Mammaklaani.

Olet varmaan joskus liikenteessä kiinnittänyt huomiota siihen kuinka moottoripyöräilijät tervehtivät toinen toisiaan vienolla käden heilautuksella sivulle. Samaa tapaa noudattavat myös karavaanarit, hiukan näkyvämmin kylläkin ratin takaa. Ja veneilijät. Ja bussikuskit. Ja rekkakuskit. Omia tervehditään. Se on hyväksynnän ja yhteenkuuluvuuden merkki, "olemme yhtä" niin hyvässä kuin pahassa.

Samanlaista käytöstä olen huomannut myös odottavien äitien ja äitien keskuudessa yleensä.

Mitään näkyviä käsimerkkejä ei ole nähtävissä kuitenkaan - onneksi - vaan enemmänkin hetkellinen katsekontakti ja hento hymy, joilla halutaan viestiä myötätuntoa, "tiedän miltä susta tuntuu" fiilistä, ja samalla tavalla moottoripyöräilijöiden ja karavaanareiden tapaan sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Kävelin tässä viikolla yksi päivä kotiin tyttäreni kanssa. Olotilani oli hiukan tukala kun supisteli aika pahasti ja masuasukki potki juuri sillä hetkellä oikeaan kylkeen niin kovilla potkuilla että olin aivan varma että jotain kohta repeää. Vastaan tuli äiti työntäen vaunuja ja vaunuista kuului pieni hentoinen, ihan melkein vastasyntyneen vauvan itku. Kohtaaminen oli hämmentävä. Kumpikin ohikulkiessaan vilkaisi toinen toisiaan, hymyili myötätunnosta ja hyväksyvästi "mä tiedän miltä susta tuntuu" elein.

Samoin kävi metrossa toissa päivänä kun vastapäätäni istuutui nuori naishenkilö mahansa kanssa. Siinä me istuttiin vastatusten aina Kamppiin saakka vähän kuikuillen toinen toisiaan ja mahojamme, varmasti miettien että mikäköhän viikko on meneillään. Normaalissa tilanteessa olisin jopa avannut suuni ja alkanut juttelemaan mutta olin jotenkin niin väsynyt ja puhunut jo suu vaahdossa koko päivän että hetken hiljaisuus oli paikallaan.

Äitiys on ihmeellistä.

Se on ylitsevuotavaa rakkautta lastaan kohtaan.

Se on sydäntä riipasevaa.

Se on liikutuksen kyyneliä.

Se on naurua ja iloa.

Se on huolta ja murhetta.

Äitiys on voima mitä ei voi kenellekään toiselle selittää vaan se on koettava itse.

Vain toinen äiti tietää miltä tuntuu rakastaa lastaan enemmän kuin ketään muuta.

Vain toinen äiti tietää miltä tuntuvat ne yölliset valvotut tunnit.

Vain toinen äiti tietää sen tuskan kun näkee lapsen itkevän kivusta tai pahasta mielestä eikä voi ottaa sitä tuskaa pois.

Vain toinen äiti tietää kuinka hienoja ovat ensiaskeleet, ensimmäiset sanat, ensimmäiset polkupyöräilyt ilman apupyöriä, ensimmäiset koulun päättäjäiset, valmistujaiset jne. Se ylpeys ja se kiitollisuus on jotain sanoinkuvaamatonta.

Vain toinen äiti tietää että äitinä oleminen on on maailman paras työ- mutta myös maailman rankin - sillä sen palkkaa ei mitata rahassa vaan aidolla ja pyyteettömällä rakkaudella.

Kaiken se kestää.

Kaiken se yrittää antaa.

Kaiken se haluaa tehdä, jopa omaa hyvinvointiakin uhaten. Äidit nimittäin.

Näin äitienpäivänä toivon kaikille äideille ihania hetkiä perheen parissa - paljon halauksia ja pusuja ja muistutuksen siitä että jokaisen äidin tulisi olla armollinen itselleen. Äitiys ei ole suorittamista vaan hetkessä elämistä ja niistä pienistä asioista nauttimista. Ottakaa kaikki irti jokaisesta hetkestä sillä ne eivät tule koskaan toistumaan samanlaisina.

