskautta kunnossa, lopettaa syömistä ja alkaa hullun lailla liikkumaan. Arjen pyöritys pienen ihmisen kanssa vaatii jo ihan riittävästi energiaa, joten alkuun kannattaa keskittyä siihen. Toki ulkoilut vaunuilla ovat enemmän kuin tervetulleita ja niitä kannattaa harrastaa heti alusta alkaen. Kävely onkin loistavaa palauttavaa liikuntaa synnytyksen jälkeen.

Vinkkejä niin itselleni kuin muillekin vauva-arkeen:

- ole armollinen itsellesi

- kuuntele kehosi viestejä

- syö riittävästi ja säännöllisesti

- lepää aina kuin voit

- ulkoile mahdollisuuksien mukaan tavalla mikä tuntuu hyvältä

- täydellisiä äitejä ei ole olemassakaan

- anna keholle aikaa palautua raskaudesta ja synnytyksestä, vatsalihakset eivät ole heti valmiita ottamaan vastaan fyysistä rasitusta joten maltti on valttia treenien suhteen

- NAUTI! Vauva-aika on ohi nopeammin kuin uskotkaan

Aurinkoista viikonloppua!

-Heidi-

Maistuisiko panadol??

Olin puolisoni kanssa alkuviikosta perhevalmennuksessa. Olimme alunperin miettineet, että onko sinne mitään järkeä mennä mutta päätimme kuitenkin ottaa kahden kerran valmennuksen vastaan, eihän siitä mitään haittaakaan olisi.

Paikka alkoi pikkuhiljaa täyttyä maha pystyssä olevista äideistä ja enemmän tai vähemmän pihalla olevista tulevista iseistä. Ilmassa oli jännitystä ja jossain määrin myös hämmennystä.

Jokainen tutkaili toinen toisiaan, miettien varmasti että milläköhän viikolla toi on ja toi. Joku saattoi miettiä että miksi toi äiti näyttää yhä edelleen niin freesiltä, kun itse on kuin viimeisiä vetelevä vieteriukko. Ja miksi tolla ei näytä olevan mitään ylimääräistä kuin pieni vatsan kumpu, kun taas itsellä on valtava rahtilaiva ei pelkästään vatsana mutta myös koko kehonsa.

Ja taas sain huomata kuinka erilaisia raskaudet ovat. Paikalla oli ehkä hiukan vajaa kolmekymmentä odottavaa äitiä puolisoineen ja yhtä monta erilaista raskautta ja raskausmahaa.

Taisin olla ainoa heistä, joka ei ollut ensisynnyttäjä. Taisin olla ainoa heistä, joka oli jo käynyt läpi sen kaiken, mistä kaksi paikalla olevaa terveydenhuollon edustajaa puhui. Taisin myöskin olla ainoa heistä, joka mielessään suhtautui hyvinkin skeptisesti asioihin, joita parin tunnin aikana käsiteltiin.

Taisin olla myös ainoa, joka katsoi enemmän tai vähemmän koko valmennusta ulkopuolisena, kärpäsenä katossa, seuraten paikalla olevien reaktioita ja kysymyksiä.

Kahdeksan vuoden jälkeen olen monella tapaa taas ensisynnyttäjän asemassa. Keho on ehtinyt vuosien varrella palautua täysin, ja vahvistua entisestään. Raskausarpia ei jäänyt eikä yhtään ylimääräistä kiloa. Mutta moni asia on jäänyt raskausajalta unholaan, ja vaikean synnytyksen jälkeen on henkisesti haastavaa valmistautua uudelleen koitokseen.

Myös neuvolajärjestelmässä on näiden vuosien varrella tapahtunut iso muutos. Jos vielä tyttäreni aikana sain puhelimella neuvolatädin kiinni asiasta kuin asiasta, niin tätä nykyä ei ketään enää tavoita henkilökohtaisesti kuin vasta päivien päästä, sähköisen asioinnin kautta.

Neuvolakäyntejä on vähennetty roimasti ja tuntuu että raskauden kanssa on joutunut olemaan hyvinkin yksin vailla entisajan tukea äitiyspuolen terveydenhuollosta. Kukaan ei tunnu tietävän mistään mitään, ja mitään ei oteta enää tosissaan, vastuusta puhumattakaan, vaan jos johonkin paikkaan soittaa kysyäkseen mistä mikin voi johtua tai pyytää saada tulla tarkastuskäynnille kipujen ja ison huolen kera, niin ensimmäinen kysymys on langan päässä että "oletko ottanut panadolia?". Ja jos ei, niin käsketään syömään niitä pari päivää ja palaamaan asiaan. Voi jee, sanon vaan.

Vaikka tiedän että monissa maissa ei ole tätäkään tarjota odottaville äideille, niin närkästys on kuitenkin suuri, kun kohtelu ja potilaslähtöisyys on kadonnut täysin.

Olen joutunut muutamaan otteeseen käymään tämän raskauden aikana yksityisellä lääkärillä varmistamassa että kaikki on hyvin. Yhtenä esimerkkinä kun kaaduin talvella jäällä, eikä minua otettu päivystykseen lainkaan vaan kehotettiin taas syömään panadolia ja palaamaan asiaan jos ei auta parin päivän sisällä. En todellakaan jäänyt odottelemaan epätietoisuuteen ja stressaamaan huolen kanssa yhtään sen enempää, vaan hoidin asian yksityispuolella, jossa asia todellakin otettiin vakavasti ja hoidettiin asiaankuuluvasti.

35. viikko on käynnistymässä ja h-hetki lähenee vääjäämättä. Oma huoli itse synnytyksestä kasvaa päivä päivältä, sillä kukaan ei tunnu välittävän mitä edellisessä synnytyksessä on käynyt. Tyttäreni oli pieni syntyessään (2680g) ja syntyi viikolla 39+3 käynnistyksellä. Ja jos hänet, niinkin pieni ihmisen alku, jouduttiin kiskomaan imukupilla ulos, niin mitenköhän käy isomman lapsen kanssa. Tiedossa on jo, että en omaa sitä synnyttäjille sopivaa lantiota lainkaan ja kun tästä asiasta olen useaan otteeseen jo sanonut, niin neuvolassa kuin lääkärissä, kukaan ei tunnu välittävän.

Taidan joutua lähiaikoina taas marssimaan yksityiselle kysymään asiasta, sillä luottamus julkisen puolen terveydenhuollon toimintatapoihin on hyvinkin heikoissa kantimissa.

Äitejä pyydetään välttämään stressiä, sillä sen vaikutus lapseen on todistettu, mutta se tuki ja asiaankuuluva hoito mitä nykypäivänä julkisen puolen terveydenhuollosta saa, ei todellakaan puolla raskaanaolevien äitien hyvinvointia ongelmatilanteissa.

Jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa valmennuskertaa, jonka aiheena on synnytys...

Tiedän että teksti saattaa aiheuttaa närää heidän keskuudessa, jotka työskentelevät julkisessa terveydenhuollossa mutta kerroin vain pätkän omaa tarinaani. Ja tiedän etten ole ainoa näiden kokemusteni kanssa...

-Heidi-