Tämä on sitä elämää lumikaaoksen keskellä.
Kävin tyttäreni kanssa ulkoilemassa puistossa, joka sekin oli hautautunut lumeen. Jouduimme tamppaamaan polun umpihankeen, jotta pääsimme liukumäelle saakka. Tyttäreni mielestä se oli hauskaa, äidin mielestä ei niinkään.
Elämässä joskus matka hidastuu. Eteen tulee esteitä tai jarruja. Tällä hetkellä yhtäkkinen lumentulo on ollut monelle shokki, johon ei oltu varauduttu näin nopealla aikataululla.
Mutta miettikääpä mitä tämä kaikki meille tuo tullessaan: muutosta!
Autojen kaivaminen lumihangesta antaa meille ylimääräisen happihyppelyn, vahvistaa lihaksia ja kuluttaa energiaa - toki se myös kuluttaa hermoja ja aikaa, jota muutenkaan ei ole liialti päivässä tuhlattavana.
Tarpominen umpihangessa taasen tekee samaa. Joudumme tekemään lihaksillamme enemmän töitä eteenpäin pääsemiseksi, joten kuntohan siinä kohoaa. Onko moittimista?
Joskus elämässä vaan on tilanteita, jolloin meidän on aurattava itse tiemme eteenpäin ja tehtävä oma polkumme, jota kukaan muu ei ole vielä kulkenut. Haasteita elämästä on löydyttävä muuten emme pääse eteenpäin, vahvistu ja kehity.
Olkoon tämä talvi minulle se haaste. Yritän löytää lumesta ja kaikesta tästä kylmyydestä mahdollisimman paljon hyvää, jotta kasvan taas ihmisenä yhden kinoksen verran.
Ja miettikääpäs, juokseminen umpihangessa vasta kehittääkin kuntoa ja vahvistaa lihaksia. Siitä jopa osaan jo nauttiakin!
Näillä siis mennään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti