Juoksin ennen. Ja paljon. Juoksu, juokseminen, lenkkeily, tai millä tavalla sitä nyt haluaakaan kutsua, oli elämäntapani hyvinkin kauan. Asuin ulkomailla vuosia, monissa eri paikoissa, matkustelin myös paljon ja juokseminen oli aina luonnollinen tapa liikkua, olin sitten Barbadoksella tai Ranskan Alpeilla, tai missä milloinkin. Mihinkään en koskaan lähtenyt ilman lenkkitossujani.
Asuin kuusi vuotta Englannissa, Lontoossa, ja tuo miljoonakaupunki tuli minulle yhtä tutuksi kuin omat taskuni nimenomaan juoksemalla. Tai mikä tahansa paikka matkojeni varrella, juoksemalla pääsin aina jyvälle millainen ympäristö oli kyseessä, mitä oli missäkin ja miten löytää takaisin "kotiin".
Mutta mikä parasta, se fiilis joka juostessa aina tuli, se fiilis maksimoitui aina jonkun uuden löytämisen kautta, paikan jossa ei koskaan aiemmin ollut käynyt ja tunteen jota ei ollut koskaan aiemmin tuntenut.
Sitten pidin joskus juoksukoulua, jonka teoriaosuuden nimi oli "Juoksun lyhyt oppimäärä" - niihin aikoihin elämässäni tapahtui myös paljon, ja jollain tavalla yhdistin juoksun ja juoksemisen elämää ylläpitävään voimaan, joka minulla silloin oli hyvin vahvasti läsnä, ja juokseminen oli silloin minulle lähes samaa tarkoittava kuin elämä itsessään.
Ja kun elämä itsessään on tietty prosessi, joka jatkuu ja jatkuu, jos luoja suo, niin jossain pienessä mielessä päätin että mennään pitkän kaavan mukaan, eli blogistani tuli "Juoksun pitkä oppimäärä".
Nykyään juokseminen ei merkitse itselleni enää samaa kuin itse elämä mutta koen sen silti yhä hyvin vahvana vertauskuvana elämälle.
En enää juokse kuin satunnaisesti, sillä tunnen ettei minulla ole siihen enää tarvetta. Reissuun kuitenkin pakkaan yhä edelleenkin lenkkitossuni!!
Liikunta ja omasta kunnosta huolehtiminen on minulle jotain aivan muuta nykyään.
Jollain tavalla ajattelen aikaa kun juoksin paljon, että juoksin jotain pakoon tai taas toisaalta ajattelen että etsin jotain, mitä en ollut vielä löytänyt.
Tasapainon löytäminen elämässä lopetti myös liialliset kirmailut sinne tänne ja samalla se auttoi hidastamaan vauhtia.
Aiemmin ajattelin aina että juosten olisin jo perillä, mutta nykyään mietin että kävelyvauhdilla näkee ja kokee enemmän. Ja kun mihinkään ei ole enää kiire.
Silloin tällöin tapahtuvat juoksulenkit ovat ihania fiilistelylenkkejä ilman mitään tavoitteita ja niistä yhä nautin. Pieni hiki, joskus isompikin, on aina välillä ihan paikallaan. Ja mäkitreenit on aina tietyn väliajoin pakko vetää!!!
Kaikelle on aikansa.
-Heidi-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti