Siinä mietin poikani kanssa katsellessa aamun lastenohjelmia kuinka täydellisiä hetket voivatkaan olla. Sellaisia joita ei haluaisi muuttaa mitenkään.
Laitoin kahvinkeittimen päälle ja siinä siemaillessa aamukahvia uppouduin kahta kauheammin miettimään käsillä olevaa momentumia.
Kuinka usein voimmekaan sanoa ääneen että tämä hetki on täydellinen? Ja kuinka usein voimmekaan myöntää että tässä hetkessä olen täydellisen onnellinen?
Minulle tämä eilisaamu oli se täydellisen onnellinen hetki. Ja kun tarkemmin ajattelen asiaa, niin näitä saman kaltaisia hetkiä on elämässäni hyvinkin usein ja on ollut viime vuosina paljonkin mutta en ole tullut vain ajatelleeksi asiaa.
Emme aina huomaa. Jokin häiritsevä tekijä jättää meidät tuskailemaan negaatioon ja hyppäämme helposti just siitä hetkestä pois. Murehdimme turhanpäiväisiä asioita ja voivottelemme kuinka se ja se asia on huonosti.
Totta on kuitenkin se että moni asia elämässä sekoittaa meidän täydellisen onnellisia hetkiä. Esimerkiksi meillä yhä jatkuvat rakennustyöt, jotka piti olla jo syksyllä valmiita. Moni asia häiriintyy pikkulapsen huonosti nukuttujen päiväunien kun takapihalla hiotaan parveketta tai tasoitetaan maata. Tai jatkuva rakennuspöly, joka aiheuttaa aivan turhaa ylimääräistä siivousta, mikä on pois jostain muusta ja tärkeämmästä.
Tänään sunnuntaiaamuna yritin palata taas tuohon eilisaamun tunteeseen, mutta se ei tullut enää samanlaisena takaisin. Mielessä pyörivät jo tulevan viikon rakennusmelu ja siihen liittyvät haitat - pitääkö sitä taas miettiä evakkoon lähtöä - ja aikataulut, jotka on lyöty kalenteriin.
Mutta palatakseni vielä tuohon täydellisen onnelliseen aamuun ja siihen tunteeseen, jonka se herätti - se havahdutti taas tajuamaan kuinka pienestä asiat ovat todellakin kiinni.
Millainen on sinun täydellisen onnellinen hetki? Mietippäs sitä tänään.
-Heidi-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti