Elämä on kuin vaatekaappi.

Olen välttänyt äitiysvaatteiden ostoa ihan jo siitä syystä että se on iso rahareikä tähän pieneen aikaan ja toiseksi, olen ajatellut että kyllä minun nyt pitää mahtua ainakin osaan vaatteistani, joita kaapistani löytyy.

Yhdet mammafarkut menin ostamaan kevättalvella ja voin sanoa että kyllä kannatti, ja nyt sitten kesäkelien nostaessa päätään ja viimekesäisten farkkushortsien nappien jäädessä auki, päädyin ostamaan nekin.

"Elämä on kuin vaatekaappi. Aina välillä on hyvä tehdä inventaario vaatekappaleistaan, jotka eivät enää palvele sinua."

Vaatekappaleet ovat kuin asioita, ihmisiä, tapoja toimia, uskomuksia. Jäämme kiinni johonkin vanhaan, josta on hyvin hankala luopua.

Jokaiselta naiselta, miksei mieheltäkin, löytyy varmasti kaapistaan vaatteita, joita katsotaan kaiholla ja muistellaan kuinka ne silloin joskus mahtuivat päälle ja kuinka niissä olikaan niin hyvä olla. Ihan samalla tavalla mietimme vuosien takaisia asioita, muistelemme menneitä ja mietimme haikeana nuoruuttamme.

Elämä muuttaa meitä, kehomme muuttuu, elämäntilanteemme, mielemme ja ajatuksemme muuttuvat, ja jos emme sitä hyväksy, niin meidän on hyvin hankala olla, elää ja kasvaa.

Huomasin itse syyllistyväni juuri tähän, kiinnipitämiseen vanhasta, tässä tapauksessa niinkin pinnallisesta kuin vaatteista, erityisesti lempifarkuistani, jotka vielä mahtuivat minulle ennen raskautta mutta nyt niiden kanssa en päivääkään tuntisi oloani mukavaksi.

Miksi tarraamme niin kiinni menneeseen, että tämä hetki ja tuleva on joskus hankala hyväksyä?

Kun vedin uudet mammashortsini jalkaan, tajusin että olen ollut tyhmä. Olen yrittänyt mahtua samaan muottiin kuin 8 vuotta sitten esikoistani odottaessani. En ostanut yhden yhtä äitiysvaatetta ja käytin silloisia lempifarkkuja läpi raskauden. Vatsani oli pienempi ja olin muutenkin ihan liian hoikassa kunnossa, ilman mitään lihaksia, sillä silloin kestävyyslajien aktiivinen harjoittelu ei antanut mitään mahdollisuutta sen kummemmin lihaskasvulle.

Nyt lähes nelikymppisenä, toista lasta odottaessani, ymmärrän näiden mammashortsien kautta että minun on muutettava ajatusmaailmaani. Minun on hyväksyttävä että keho muuttuu taas tämänkin raskauden aikana ja jälkeen, ja on jo muuttunut hyvinkin radikaalisti lihasmassan hiljalleen hävitessä. Vaikka olen tämän tajunnut, niin en ole välttämättä ollut täysin sinut sen kanssa.

Uskon ja jopa melkein voin vannoa että jokainen raskaanaoleva tuskailee näiden samojen asioiden kanssa mutta eivät vain uskalla sanoa sitä ääneen.

Nyt ylpeänä voin kävellä uudet farkkushortsit jalassa läpi kesän tuntematta mitään epämukavuutta tai ahdistuksen tunnetta. Hyvä ominaisuus näissä uusissa shortseissa on vielä se että ne muokkaantuvat siitä vielä ihan hyvin raskaudenjälkeisiksi shortseiksi, joten ei mennyt rahatkaan hukkaan.

Uskallatko sinä luopua vanhasta saadaksesi tilalle jotain uutta? Ja nyt en puhu enää farkkushortseista vaan elämästä yleensä.

Pohdintaa viikonloppuun!

-Heidi-

Mammaklaani.

Olet varmaan joskus liikenteessä kiinnittänyt huomiota siihen kuinka moottoripyöräilijät tervehtivät toinen toisiaan vienolla käden heilautuksella sivulle. Samaa tapaa noudattavat myös karavaanarit, hiukan näkyvämmin kylläkin ratin takaa. Ja veneilijät. Ja bussikuskit. Ja rekkakuskit. Omia tervehditään. Se on hyväksynnän ja yhteenkuuluvuuden merkki, "olemme yhtä" niin hyvässä kuin pahassa.

Samanlaista käytöstä olen huomannut myös odottavien äitien ja äitien keskuudessa yleensä.

Mitään näkyviä käsimerkkejä ei ole nähtävissä kuitenkaan - onneksi - vaan enemmänkin hetkellinen katsekontakti ja hento hymy, joilla halutaan viestiä myötätuntoa, "tiedän miltä susta tuntuu" fiilistä, ja samalla tavalla moottoripyöräilijöiden ja karavaanareiden tapaan sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Kävelin tässä viikolla yksi päivä kotiin tyttäreni kanssa. Olotilani oli hiukan tukala kun supisteli aika pahasti ja masuasukki potki juuri sillä hetkellä oikeaan kylkeen niin kovilla potkuilla että olin aivan varma että jotain kohta repeää. Vastaan tuli äiti työntäen vaunuja ja vaunuista kuului pieni hentoinen, ihan melkein vastasyntyneen vauvan itku. Kohtaaminen oli hämmentävä. Kumpikin ohikulkiessaan vilkaisi toinen toisiaan, hymyili myötätunnosta ja hyväksyvästi "mä tiedän miltä susta tuntuu" elein.

Samoin kävi metrossa toissa päivänä kun vastapäätäni istuutui nuori naishenkilö mahansa kanssa. Siinä me istuttiin vastatusten aina Kamppiin saakka vähän kuikuillen toinen toisiaan ja mahojamme, varmasti miettien että mikäköhän viikko on meneillään. Normaalissa tilanteessa olisin jopa avannut suuni ja alkanut juttelemaan mutta olin jotenkin niin väsynyt ja puhunut jo suu vaahdossa koko päivän että hetken hiljaisuus oli paikallaan.

Äitiys on ihmeellistä.

Se on ylitsevuotavaa rakkautta lastaan kohtaan.

Se on sydäntä riipasevaa.

Se on liikutuksen kyyneliä.

Se on naurua ja iloa.

Se on huolta ja murhetta.

Äitiys on voima mitä ei voi kenellekään toiselle selittää vaan se on koettava itse.

Vain toinen äiti tietää miltä tuntuu rakastaa lastaan enemmän kuin ketään muuta.

Vain toinen äiti tietää miltä tuntuvat ne yölliset valvotut tunnit.

Vain toinen äiti tietää sen tuskan kun näkee lapsen itkevän kivusta tai pahasta mielestä eikä voi ottaa sitä tuskaa pois.

Vain toinen äiti tietää kuinka hienoja ovat ensiaskeleet, ensimmäiset sanat, ensimmäiset polkupyöräilyt ilman apupyöriä, ensimmäiset koulun päättäjäiset, valmistujaiset jne. Se ylpeys ja se kiitollisuus on jotain sanoinkuvaamatonta.

Vain toinen äiti tietää että äitinä oleminen on on maailman paras työ- mutta myös maailman rankin - sillä sen palkkaa ei mitata rahassa vaan aidolla ja pyyteettömällä rakkaudella.

Kaiken se kestää.

Kaiken se yrittää antaa.

Kaiken se haluaa tehdä, jopa omaa hyvinvointiakin uhaten. Äidit nimittäin.

Näin äitienpäivänä toivon kaikille äideille ihania hetkiä perheen parissa - paljon halauksia ja pusuja ja muistutuksen siitä että jokaisen äidin tulisi olla armollinen itselleen. Äitiys ei ole suorittamista vaan hetkessä elämistä ja niistä pienistä asioista nauttimista. Ottakaa kaikki irti jokaisesta hetkestä sillä ne eivät tule koskaan toistumaan samanlaisina.

Hyvää äitienpäivää te supernaiset!

-Heidi-

Kiristyksiä ja kiputiloja.

