Kevättä rinnassa.

Vappu. Tämä kevään juhla. Portti kesään, tai ainakin raottaen sitä.
Tänä vapunaamuna heräsin mustarastaan säveliin - kuten monena muunakin aamuna viime aikoina - raotin silmiäni ja näin aamuauringon tunkeutuneen makuuhuoneen ovesta sisään.
Niin kaunista. Niin täynnä voimaa.
Täydellinen hetki ja vielä vapaapäivä.
Siinä missä luontokin, samoin myös minä herään eloon kasvukauden alussa. Maailmasta tulee mahdollinen kaikella mahdollisella tavalla, alan kokea omat voimavarani taas lähes kaikkivoipaiseksi ja mikään este edessä ei tunnu juuri hetkauttavan.
Valo saa energiatasoni tappiin ja herääminen kukonlaulun aikaan on enemmän sääntö kuin poikkeus.
Osaan taas nauttia pienistä asioista, elää hetkessä, tuijottaa edessä olevaa maailmaa, nähdä mahdollisuuksia ja tarttua niihin.
Tämä on kevät. Se on taas uuden alku. Ja kaikki on mahdollista. Carpe diem <3

Ei kiitos elämää oravanpyörässä!

Maaliskuu vetelee viimeisiä. Kevät on nurkan takana mutta kovin on nurkka kaukana kun pakkaset yhä paukkuvat ja luntakin riittää vaikka muulle maailmalle jakaa.
Rehellisesti sanottuna, olen korvia myöten täynnä tätä talvea. Vihaan pakkasia, vihaan eskimo-oloa ulos astuessa, vihaan kadoksissa olevia hanskapareja ja hukkuneita pipoja. Tämä kylmyys ei vaan ole minua varten. Talvi saa minusta huonoimmat puoleni esiin ja sellainen en halua olla.
Huokaus ja helpotus, voiton tanssia voi kohta alkaa kuitenkin tanssia kun lumi näyttää -vihdoinkin- pikkuhiljaa olevan sulavaista sorttia auringon valon lisääntyessä. Huhtikuu toivon mukaan humauttaa lämpömittarien elohopeat korkealle ja kinokset saavat kyytiä supernopeasti. Toteutukoon minun harras toiveeni kerrankin!
En ole ehtinyt kirjoittamaan koska olen ollut kiireinen ja väsynyt koko pimeän talven. En ole ehtinyt tehdä juuri mitään muutakaan, luovuus on ollut kadoksissa ja tuntuu kuin koko elämäni olisi ollut holdissa jo pitkään.
Nyt kuitenkin, kevät ja kesä tekee tuloaan - oma uusi pihamme odottaa kasvukauttaan ja uudet tuulet alkavat puhaltamaan voimakkaammin, ainakin mereltä päin.
Elämme enemmän tai vähemmän oravanpyörässä. Toistamme viikosta toiseen samoja rutiineja, niin tunnetiloissa kuin tekemisissämmekin. Sunnuntaina manaamme viikonlopun päättymistä, masennumme ja maanantait saavat vihat päällensä. Perjantaisin taas hihkumme innosta hymy korvissa viikonloppua ja osaamme iloita ties mistä aina sunnuntaihin saakka.
Käymme töissä, tulemme kotiin. Siihen johonkin väliin, ennen ja jälkeen, mahtuu päiväkodissa pyörähtäminen. Syömme, istumme hetken tv:n ääressä ja menemme nukkumaan, aloittaaksemme saman rumban taas uudelleen seuraavana aamuna.
Arki on elämistä alati kiihtyvässä oravanpyörässä. Mitä enemmän kantaa vettä myllyyn, ts. tekee töitä, niin sitä hurjemmaksi vauhti kiihtyy. Jossain vaiheessa mukana ei vaan enää jaksa, tai huvita pysyä, liika on liikaa. Muutama kapula rattaisiin on pakko heittää, jotta vauhdin saa loppumaan, tai edes hiukan hidastumaan.
Tänä viikonloppuna mietin taas paljon. Mietin mitä on viimeisten kuukausien aikana tapahtunut ja kuinka olenkaan jaksanut pysyä yhä edelleen rattaiden pyörityksessä.
Kapulat ja palikat ovat lennelleet välillä rattaiden väliin, välillä sikin sokin ympäriinsä. Ehkä juuri niistä muutamasta palikasta rattaiden välissä on tullut pelastukseni, vauhti on hidastunut hetkeksi, olen saanut pienen hengähdystauon.
Elämässä onni ei todellakaan tule siitä, että on koko ajan paljon tekemistä ja kalenteri pursuaa merkintöjä niin ettei tila enää tahdo riittää.
Elämässä suurin onni tulee siitä että meillä on aikaa. Aikaa olla, elää ja nauttia. Ilman liiallisia kiihdytyksiä oravanpyörässä.
Aika on rahaakin tärkeämpää, sillä mitä teemme rahalla jos meillä ei ole aikaa. Aikaa ei voi ostaa, se ei ole kaupan. Hienous piileekin siinä, että jokaisella meistä aikaa on jokaisena vuorokauden hetkenä saman verran käytettävissä.
Miten siis käytät omasi? Pyöritätkö omaa venäläistä rulettia päivästä toiseen vai otatko ajan omiin käsiisi ja annat asioiden hetken olla?

