Kiristyksiä ja kiputiloja.

Teoriassa kahdeksan viikkoa laskettuun aikaan. Käytännössä en niinkään ole varma. Jos yhtään uskallan ennustaa, niin tämä uusi tulokas päättää varmasti ilmaantua maailmaan hiukan etuajassa. Oli niin tai näin, joka tapauksessa ajatus siitä että perheeseemme on syntymässä ihan upouusi ihmisen alku, tuntuu uskomattomalta ja jännittävältä. Mikään ei tule olemaan enää niin kuin ennen. 

Istuin tänään kahdeksan jälkeen rantahiekalla katsellen meren kimallusta aamuauringossa. Olin juuri saattanut tyttäreni kouluun ja päätin tehdä pidemmän kaavan kautta kotimatkan.

Hissukseen kävely vielä onnistuu mutta mikään äkkinäinen, sykettä nostattava pyrähdys tuntuu jo hyvin epämukavalta ja lähes mahdottomalta. Yksittäisiä lihaskuntoliikkeitä pystyn tekemään mutta siihen se jääkin.

Yöt nukun hyvin heikosti, sillä kipuja vatsan seudulla on lähes joka asennossa, joten rentous kehossa on tipotiessään. Lähes joka lihas tuntuu olevan niin jumissa kuin vain olla voi.

Tänään kuitenkin siinä meren äärellä istuessani tunsin kuinka aurinko ja lämpö, sekä lintujen keväiset äänet ja meren kevyet aallot saivat kehoni rentoutumaan, mielestä puhumattakaan. Siihen olisi voinut jäädä. Istumaan. Katselemaan ja kuuntelemaan. Tuntemaan ja aistimaan elämän, joka oli ympärilläni ja joka kasvaa myös sisälläni.

Tunsin pitkästä aikaa itseni elinvoimaiseksi ja energiseksi.

Masuasukin vahvat potkut ovat arkipäivää. Tuntemuksista päätellen pikkuherra on päättänyt jo asettautua pää alaspäin (kuten äitinsäkin mielellään). Nyt potkitaan kylkiluita oikein urakalla, ja voin sanoa että tulessa ovat. Vatsa ei pysty kasvamaan enää yhtään ylöspäin, sillä olotilat ovat jo niin tukalat, että en tiedä enää miten päin olla.

Ruokaa menee kerralla sisään ehkä just nyrkillinen, sillä lytyssä oleva mahalaukku ei ota yhtään enempää vastaan. Olen jopa joutunut aloittamaan maapähkinävoin syönnin ihan sillä varjolla että saisin jostain kerralla enemmän energiaa. Enkä rehellisesti sanottuna kummemmin edes tykkää siitä.

Vaikka näitä kaiken maailman kiputiloja tässä joutuu kokemaankin, niin silti lopputulos on palkitseva. Odotan hyvinkin malttamattomana sitä ruttuista pienta naamaa, joka parkaisee ensimmäisen äännähdyksensä tällä puolen elämää. Ja odotan malttamattomana niitä hetkiä, jotka voimme perheenä jakaa yhdessä ja tehdä niistä muistoja, jotka kulkevat kanssamme lopun elämämme.

Ei tarvitse aina olla yhtä hymyä ja onnea jos siltä ei tunnu, se ei tee meistä yhtään huonompia äitejä jos välillä myönnämme että raskausaika ei aina ole yhtä autuutta.

On annettava itselleen mahdollisuus erilaisiin tunnetiloihin. Ne kuuluvat asiaan ja ovat kasvattavia ja monta kertaa myös silmiä avaavia.

Eli te kaikki kohtalotoverit, olkaa aitoja, puhukaa tunteistanne, mitään kulisseja ei tarvitse pitää koossa, kaikilla meillä on hyvät ja huonot hetkemme. On yhtä monta erilaista raskautta kuin on odottavia äitejäkin. Mutta jokaisesta tulee niitä parhaimpia äitejä omalle lapselle.

Nauttikaamme pienistä asioista, sillä ne ovat kuitenkin loppujen lopuksi niitä kaikkein suurimpia. Ja tärkeimpiä!

-Heidi-