Hyvää äitienpäivää te supernaiset!

-Heidi-

Kiristyksiä ja kiputiloja.

Teoriassa kahdeksan viikkoa laskettuun aikaan. Käytännössä en niinkään ole varma. Jos yhtään uskallan ennustaa, niin tämä uusi tulokas päättää varmasti ilmaantua maailmaan hiukan etuajassa. Oli niin tai näin, joka tapauksessa ajatus siitä että perheeseemme on syntymässä ihan upouusi ihmisen alku, tuntuu uskomattomalta ja jännittävältä. Mikään ei tule olemaan enää niin kuin ennen. 

Istuin tänään kahdeksan jälkeen rantahiekalla katsellen meren kimallusta aamuauringossa. Olin juuri saattanut tyttäreni kouluun ja päätin tehdä pidemmän kaavan kautta kotimatkan.

Hissukseen kävely vielä onnistuu mutta mikään äkkinäinen, sykettä nostattava pyrähdys tuntuu jo hyvin epämukavalta ja lähes mahdottomalta. Yksittäisiä lihaskuntoliikkeitä pystyn tekemään mutta siihen se jääkin.

Yöt nukun hyvin heikosti, sillä kipuja vatsan seudulla on lähes joka asennossa, joten rentous kehossa on tipotiessään. Lähes joka lihas tuntuu olevan niin jumissa kuin vain olla voi.

Tänään kuitenkin siinä meren äärellä istuessani tunsin kuinka aurinko ja lämpö, sekä lintujen keväiset äänet ja meren kevyet aallot saivat kehoni rentoutumaan, mielestä puhumattakaan. Siihen olisi voinut jäädä. Istumaan. Katselemaan ja kuuntelemaan. Tuntemaan ja aistimaan elämän, joka oli ympärilläni ja joka kasvaa myös sisälläni.

Tunsin pitkästä aikaa itseni elinvoimaiseksi ja energiseksi.

Masuasukin vahvat potkut ovat arkipäivää. Tuntemuksista päätellen pikkuherra on päättänyt jo asettautua pää alaspäin (kuten äitinsäkin mielellään). Nyt potkitaan kylkiluita oikein urakalla, ja voin sanoa että tulessa ovat. Vatsa ei pysty kasvamaan enää yhtään ylöspäin, sillä olotilat ovat jo niin tukalat, että en tiedä enää miten päin olla.

Ruokaa menee kerralla sisään ehkä just nyrkillinen, sillä lytyssä oleva mahalaukku ei ota yhtään enempää vastaan. Olen jopa joutunut aloittamaan maapähkinävoin syönnin ihan sillä varjolla että saisin jostain kerralla enemmän energiaa. Enkä rehellisesti sanottuna kummemmin edes tykkää siitä.

Vaikka näitä kaiken maailman kiputiloja tässä joutuu kokemaankin, niin silti lopputulos on palkitseva. Odotan hyvinkin malttamattomana sitä ruttuista pienta naamaa, joka parkaisee ensimmäisen äännähdyksensä tällä puolen elämää. Ja odotan malttamattomana niitä hetkiä, jotka voimme perheenä jakaa yhdessä ja tehdä niistä muistoja, jotka kulkevat kanssamme lopun elämämme.

Ei tarvitse aina olla yhtä hymyä ja onnea jos siltä ei tunnu, se ei tee meistä yhtään huonompia äitejä jos välillä myönnämme että raskausaika ei aina ole yhtä autuutta.

On annettava itselleen mahdollisuus erilaisiin tunnetiloihin. Ne kuuluvat asiaan ja ovat kasvattavia ja monta kertaa myös silmiä avaavia.