Näillä sanoilla, ajatuksilla ja idealismin poikasella uuteen viikkoon.

-H-

Uusiutuminen.

Kevät kurkkii nurkan takana. Päivät pidentävät valoisuuttaan ja pikkuhiljaa maakin alkaa paljastua loskan alta.
Kevät on minulle uusiutumisen aikaa, joka vuosi. Samoin kuin luonto, ihminenkin pitkän ja pimeän talvikauden jälkeen puhkeaa kukkaan, uhkuu energiaa ja pursuaa ideoita. Janoaa muutosta.
Alkuvuoden kiireinen työtahti ei vieläkään oikein ala hellittää mutta alan olla sinut sen kanssa. Organisoinnilla ja asioiden priorisoinnilla saa monet asiat helpommin loksahtamaan kahteenkymmeneenneljään tuntiin ilman suurempaa stressiä.
Tämä vuosi on muutenkin alkanut uusiutumisilla, ei pelkästään omassa itsessään ja toimintatavoissaan mutta myös perhe-elämässä. Suurimpana sellaisena on tuleva muutto uuteen ihanaan kotiin.
Tavaroiden läpikäynti, vanhojen tarpeettomien poisheittäminen ja uusille asioille tilaa antaminen on niin terapeuttista että siinä väkisinkin uusiutuu ja puhdistautuu.
Tiedossa on siis uudet lenkkimaastot maaliskuusta alkaen, vieläkin raikkaampi merituuli hivelemään kasvoja ja uudet juoksutossut.

Ihanaa lauantaita kaikille!

<3 Heidi

Juoksuaskelia.

Tänään juoksin. Juoksin pitkästä aikaa ja mikä mahtava fiilis siitä tulikaan. Tuntui vapauttavalta. Askel kulki kuin mitään taukoa ei koskaan olisi ollutkaan. Mistään lonkasta ei alkanut vihlomaan eikä polvikaan ilmoittanut itsestään.
Vaikka alla oli "vain" juoksumatto ja katseen kiintopiste tylsääkin tylsempi valkoinen betonipylväs, niin pystyin heittäytymään juoksun huumaan, flow-tilaan euforisella tavalla.
Kuten aikasemminkin olen todennut, juoksen mieluiten ulkona ja normaalisti talvisin juoksenkin säällä kuin säällä, mutta tämä talvi on ollut poikkeus. Kilometrejä on alla harmittavan vähän ja into siihen on ollut hiukan kadoksissa.
Tänäänkin boostasin motivaatiota juoksumattotreeni-soutulaitetreeni-yhdistelmällä jottei valkoinen betonipylväs olisi liikaa alkanut ottaa pattiin.
Loistosettiä on vetää kahden minuutin pätkissä kumpaisellakin laitteella vauhtikestävyysalueella ilman taukoja välissä. Siinä sai koko keho kyytiä ja vapinaa oli niin alaraajoissa kuin yläraajoissakin pitkin päivää. En siis päästänyt itseäni helpolla.
Tähän voisi todeta että ei ole oikotietä paikkaan jossa haluaa olla. Mikään ei tule helpolla mutta saavutettu tulos on sitäkin arvokkaampi jos ja kun sen eteen on joutunut tehdä töitä. Jo hyppääminen pois omalta mukavuusalueelta tuottaa tulosta koska pelkän saman kaavan toistaminen tutulla tavalla tuottaa vain ja ainoastaan niitä samoja asioita joita olemme jo saavuttaneet.
Jos joku asia tökkii, muuta se. Tee siitä mieluisa, motivoiva ja innostava. Piste!