Teoriassa kahdeksan viikkoa laskettuun aikaan. Käytännössä en niinkään ole varma. Jos yhtään uskallan ennustaa, niin tämä uusi tulokas päättää varmasti ilmaantua maailmaan hiukan etuajassa. Oli niin tai näin, joka tapauksessa ajatus siitä että perheeseemme on syntymässä ihan upouusi ihmisen alku, tuntuu uskomattomalta ja jännittävältä. Mikään ei tule olemaan enää niin kuin ennen. 

Istuin tänään kahdeksan jälkeen rantahiekalla katsellen meren kimallusta aamuauringossa. Olin juuri saattanut tyttäreni kouluun ja päätin tehdä pidemmän kaavan kautta kotimatkan.

Hissukseen kävely vielä onnistuu mutta mikään äkkinäinen, sykettä nostattava pyrähdys tuntuu jo hyvin epämukavalta ja lähes mahdottomalta. Yksittäisiä lihaskuntoliikkeitä pystyn tekemään mutta siihen se jääkin.

Yöt nukun hyvin heikosti, sillä kipuja vatsan seudulla on lähes joka asennossa, joten rentous kehossa on tipotiessään. Lähes joka lihas tuntuu olevan niin jumissa kuin vain olla voi.

Tänään kuitenkin siinä meren äärellä istuessani tunsin kuinka aurinko ja lämpö, sekä lintujen keväiset äänet ja meren kevyet aallot saivat kehoni rentoutumaan, mielestä puhumattakaan. Siihen olisi voinut jäädä. Istumaan. Katselemaan ja kuuntelemaan. Tuntemaan ja aistimaan elämän, joka oli ympärilläni ja joka kasvaa myös sisälläni.

Tunsin pitkästä aikaa itseni elinvoimaiseksi ja energiseksi.

Masuasukin vahvat potkut ovat arkipäivää. Tuntemuksista päätellen pikkuherra on päättänyt jo asettautua pää alaspäin (kuten äitinsäkin mielellään). Nyt potkitaan kylkiluita oikein urakalla, ja voin sanoa että tulessa ovat. Vatsa ei pysty kasvamaan enää yhtään ylöspäin, sillä olotilat ovat jo niin tukalat, että en tiedä enää miten päin olla.

Ruokaa menee kerralla sisään ehkä just nyrkillinen, sillä lytyssä oleva mahalaukku ei ota yhtään enempää vastaan. Olen jopa joutunut aloittamaan maapähkinävoin syönnin ihan sillä varjolla että saisin jostain kerralla enemmän energiaa. Enkä rehellisesti sanottuna kummemmin edes tykkää siitä.

Vaikka näitä kaiken maailman kiputiloja tässä joutuu kokemaankin, niin silti lopputulos on palkitseva. Odotan hyvinkin malttamattomana sitä ruttuista pienta naamaa, joka parkaisee ensimmäisen äännähdyksensä tällä puolen elämää. Ja odotan malttamattomana niitä hetkiä, jotka voimme perheenä jakaa yhdessä ja tehdä niistä muistoja, jotka kulkevat kanssamme lopun elämämme.

Ei tarvitse aina olla yhtä hymyä ja onnea jos siltä ei tunnu, se ei tee meistä yhtään huonompia äitejä jos välillä myönnämme että raskausaika ei aina ole yhtä autuutta.

On annettava itselleen mahdollisuus erilaisiin tunnetiloihin. Ne kuuluvat asiaan ja ovat kasvattavia ja monta kertaa myös silmiä avaavia.

Eli te kaikki kohtalotoverit, olkaa aitoja, puhukaa tunteistanne, mitään kulisseja ei tarvitse pitää koossa, kaikilla meillä on hyvät ja huonot hetkemme. On yhtä monta erilaista raskautta kuin on odottavia äitejäkin. Mutta jokaisesta tulee niitä parhaimpia äitejä omalle lapselle.

Nauttikaamme pienistä asioista, sillä ne ovat kuitenkin loppujen lopuksi niitä kaikkein suurimpia. Ja tärkeimpiä!

-Heidi-

Sunnuntaiaamun puurokokeiluja.

Olen pitkän aikaa halunnut kokeilla porkkanapuuroa, jota nyt kovin hehkutetaan ruokapalstoilla ja someväylillä.

