Luovuuden lähteillä ajatus juoksee.

Luovuus kumpuaa sisältä päin, syvältä sielusta. Se on täynnä tunteita, iloa, surua, onnea, pettymyksiä, rakkautta, vihaa.
Luova ihminen löytää luomisprosessissaan tunteidensa ääreen, uskaltaa kohdata ne ja antaa tunteiden vaikuttaa tekemiseensä ilman estoja.
Luova ihminen uskaltaa ottaa riskejä, tehdä tavallisesta epätavallista, luottaa vaistoonsa ja vapauttaa ajatuksensa välittämättä muiden mielipiteistä.
Olen seurannut läheltä ihmisiä, eri luovuuksien lähteiltä. Kaikille heille yhteistä on herkkyys. Herkkyys aistia maailmaa suhteessa omiin tunteisiin ja odotuksiin. Löytää kaaoksen keskeltä omanlainen toimiva järjestys ja luovia uusissa tilanteissa itsensä sopusointuun muutoksen kanssa.
Luova ihminen näkee metsän puilta ja osaa maksimoida mahdollisuudet hankalissakin tilanteissa.
Luova ihminen osaa pohtia omaa toimintaansa tarkkaan ja pyrkiä järkeistämään syy- ja seuraus-suhteita loogisen älykkäästi toisiinsa.
Luovuus onkin vapauteen ja älykkyyteen sidoksissa oleva kyky nähdä uudenlaisia asiayhteyksiä mutta luovuus on myös sydämen valinta tehdä asioita, jotka kokee omakseen intuitiivisella tunnetasolla.
Vaisto ohjaa ja se vaisto ohjaa minua juoksemaan tänä lauantaiaamuna - osittaista luovuutta sekin, sillä en juokse hyvän fyysisen kunnon perässä, vaan sen mitä tapahtuu ajatuksilleni juostessa. Ne kirkastuvat. Loksahtavat kohdilleen. Ongelmat kohtaavat osittain tai kokonaan ratkaisunsa. Kokonaisvaltainen hyvänolon tunne valtaa koko kehon ja tunne siitä, että kaikki on mahdollista.

Ei muuta kun lenkkarit jalkaan ja kirpakkaan pakkassäähän.

-Heidi-

Elämä on sitä mitä olemme.

Olen törmännyt viime aikoina ajatukseen, tai paremminkin ihmetykseen siitä, että milloin se elämä oikein alkaakaan. Myönnän myös itse syyllistyneeni tähän ajatuksen juoksuun, ja oletukseen siitä että onni ja onnellisuus, tyytyväisyys ja tasapaino tulee vasta sitten kun on sitä ja tätä, siellä ja täällä...
Näin ei kuitenkaan ole. Elämä ei ala vasta sitten kun... Elämä on tässä ja nyt. Tämä nimenomainen hetki.
Muistan nuorempana ajatelleeni hyvinkin konkreettisesti niin, että sitä pitää olla jotain, omata jotain ja tehdä jotain, jotta voi olla onnellinen. Meillä on toiveita, odotuksia ja oletuksia tietyistä asioista elämässä, perheenperustamisesta, omasta talosta, urakehityksestä yms joiden saavuttamisen jälkeen se elämä voi muka vasta alkaa.
Suurimmat kasvunpaikat ovat meille jokaiselle niitä kun asiat eivät menekään niin kuin kaksikymppisenä on toivonut ja olettanut.
Totuudenmukaisemmin suurin osa meistä ihmisistä oppii elämään sitä oikeaa omaa elämää vasta keski-ikäisenä, virheistä viisastuneena, kerran pari pohjamutia rämpineenä, katkeria kyyneleitä useamman kerran vuodattaneena.
Elämää oppii elämään täysillä vasta silloin kun hyväksyy että mikään ei ole itsestäänselvää. Elämän hienous löytyy niistä ajatuksista kun huomaa itsessään voiman taistella, selvitä ja voittaa. Kaikki voi olla ohi hetkessä. Jokainen hetki on tärkeä, se pitää muistaa.
Kun oppii arvostamaan itseään, osaa arvostaa myös muita. Kun oppii ymmärtämään itseään, myös muiden ihmisten ymmärtäminen on helpompaa.
Inhimillisyys tulee tunteista, iloista ja suruista. Elämän tasapaino löytyy niiden välimaastosta.
Kun oppii hyväksymään rakkauden voiman ja välittämisen taidon, oppii hyväksymään myös oman haavoittuvaisuuden ja sen että elämä ei ole sitä mitä meillä on vaan sitä mitä me olemme.

