Kaiken se kestää. Kaiken se (k)antaa.

Naisen keho on ihmeellinen. Se muokkautuu ja muuntautuu tilanteeseen kuin tilanteeseen. Tätähän tämä äitinä oleminen on, on oltava valmis lähes kaikkeen. Kaiken se äitiys kestää ja kaiken se (k)antaa, yrittää ja sinnittelee loppuun saakka. Vaikka väkisin.

Istuin tänään neuvolatädin vastaanotolla. Tämä hyvinkin empaattinen täti aloitti käynnin kysymällä "mitä teille kuuluu?" 

Siinä yritin sinnitellä ja välttää kyynelvirtaa mutta turhaan. Keho kieli väsymyksestä ja huonosti nukutuista öistä, joita nyt on ollut jo peräjälkeen kuukausi tolkulla.

Huomasin huolestuneen ilmeen neuvolatädin kasvoilla ja hämmennyin itsekin itkureaktiostani.

Olenko oikeasti näin väsynyt?

Hemoglobiiniarvot näyttivät hyvää, verenpaineet olivat kohdillaan ja muutenkin kaikki oli ok, eli mikään näistä ei voinut selittää voimattomuuttani.

Viimeistä raskauskolmannesta viedään ja toki tämä loppurutistus aiheuttaa uupumusta ja väsymystä. Se on selvää. Hyvin huonosti nukutut yöt. Päiväunien puute. Arki. Kaikki.

Tätähän tämä elämä on. Selviytymistä. Olemme arjen taistelijoita ja sankareita jokainen.

Palasin kotiin ja rojahdin sohvalle. Aloin miettiä mitä kaikkea kehossani onkaan tapahtunut viime kuukausien aikana.

Onko ihmekään jos väsyttää?

Vatsa alkaa siinämäärin olla jo sen verran tiellä että odotan kesää kuin kuuta nousevaa jotta voi vain sujauttaa ballerinat jalkaan ilman että joutuu sen kummemmin kumartua sitomaan kenkien nauhoja.

Pinnallinen hengityskapasiteetti tuottaa ongelmia lähes kaikessa ja varmasti on myös osa syy väsymykseen ja ajoittaisiin pääkipuihin sillä kasvava vatsa litistää keuhkoja kasaan.

Ja mitä ruokaan tulee, syön koko ajan. Mahalaukku on pienentynyt entisestään niin että tilavuus alkaa olla hyvinkin minimaalista eikä se pysty vastaanottamaan ruokaa kuin pieniä määriä kerrallaan. Siinä on sekä hyvät että huonot puolensa mutta totuus on se että joudun syömään koko ajan välttääkseen pahaa oloa.

Ja mitä muihin vaivoihin kuten esim. älyttömään närästykseen, liitoskipuihin, kiristyksiin keskivartalossa, jne. tulee, niin onhan tämä aika mielenkiintoista aikaa.

Mutta kuten sanottu, kaiken se kestää ja kaiken se kantaa ja antaa. Äitiys nimittäin. Sitä suurempaa rakkautta ja voimavaraa saa hakea.

Kaikesta huolimatta, ei ole väärin myöntää että tuntee olonsa tukalaksi. Ei ole väärin myöntää että väsyttää. Ei ole myöskään väärin myöntää, että vaikka kuinka tuntee kiitollisuutta sekä suurta onnea ja suuria rakkauden tunteita tulevasta pienokaisesta, niin raskaana oleminen ei ole aina sitä autuutta ja ihanuutta. Päinvastoin.

-Heidi-