En ole mikään himo ruuanlaittaja tai innokas uusien reseptien kokeilija, ja se vaiva minkä näen keittiössä perustuu hyvinkin perusasioihin.

Itselle aamupala on päivän tärkein ateria ja nyt näin raskausaikana se on korostunut entisestään. Herään hyvin usein siihen että jos en mene nostattamaan verensokeriani nyt just, niin iskee se kauhea pahaolo ja kuvotus, jolloin ruuan alas saaminen on kahta kauheampaa.

Puurot, myslit, mitä milloinkin - niitä on helppo syödä aamuisin ja toimivat aina.

Tänään kuitenkin, vihdoin ja viimein, päätin kokeilla sitä porkkanapuuroa.

Sain loistavan reseptin kollegaltani, mikä tuntui maailman helpoimmalta toteuttaa joten olihan se pakko. Sovelsin hiukan omaan makuun sopivaksi ja avot.

Vaniljainen porkkanapuuro (2 annosta)

n. 2 dl porkkanaraastetta (~2 porkkanaa)

n. 2,5 dl kaurahiutaleita 

6 dl Alpro Soya Vanilla "maitoa"

1 tl kanelia

1 tl hunajaa

Ohje:

Sekoita porkkanaraaste, kaurahiutaleet ja puolet vaniljamaidosta keskenään ja laita ilmatiiviiseen rasiaan "maustumaan" ja jääkaappiin. Anna seoksen olla jääkaapissa ainakin tunti, mielellään jopa yön yli.

Yhdistä porkkana-kauraseos ja loput vaniljamaidosta ja keitä keskilämmöllä sekoittaen 4-6 min, niin että seoksesta tulee paksua ja puuromaista. Lisää kaneli ja hunaja.

Rakastan vaniljan makua ja tuoksua, joten tässä korostuivat molemmat aistimukset.

Puuron voi syödä niin lämpimänä kuin kylmänä, enkä osaa rehellisesti sanottuna oikein päättää kummin oli parempi.

Suosittelen!

-Heidi-

Siellä missä on rakkautta, siellä on elämää!

Sitä havahtuu aamun pikkutunneilla asioihin, joita välttämättä ei päivän pyörityksessä huomaa. Kuten esimerkiksi siihen että aika käy vähiin tämän masuasukin kanssa.

31. raskausviikko käynnistyi tänään ja ajatus pienestä ryppyisestä parkuvasta ihmisen alusta piirtyi aamuyöstä verkkokalvoilleni pyöriessäni sängyssä monennenkohan vessakäynnin jälkeen.

Olen ollut jotenkin niin vaivojeni vanki, sillä tämä ihana ja kamala raskaus on tuonut kyllä mukanaan jos jonkin moista ongelmaa, etten olen riittävän konkreettisesti ajatuksiani vienyt vielä syntymään ja sinne, kun saan tämän pienen elämän ihmeen syliini.

Äiti elää helpommin raskauden jokaisen vaiheen, sillä kaikki ne potkut ja kuperkeikat mahassa, kaikki ne pyörimiset ja hyörimiset yöllä sängyssä hyvän nukkumisasennon toivossa, kaikki se närästys ja väsymys, ovat enemmän konkretiaa äidille kuin isälle.

Äidistä tulee äiti jo siinä vaiheessa kun pissaa tikkuun sen plussan, isä syntyy vasta myöhemmin.

Rehellisyyden nimissä, taas jälleen kerran, on pakko mainita että ihan ei ole helpoimmasta päästä tämä odotus ollut. En ole ehkä osannut nauttia jokaisesta sekunnista mutta kiitollisuutta olen silti tuntenut joka ikinen päivä. Joka ikinen tunti. Minuutti. Ja sekunti.

Ihan sitä samaa raskaushehkutusta en ole pystynyt harrastamaan, mitä lehtien palstat kehoittavat mutta onnellisuus silti tuntuu ja kuulemma myös näkyy.

Kun perhe kasvaa, niin jokainen siinä samalla kasvaa, joutuu adaptoitumaan uuteen tilanteeseen. Tunteet heittelevät ja niiden vaihtelu voi olla niin lapsilla kuin vanhemmilla hyvinkin suuri.