Hiljainen hetki.

Pysähdys tähän hetkeen. Jalat sohvan nurkkaan lepotilaan ja torkkupeitto nenän korkeudelle, silmät sen verran näkyville että ulkoa tulevat auringonsäteet saavuttavat yhä näkökentän.
Rauhallinen hengitys. Hiljaisuus. Raukeus.
Kävin uhmaamassa 26 asteen pakkasta. Sen kirpeys tuntui kipeässä kurkussa. Kävelymatka kauppaan ja takaisin tuntui jäädyttävän äänihuulet entisestään.
Nyt vain pihisen ja pysyn hiljaa, niin hiljaa kuin mahdollista loppu päivän, jotta huomenna taas saan sanottua sanottavani.
Tänään kuuntelen. Kuuntelen hiljaisuutta. Kuuntelen tytärtäni. Kuuntelen ympärilläni olevaa maailmaa. Tätä minun pitäisi tehdä enemmän ja useammin.
Uusi vaatekappale ja uusi kirja odottavat käyttäjää ja lukijaa joten tästä on hyvä jatkaa.
Ihanan rauhallista lauantai-iltaa kaikille!

-Heidi-

Mielikuvaharjoittelua.

Ajatuksissani olen juossut viime aikoina paljon mutta käytännössä en juuri yhtään.
Tämä pimeys, tämä talvi ja kiireinen arki ovat verottaneet omia mahdollisuuksiani hyökätä lenkkipolulle.
Ja taannoinen polvivamma teki minusta hiukan varovaisen liukkaalla tiellä.
Muistan viime talvena juosseen säällä kuin säällä. Oli liukasta tai ei. Oli pakkasta tai ei. Nyt olen vain junnannut paikallaan pyörittäen juoksumaton hihnaa jos juoksuksi on tehnyt mieli laittaa. Kovin kauaa siinä samaa seinää ei jaksa tuijottaa joten juoksutreenini ovat olleet enemmänkin intervallityyppisiä pikapyrähdyksiä yhdistettynä joko lihaskuntoon tai soutuun.
Tämä talvi on muutenkin ollut erilainen edellisestä. Olen ollut väsynyt ja olen joutunut vähentämään fyysistä rasitusta jotta jaksaminen ei loppuisi kesken.
Palautuminen treeneistä ei ole ollut yhtä nopeaa kuin normaalisti, johtuen tavastani treenata kovaa ja täysillä, joten kolme kertaa viikkoon olen saanut jättää kehoni "rääkkäämisen" mikä on sopinut aikatauluuni erinomaisesti.
Juoksemista kuitenkin kaipaan. Kaipaan sitä vapauden tunnetta kun saa vaan antaa mennä, nauttia flow-olotilasta, kehon kokonaisvaltaisesta kuormituksesta ja jatkuvasti vaihtuvasta maisemasta.
Tänään en ehkä sido lenkkarieni nauhoja jalkaan 26 asteen pakkasella mutta tuijotan ikkunasta kirkasta pakkasilmaa ja haen mentaalisen mielikuvan siitä miltä se voisi tuntua.
Kunhan tämä kevät nyt tästä taas kirkastuu ja valoisa aika ottaa enemmän valtaa alleen niin lisään taas lenkit viikottaiseksi. Tällä erää pidättäydyn yhä lihaskunnon vahvistamisessa, jotta polvi ja lonkka saavat riittävän tuen vahvasta lihaskunnosta.
Muita treenimietteitäni voi käydä myös lukemassa Fressi-blogista.

