Elämä on sitä mitä olemme.

Olen törmännyt viime aikoina ajatukseen, tai paremminkin ihmetykseen siitä, että milloin se elämä oikein alkaakaan. Myönnän myös itse syyllistyneeni tähän ajatuksen juoksuun, ja oletukseen siitä että onni ja onnellisuus, tyytyväisyys ja tasapaino tulee vasta sitten kun on sitä ja tätä, siellä ja täällä...
Näin ei kuitenkaan ole. Elämä ei ala vasta sitten kun... Elämä on tässä ja nyt. Tämä nimenomainen hetki.
Muistan nuorempana ajatelleeni hyvinkin konkreettisesti niin, että sitä pitää olla jotain, omata jotain ja tehdä jotain, jotta voi olla onnellinen. Meillä on toiveita, odotuksia ja oletuksia tietyistä asioista elämässä, perheenperustamisesta, omasta talosta, urakehityksestä yms joiden saavuttamisen jälkeen se elämä voi muka vasta alkaa.
Suurimmat kasvunpaikat ovat meille jokaiselle niitä kun asiat eivät menekään niin kuin kaksikymppisenä on toivonut ja olettanut.
Totuudenmukaisemmin suurin osa meistä ihmisistä oppii elämään sitä oikeaa omaa elämää vasta keski-ikäisenä, virheistä viisastuneena, kerran pari pohjamutia rämpineenä, katkeria kyyneleitä useamman kerran vuodattaneena.
Elämää oppii elämään täysillä vasta silloin kun hyväksyy että mikään ei ole itsestäänselvää. Elämän hienous löytyy niistä ajatuksista kun huomaa itsessään voiman taistella, selvitä ja voittaa. Kaikki voi olla ohi hetkessä. Jokainen hetki on tärkeä, se pitää muistaa.
Kun oppii arvostamaan itseään, osaa arvostaa myös muita. Kun oppii ymmärtämään itseään, myös muiden ihmisten ymmärtäminen on helpompaa.
Inhimillisyys tulee tunteista, iloista ja suruista. Elämän tasapaino löytyy niiden välimaastosta.
Kun oppii hyväksymään rakkauden voiman ja välittämisen taidon, oppii hyväksymään myös oman haavoittuvaisuuden ja sen että elämä ei ole sitä mitä meillä on vaan sitä mitä me olemme.

Näihin sanoihin ja ajatuksiin...

-Heidi-