Kun juttelen ekaluokkalaisen tyttäreni kanssa ja kysyn mitä hän on päivän aikana miettinyt, niin lähes aina vastaus on että vauvaa.

"Äiti, mua jännittää kun en ole koskaan tämmöisessä tilanteessa ollut."

Tunneskaala tuolla isolla pienellä tytöllä vaihtelee pelon, jännityksen ja odotuksen välimaastossa.

"Mitä jos te että rakastakaan mua enää kun vauva tulee?"

"Eihän mun tarvitse luopua mun kaikista leluista?"

Kysymyksiä on tullut ja tulee vielä. Paljon. Onhan tämä hänellekin uusi iso asia, joka muuttaa hänenkin maailmansa täysin ja lopullisesti.

Elämä muuttaa muotoaan mutta niin sen kuuluukin jotta pystymme kasvamaan.

Nyt keskityn loppurutistukseen. Töiden loppuun viemiseen. Itsestä huolehtimiseen. Rakkaiden ihmisten kuuntelemiseen. Ja heidän kanssa olemiseen. Elämän ainutlaatuisuuteen. Jokaiseen päivään. Tämä on ainutkertaista. Tämä on aikaa, jota en saa koskaan takaisin.

Kuuntelen. Katselen. Tunnustelen. Ja nautin.

Siellä missä on rakkautta, siellä on elämää.

Olet tervetullut, sinä pieni elämän ihme. Äitisi, isäsi ja isosiskosi odottavat sinua niin suurella rakkaudella, jota ei voi sanoin kuvailla. <3

- Heidi-

Kevätaurinkoa ja pallomahailua.

Katselin tänään aamuaurinkoa rantahiekalla ja mietin kuinka hienoa elämä onkaan.

Meren jäät olivat lähes kaikki kadonneet muutamaa pientä ohutta jäälauttaa lukuunottamatta.

Olin vienyt tyttäreni kouluun ja etätyöpäivän kunniaksi ajattelin palata kotiin kiertoteitse kun kerrankaan ei ollut minuuttiaikataulussa kiinni.

Hiukan kaiholla kävelin rantahiekalla, sillä normaalisti minulla oli ollut tapana vetää siellä jonkinlainen treeni tai ainakin juosta viivajuoksua pehmeässä hiekassa tai vähintäänkin seistä käsillä.

Mutta ei nyt.

29. raskausviikkoa viedään ja entiseen malliin treenaamiset ovat vain muistona verkkokalvolla tällä hetkellä. Vatsan ollessa jo sen verran tiellä että liikuntarajoitteita on tullut, ainakin siihen nähden miten olen tottunut treenaamaan ennen raskautta.

Kävelylenkit, kevyet lihaskuntoharjoitteet sekä kehonhuolto ovat olleet viime aikojen treeniliikuntaa ja se on pakko ollut hyväksyä.

Kaiholla katselen ohi porhaltavia lenkkeilijöitä tai treenivideoita, joissa kehoa pääsee haastamaan, ja kyllä, joudun myöntämään, jopa huonoa omatuntoa potien, että välillä on hankalaa olla vankina kehossa, joka ei pysty kaikkeen mihin mieli haluaisi.

Tunnen kuitenkin suurta kiitollisuutta siitä että olen pysynyt suht hyvässä kunnossa tähän asti raskauttani ja olen pystynyt tekemään töitä ja toimimaan arjessa lähes normaalisti, mitä nyt jos väsymystä ei oteta huomioon.

Paljon on väännetty sietokäyrää viime aikoina raskauskiloista ja oma kommenttini siihen on hyvinkin selkeä. Kaikki ovat yksilöitä.

Raskauden varjolla ei kannata mitään ranttaliksi heittää, sillä hyvinvointi, niin äidin kuin lapsenkin, on tärkeää koko raskauden ajan. Liiat sokerit ja muut ylimääräiset herkut kannattaa unohtaa ihan samalla tavalla kuin ei raskaanakin, joten mitään suurta poikkeustilaa tämä raskaanaoleminen ei keholle aiheuta ruokapolitiikassa.