Eli hurraa-huudot heille jotka viis veisaavat tästä kylmyydestä ja liukkaidesta icebugeilla tai ilman!

-Heidi-

Uskallatko?

Uskallatko hypätä? Heittäytyä ja ottaa riskin, ison tai pienen? Kuinka varma sinun on oltava kaikesta?
Uskallatko avata oven, jonka takana odottaa tuntematon, outo vyöhyke?
Uskallatko jättää taaksesi tutun ja turvallisen "mukavuusalueen"?
Näiden kysymysten äärellä olen startannut uuden vuoden käyntiin.
Asiakkaiden kanssa olemme pohtineet muutospelkoja, miettineet miksi tietyistä asioista vaan ei pääse niin helposti eroon. Monesti jopa negatiiivinen tapa toimia tuottaa niin paljon turvallisuutta, ja juuri sen takia ei uskalleta muuttaa kaavaa toisenlaiseksi, oletetaan ettei muuta ole tehtävissä tai ei ehkä ansaitse parempaa.
Omassa elämässäni olen myös pohtinut samoja asioita ja havainnut että mikään este ei ole yhtä suuri kuin pelko tuntemattomasta. Mutta kun havaitsin ja tiedostin tämän pelkotilani, joka oli vaivihkaa hiipinyt sisälleni, niin tein siinä hetkessä täyskäännöksen ja muutoksen tuntemattomalle vyöhykkeelle.
Äidiksi tulon jälkeen olen pelannut elämääni enemmänkin varmanpäälle, varmistanut tulevaa ennen kuin olen uskaltanut tehdä muutoksia ja päätöksiä. Tietyssä määrin tämä on ihan ymmärrettävää, kun kyseessä ei ole enää vain oma elämä vaan myös lapsen ja perheen elämä.
Toisin oli ennen, ennen tytärtäni.
Elin maailmalla vuosia, reissasin ja heittäydyin helposti uusiin haasteisiin sen kummemmin enempää miettimättä. Olin rohkea. Vastuussa vain itsestäni ja siksi otinkin helposti riskejä ja elin täysillä. Joka päivä.
Jos viime vuoden "teemani" oli uudet aluevaltaukset, niin näiden muutamien tammikuisten päivien perusteella tämän vuoden teema tuntuu olevan suuret muutokset.
Treenit ovat muuttaneet täysin muotoaan heti vuodenvaihteesta, ja näinkin pienessä ajassa on jo havaittavissa muutoksia kehossa.
Kerrostaloasuminen muuttuu rivitaloasumiseen maaliskuussa, ja minulle, ihmiselle joka on elänyt elämänsä aina kerrostalossa, tämä on ISO juttu. Ehkä vielä löydän itsestäni sen viherpeukalonkin, joka on ollut piilossa ainakin tähän asti.
Joskus on vain uskallettava hypätä ja luottaa siihen, että siivet kantaa. Jokainen meistä oppii lentämään omilla siivillään jos siihen vain annetaan mahdollisuus. Ja tämä mahdollisuus tulee meistä itsestämme.
On luotettava ja uskallettava hypätä pois mukavuusalueeltamme. Jokaisella meillä on mahdollisuus vaikuttaa, sillä vain muutos saa aikaan muutosta. Ja se muutos tulee meistä itsestämme. Päätöksestä muuttaa asioita.
Muutos ei aina ole helppoa mutta se ei ole joka kerta tarkoituskaan, " if it doesn't challenge you, it doesn't change you".

Rentouttavaa viikonloppua!

-Heidi-