Eli te kaikki kohtalotoverit, olkaa aitoja, puhukaa tunteistanne, mitään kulisseja ei tarvitse pitää koossa, kaikilla meillä on hyvät ja huonot hetkemme. On yhtä monta erilaista raskautta kuin on odottavia äitejäkin. Mutta jokaisesta tulee niitä parhaimpia äitejä omalle lapselle.

Nauttikaamme pienistä asioista, sillä ne ovat kuitenkin loppujen lopuksi niitä kaikkein suurimpia. Ja tärkeimpiä!

-Heidi-

Sunnuntaiaamun puurokokeiluja.

Olen pitkän aikaa halunnut kokeilla porkkanapuuroa, jota nyt kovin hehkutetaan ruokapalstoilla ja someväylillä.

En ole mikään himo ruuanlaittaja tai innokas uusien reseptien kokeilija, ja se vaiva minkä näen keittiössä perustuu hyvinkin perusasioihin.

Itselle aamupala on päivän tärkein ateria ja nyt näin raskausaikana se on korostunut entisestään. Herään hyvin usein siihen että jos en mene nostattamaan verensokeriani nyt just, niin iskee se kauhea pahaolo ja kuvotus, jolloin ruuan alas saaminen on kahta kauheampaa.

Puurot, myslit, mitä milloinkin - niitä on helppo syödä aamuisin ja toimivat aina.

Tänään kuitenkin, vihdoin ja viimein, päätin kokeilla sitä porkkanapuuroa.

Sain loistavan reseptin kollegaltani, mikä tuntui maailman helpoimmalta toteuttaa joten olihan se pakko. Sovelsin hiukan omaan makuun sopivaksi ja avot.

Vaniljainen porkkanapuuro (2 annosta)

n. 2 dl porkkanaraastetta (~2 porkkanaa)

n. 2,5 dl kaurahiutaleita 

6 dl Alpro Soya Vanilla "maitoa"

1 tl kanelia

1 tl hunajaa

Ohje:

Sekoita porkkanaraaste, kaurahiutaleet ja puolet vaniljamaidosta keskenään ja laita ilmatiiviiseen rasiaan "maustumaan" ja jääkaappiin. Anna seoksen olla jääkaapissa ainakin tunti, mielellään jopa yön yli.

Yhdistä porkkana-kauraseos ja loput vaniljamaidosta ja keitä keskilämmöllä sekoittaen 4-6 min, niin että seoksesta tulee paksua ja puuromaista. Lisää kaneli ja hunaja.

Rakastan vaniljan makua ja tuoksua, joten tässä korostuivat molemmat aistimukset.

Puuron voi syödä niin lämpimänä kuin kylmänä, enkä osaa rehellisesti sanottuna oikein päättää kummin oli parempi.

Suosittelen!

-Heidi-

Siellä missä on rakkautta, siellä on elämää!

Sitä havahtuu aamun pikkutunneilla asioihin, joita välttämättä ei päivän pyörityksessä huomaa. Kuten esimerkiksi siihen että aika käy vähiin tämän masuasukin kanssa.

31. raskausviikko käynnistyi tänään ja ajatus pienestä ryppyisestä parkuvasta ihmisen alusta piirtyi aamuyöstä verkkokalvoilleni pyöriessäni sängyssä monennenkohan vessakäynnin jälkeen.

Olen ollut jotenkin niin vaivojeni vanki, sillä tämä ihana ja kamala raskaus on tuonut kyllä mukanaan jos jonkin moista ongelmaa, etten olen riittävän konkreettisesti ajatuksiani vienyt vielä syntymään ja sinne, kun saan tämän pienen elämän ihmeen syliini.

Äiti elää helpommin raskauden jokaisen vaiheen, sillä kaikki ne potkut ja kuperkeikat mahassa, kaikki ne pyörimiset ja hyörimiset yöllä sängyssä hyvän nukkumisasennon toivossa, kaikki se närästys ja väsymys, ovat enemmän konkretiaa äidille kuin isälle.

Äidistä tulee äiti jo siinä vaiheessa kun pissaa tikkuun sen plussan, isä syntyy vasta myöhemmin.