Kokonaisuudessaan raskauskiloja kertyy sen 8-15kg keskimäärin, ja ihan jo ymmärrettävää on että näin tapahtuu. Onhan kehossamme jotain ylimääräistä kasvamassa, jolla on massaa ja tavalla tai toisella siihen liittyy painonnousua. Piste.

Terveellisellä syömisellä pääsee pitkälle ja se riittää, mihinkään ylenpalttisiin hifistelyihin en suosittele lähtemään vaan ihan perus ruokaan kannattaa panostaa kuten normaalistikin.

Kesää odotellessa ja niitä pitkiä vaunulenkkejä uuden tulokkaan kanssa sekä aikaa kun saan kehoni taas "omaan käyttöön" ilman rajoitteita.

Näihin mietteisiin ja ajatuksiin.

-Heidi-

Kaiken se kestää. Kaiken se (k)antaa.

Naisen keho on ihmeellinen. Se muokkautuu ja muuntautuu tilanteeseen kuin tilanteeseen. Tätähän tämä äitinä oleminen on, on oltava valmis lähes kaikkeen. Kaiken se äitiys kestää ja kaiken se (k)antaa, yrittää ja sinnittelee loppuun saakka. Vaikka väkisin.

Istuin tänään neuvolatädin vastaanotolla. Tämä hyvinkin empaattinen täti aloitti käynnin kysymällä "mitä teille kuuluu?" 

Siinä yritin sinnitellä ja välttää kyynelvirtaa mutta turhaan. Keho kieli väsymyksestä ja huonosti nukutuista öistä, joita nyt on ollut jo peräjälkeen kuukausi tolkulla.

Huomasin huolestuneen ilmeen neuvolatädin kasvoilla ja hämmennyin itsekin itkureaktiostani.

Olenko oikeasti näin väsynyt?

Hemoglobiiniarvot näyttivät hyvää, verenpaineet olivat kohdillaan ja muutenkin kaikki oli ok, eli mikään näistä ei voinut selittää voimattomuuttani.

Viimeistä raskauskolmannesta viedään ja toki tämä loppurutistus aiheuttaa uupumusta ja väsymystä. Se on selvää. Hyvin huonosti nukutut yöt. Päiväunien puute. Arki. Kaikki.

Tätähän tämä elämä on. Selviytymistä. Olemme arjen taistelijoita ja sankareita jokainen.

Palasin kotiin ja rojahdin sohvalle. Aloin miettiä mitä kaikkea kehossani onkaan tapahtunut viime kuukausien aikana.

Onko ihmekään jos väsyttää?

Vatsa alkaa siinämäärin olla jo sen verran tiellä että odotan kesää kuin kuuta nousevaa jotta voi vain sujauttaa ballerinat jalkaan ilman että joutuu sen kummemmin kumartua sitomaan kenkien nauhoja.

Pinnallinen hengityskapasiteetti tuottaa ongelmia lähes kaikessa ja varmasti on myös osa syy väsymykseen ja ajoittaisiin pääkipuihin sillä kasvava vatsa litistää keuhkoja kasaan.

Ja mitä ruokaan tulee, syön koko ajan. Mahalaukku on pienentynyt entisestään niin että tilavuus alkaa olla hyvinkin minimaalista eikä se pysty vastaanottamaan ruokaa kuin pieniä määriä kerrallaan. Siinä on sekä hyvät että huonot puolensa mutta totuus on se että joudun syömään koko ajan välttääkseen pahaa oloa.

Ja mitä muihin vaivoihin kuten esim. älyttömään närästykseen, liitoskipuihin, kiristyksiin keskivartalossa, jne. tulee, niin onhan tämä aika mielenkiintoista aikaa.

Mutta kuten sanottu, kaiken se kestää ja kaiken se kantaa ja antaa. Äitiys nimittäin. Sitä suurempaa rakkautta ja voimavaraa saa hakea.

Kaikesta huolimatta, ei ole väärin myöntää että tuntee olonsa tukalaksi. Ei ole väärin myöntää että väsyttää. Ei ole myöskään väärin myöntää, että vaikka kuinka tuntee kiitollisuutta sekä suurta onnea ja suuria rakkauden tunteita tulevasta pienokaisesta, niin raskaana oleminen ei ole aina sitä autuutta ja ihanuutta. Päinvastoin.

-Heidi-