Rehellisyyden nimissä, taas jälleen kerran, on pakko mainita että ihan ei ole helpoimmasta päästä tämä odotus ollut. En ole ehkä osannut nauttia jokaisesta sekunnista mutta kiitollisuutta olen silti tuntenut joka ikinen päivä. Joka ikinen tunti. Minuutti. Ja sekunti.

Ihan sitä samaa raskaushehkutusta en ole pystynyt harrastamaan, mitä lehtien palstat kehoittavat mutta onnellisuus silti tuntuu ja kuulemma myös näkyy.

Kun perhe kasvaa, niin jokainen siinä samalla kasvaa, joutuu adaptoitumaan uuteen tilanteeseen. Tunteet heittelevät ja niiden vaihtelu voi olla niin lapsilla kuin vanhemmilla hyvinkin suuri.

Kun juttelen ekaluokkalaisen tyttäreni kanssa ja kysyn mitä hän on päivän aikana miettinyt, niin lähes aina vastaus on että vauvaa.

"Äiti, mua jännittää kun en ole koskaan tämmöisessä tilanteessa ollut."

Tunneskaala tuolla isolla pienellä tytöllä vaihtelee pelon, jännityksen ja odotuksen välimaastossa.

"Mitä jos te että rakastakaan mua enää kun vauva tulee?"

"Eihän mun tarvitse luopua mun kaikista leluista?"

Kysymyksiä on tullut ja tulee vielä. Paljon. Onhan tämä hänellekin uusi iso asia, joka muuttaa hänenkin maailmansa täysin ja lopullisesti.

Elämä muuttaa muotoaan mutta niin sen kuuluukin jotta pystymme kasvamaan.

Nyt keskityn loppurutistukseen. Töiden loppuun viemiseen. Itsestä huolehtimiseen. Rakkaiden ihmisten kuuntelemiseen. Ja heidän kanssa olemiseen. Elämän ainutlaatuisuuteen. Jokaiseen päivään. Tämä on ainutkertaista. Tämä on aikaa, jota en saa koskaan takaisin.

Kuuntelen. Katselen. Tunnustelen. Ja nautin.

Siellä missä on rakkautta, siellä on elämää.

Olet tervetullut, sinä pieni elämän ihme. Äitisi, isäsi ja isosiskosi odottavat sinua niin suurella rakkaudella, jota ei voi sanoin kuvailla. <3

- Heidi-

Kevätaurinkoa ja pallomahailua.

Katselin tänään aamuaurinkoa rantahiekalla ja mietin kuinka hienoa elämä onkaan.

Meren jäät olivat lähes kaikki kadonneet muutamaa pientä ohutta jäälauttaa lukuunottamatta.

Olin vienyt tyttäreni kouluun ja etätyöpäivän kunniaksi ajattelin palata kotiin kiertoteitse kun kerrankaan ei ollut minuuttiaikataulussa kiinni.

Hiukan kaiholla kävelin rantahiekalla, sillä normaalisti minulla oli ollut tapana vetää siellä jonkinlainen treeni tai ainakin juosta viivajuoksua pehmeässä hiekassa tai vähintäänkin seistä käsillä.

Mutta ei nyt.

29. raskausviikkoa viedään ja entiseen malliin treenaamiset ovat vain muistona verkkokalvolla tällä hetkellä. Vatsan ollessa jo sen verran tiellä että liikuntarajoitteita on tullut, ainakin siihen nähden miten olen tottunut treenaamaan ennen raskautta.

Kävelylenkit, kevyet lihaskuntoharjoitteet sekä kehonhuolto ovat olleet viime aikojen treeniliikuntaa ja se on pakko ollut hyväksyä.

Kaiholla katselen ohi porhaltavia lenkkeilijöitä tai treenivideoita, joissa kehoa pääsee haastamaan, ja kyllä, joudun myöntämään, jopa huonoa omatuntoa potien, että välillä on hankalaa olla vankina kehossa, joka ei pysty kaikkeen mihin mieli haluaisi.

Tunnen kuitenkin suurta kiitollisuutta siitä että olen pysynyt suht hyvässä kunnossa tähän asti raskauttani ja olen pystynyt tekemään töitä ja toimimaan arjessa lähes normaalisti, mitä nyt jos väsymystä ei oteta huomioon.

Paljon on väännetty sietokäyrää viime aikoina raskauskiloista ja oma kommenttini siihen on hyvinkin selkeä. Kaikki ovat yksilöitä.

Raskauden varjolla ei kannata mitään ranttaliksi heittää, sillä hyvinvointi, niin äidin kuin lapsenkin, on tärkeää koko raskauden ajan. Liiat sokerit ja muut ylimääräiset herkut kannattaa unohtaa ihan samalla tavalla kuin ei raskaanakin, joten mitään suurta poikkeustilaa tämä raskaanaoleminen ei keholle aiheuta ruokapolitiikassa.

Kokonaisuudessaan raskauskiloja kertyy sen 8-15kg keskimäärin, ja ihan jo ymmärrettävää on että näin tapahtuu. Onhan kehossamme jotain ylimääräistä kasvamassa, jolla on massaa ja tavalla tai toisella siihen liittyy painonnousua. Piste.

Terveellisellä syömisellä pääsee pitkälle ja se riittää, mihinkään ylenpalttisiin hifistelyihin en suosittele lähtemään vaan ihan perus ruokaan kannattaa panostaa kuten normaalistikin.

Kesää odotellessa ja niitä pitkiä vaunulenkkejä uuden tulokkaan kanssa sekä aikaa kun saan kehoni taas "omaan käyttöön" ilman rajoitteita.

Näihin mietteisiin ja ajatuksiin.

-Heidi-

Kaiken se kestää. Kaiken se (k)antaa.

Naisen keho on ihmeellinen. Se muokkautuu ja muuntautuu tilanteeseen kuin tilanteeseen. Tätähän tämä äitinä oleminen on, on oltava valmis lähes kaikkeen. Kaiken se äitiys kestää ja kaiken se (k)antaa, yrittää ja sinnittelee loppuun saakka. Vaikka väkisin.

Istuin tänään neuvolatädin vastaanotolla. Tämä hyvinkin empaattinen täti aloitti käynnin kysymällä "mitä teille kuuluu?" 

Siinä yritin sinnitellä ja välttää kyynelvirtaa mutta turhaan. Keho kieli väsymyksestä ja huonosti nukutuista öistä, joita nyt on ollut jo peräjälkeen kuukausi tolkulla.

Huomasin huolestuneen ilmeen neuvolatädin kasvoilla ja hämmennyin itsekin itkureaktiostani.

Olenko oikeasti näin väsynyt?

Hemoglobiiniarvot näyttivät hyvää, verenpaineet olivat kohdillaan ja muutenkin kaikki oli ok, eli mikään näistä ei voinut selittää voimattomuuttani.

Viimeistä raskauskolmannesta viedään ja toki tämä loppurutistus aiheuttaa uupumusta ja väsymystä. Se on selvää. Hyvin huonosti nukutut yöt. Päiväunien puute. Arki. Kaikki.

Tätähän tämä elämä on. Selviytymistä. Olemme arjen taistelijoita ja sankareita jokainen.

Palasin kotiin ja rojahdin sohvalle. Aloin miettiä mitä kaikkea kehossani onkaan tapahtunut viime kuukausien aikana.

Onko ihmekään jos väsyttää?

Vatsa alkaa siinämäärin olla jo sen verran tiellä että odotan kesää kuin kuuta nousevaa jotta voi vain sujauttaa ballerinat jalkaan ilman että joutuu sen kummemmin kumartua sitomaan kenkien nauhoja.

Pinnallinen hengityskapasiteetti tuottaa ongelmia lähes kaikessa ja varmasti on myös osa syy väsymykseen ja ajoittaisiin pääkipuihin sillä kasvava vatsa litistää keuhkoja kasaan.

Ja mitä ruokaan tulee, syön koko ajan. Mahalaukku on pienentynyt entisestään niin että tilavuus alkaa olla hyvinkin minimaalista eikä se pysty vastaanottamaan ruokaa kuin pieniä määriä kerrallaan. Siinä on sekä hyvät että huonot puolensa mutta totuus on se että joudun syömään koko ajan välttääkseen pahaa oloa.

Ja mitä muihin vaivoihin kuten esim. älyttömään närästykseen, liitoskipuihin, kiristyksiin keskivartalossa, jne. tulee, niin onhan tämä aika mielenkiintoista aikaa.

Mutta kuten sanottu, kaiken se kestää ja kaiken se kantaa ja antaa. Äitiys nimittäin. Sitä suurempaa rakkautta ja voimavaraa saa hakea.

Kaikesta huolimatta, ei ole väärin myöntää että tuntee olonsa tukalaksi. Ei ole väärin myöntää että väsyttää. Ei ole myöskään väärin myöntää, että vaikka kuinka tuntee kiitollisuutta sekä suurta onnea ja suuria rakkauden tunteita tulevasta pienokaisesta, niin raskaana oleminen ei ole aina sitä autuutta ja ihanuutta. Päinvastoin.

-Heidi-

Millainen nainen sinä olet?

On isänpäivää, äitienpäivää, ystävänpäivää, miestenpäivää, naistenpäivää, päiviä jolloin juhlitaan, ostetaan lahjoja, kukkia, kunnioitetaan ja muistetaan päivän kohdehenkilöä.

Kuten monet muutkin päivät niin myöskin tästä, tänään vietettävästä naistenpäivästä (8.3.) on tehty kaupallinen juhlapäivä. Kaupat pursuavat lahjavaihtoehtoja ja kukkakaupat rönsyilevät naistenpäiväkimppujaan.

Vaikka naistenpäivällä on jo pitkä perinne 1900-luvun alusta alkaen, niin silti yhteiskunnallisesti siitä ollaan tehty näkyvä vasta hyvinvointiyhteiskunnan ja kulutushysteria-aikakauden kautta. Alunperin naistenpäivä juontaa juurensa aikakauteen, jolloin tarkoituksena oli edistää naistenoikeuksia ja naisten mahdollisuuksia osallistua sosiaalisiin, poliittisiin ja taloudellisiin prosesseihin. Näitä asioita ajetaan yhä edelleen eteenpäin, sillä kaikkialla ei ole vieläkään naisilla samat oikeudet ja mahdollisuudet.

Mitä on naiseus?

Se on varmasti jokaiselle eri asioita. Kulttuuriperimä määrittelee hyvinkin paljon suhtautumisemme naiseuteen ja siihen miten näemme itsemme naisena yhteiskunnassa.

Suomalaisena naisena koen olevani se kiltin tytön syndrooman läpikäynyt yksilö, joka on oppinut selviytymään, tehnyt virheitä ja kasvanut vahvaksi vastoinkäymisten kautta.

Olen aina ollut tunnollinen ja mennyt kaikesta läpi vaikka harmaan kiven luovuttamatta etten vaan tuottaisi kenellekään pettymystä, mutta ennen kaikkea etten tuottaisi itselleni pettymystä.

Olen aina ajatellut että kaikesta pitää selvitä, ja mielellään niin ettei keneltäkään tarvitse kysyä ja pyytää apua.

Vietin vuosia ulkomailla, mm. Hollannissa ja Englannissa ja monesti sain kuulla siellä kuinka me suomalaiset naiset olemme niin hankalia ja liian itsenäisiä.

Muistan aina kun elin paljon reissuelämää, ja joku tarjoutui kantamaan laukkuani tai laukkujani, niin kieltäydyin sanoen "jos olen itse nämä laukkuni pakannut niin itse ne myös kannan."

Sittemmin vuosien kuluessa olen oppinut olemaan "avuttomampi" ja saatan jopa antaa mieheni kantaa laukkujani tai ruokakasseja, ainakin silloin tällöin.

Olen oppinut työni kautta jakamaan vastuun muille eikä niin, että minun pitäisi kaikki tehdä itse.

Elämä jättää jälkensä jokaisen naiseuteen ja naisena olemiseen. Oman äidin roolimalli on meillä monella taustalla mutta yhteiskunta ja ympäristö ympärillämme muokkaavat myös meitä naisina.

Millaiseen rooliin asetut, määräytyy hyvinkin pitkälti omien lapsuuden kokemusten kautta mutta kokemukset matkanvarrella näyttävät kuitenkin lopullisen suunnan millaisia meistä tulee naisina.

Naisen rooli.

Naisena oleminen nykypäivänä on monella tapaa haastavaa ja vaativaa. Meiltä vaaditaan paljon. Meidän pitää olla lähes täydellisiä.

Meidän on oltava vahvoja, kauniita, hyväkroppaisia, hyväkuntoisia, mutta silti herkkiä, rakastavia, huolehtivaisia, tehdä töitä 24/7 ja siltikään me ei olla vielä täysin miesten kanssa samoissa palkkatuloissa.

Mies saa harmaantua ja vanheta rauhassa mutta naisen vanheneminen yhteiskunnassa on jossain määrin hälyttävää ja jopa tuomittavaa. Keski-ikäinen nainen ei pärjää enää työmarkkinoilla, eikä hänen kokemusta enää arvosteta samassa määrin kuin ennen.

Työikää pidennetään mutta ikärasismi on tullut jäädäkseen, hiukan on ristiriitaista naisen elämä.

En ole itse ehkä koskaan osannut asettua siihen perinteiseen naisen rooliin. En ole suostunut jäämään alakynteen miesten kanssa vaan ihan jo pienestä pitäen pistänyt kampoihin pihan pojille.

En ollut se tyttö, joka ensimmäisenä alkoi meikata kouluaikoina vaan olin se, joka juoksi ponnari heiluen kilpaa yrittäen ehtiä ensimmäisenä maaliviivan yli.

Olin se tyttö, joka veti muutamia lähialueen poikia turpiin, ja jota äiti joutui joskus häpeämään "ei niin tyttömäisen" käytöksen takia.

Olin se tyttö, joka halusi tehdä asiat aina toisella tavalla kuin muut - ja niin teinkin.

Vaikka olinkin tunnollinen ja vastuuntuntoinen, niin silti jääräpäisyys ei antanut periksi asioille, jotka koin vääriksi itseään tai muita kohtaan.

Olen maksanut kovan hinnan siitä, joka olen tänä päivänä - mutta olen kaikesta huolimatta erittäin ylpeä siitä.

En voisi olla tyytyväisempi itseeni kuin tällä hetkellä olen, huolehtivana ja johdonmukaisena äitinä ja kasvattajana tyttärelleni ja tulevalle pienokaisellemme.

Olen rakastava puoliso uskomattoman upealle miehelleni, joka on myös kasvattanut minua naisena juuri oikealla tavalla.

Mutta olen myös ihmisenä, kaikkine niine ominaisuuksineen, se vahva ihminen joka ei enää pelkää olla heikko ja pyytää apua ilman että se suuremmin kolauttaisi itsetuntoa.

Haluan että jokainen nainen muistuttaa itseään - joka päivä - kuinka hieno, kaunis ja uskomaton upea nainen olet, ja mitä kaikkea voit saavuttaa ja mihin kaikkeen olet kykenevä. Äläkä anna kenenkään laittaa sinua uskomaan toisin.

Kauneus ei tarvitse ulkoista kuorta määrittelemään sinua naisena vaan kauneus tarvitsee uskon ja luottamuksen siihen että olet hyvä sellaisena kuin olet juuri nyt.

Hyvää naistenpäivää ihanat!

- Heidi -