Näihin sanoihin ja ajatuksiin...

-Heidi-

Elämän juoksu, juoksun elämä.

Taas on vierähtänyt tovi edellisestä juoksulenkistä. Itseasiassa siitä on vierähtänyt niinkin kauan, etten edes muista milloin se oli.
Juokseminen ei ole minulle enää osa treeniä, vaan se on minulle puhtaasti osa elämää. Juokseminen ei ole minulle enää pakkomielle ja suoritus, vaan se on fiilispohjalla tapahtuva toiminta siinä missä leffassa käynti tai ulkona syöminen. Jos ehdin niin lähden, jos en niin maailmani ei kellahda kumoon vaan jatkuu ennallaan, tasapainossa.
Juoksen silloin, kun se tuntuu hyvältä. Juoksen silloin, kun minulla on siihen sopiva sauma. Juoksen silloin, kun koen tarvitsevani sitä; rentoutuakseni, ollakseni hetken yksin omien ajatusteni kanssa, tunteakseni kehoni ja mieleni vahvaksi.
Eilisaamun juoksulenkki kosteassa ja tuulisessa syysilmassa oli taas herätys tähän juoksun hurmokseen. Kaikkeen siihen hienouteen, mitä juokseminen voikaan pitää sisällään.
Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan verrattavissa elämään, jokaiseen päivään, jokaiseen hetkeen.
Se on kaukana suorittamisesta. Se on vain ja ainoastaan siitä hetkestä nauttimista, sisään- ja uloshengittämistä, askel askeleelta eteenpäin menemistä, jyrkkiä nousuja ja laskuja, juuria ja kantoja, välillä kivikkoa, välillä tasaista. Se on itseasiassa juuri sitä mitä elämän kaikessa hienoudessaan tulisi olla; riittävän haastavaa, jotta ymmärtäisimme ettei mikään tule eteemme helposti, riittävän koettelevaa, jotta kasvaisimme ihmisinä vahvoiksi ja varmoiksi omista kyvyistämme, riittävän tasaista, jotta saisimme välillä hengähtää ja nauttia maisemasta, tasapainosta.

"We run because it makes us feel like winners, no matter how slow or how fast we go." - Florence Griffith Joyner & John Hanc

-Heidi-

Elämä on matka.

"Tärkeintä ei ole määränpää, vaan itse matka" , tokaisee Tom Hanks koko perheen jouluaiheisessa elokuvassa nimeltä Polar Express eli Napapiirin pikajuna.
Katsoin elokuvan tyttäreni kanssa lauantaiaamun ratoksi - vaikka välttelenkin yleensä jouluun liittyviä asioita niin kauan kuin vain on mahdollista - ja täytyy sanoa, että liikutuin ja hämmennyin suuresti siitä kuinka moisesta tietokoneanimaatiosta oli saatu niinkin filosofinen mestariteos sekä lapsille että aikuisille.
Elämä on sitä mitä siitä ajattelemme niin hyvässä kuin pahassakin. Näemme niitä asioita, joita haluamme nähdä, kuulemme sitä mitä haluamme kuulla ja tunnemme myös tunteita, joita olemme päättäneet jossain sisimmässämme tuntea. Tiedostaen tai tiedostamatta.
Usko siihen mihin pystymme ja mihin emme, on sisäänrakennettuna meissä, se on tulosta lapsuuden kokemuksista siinä missä aikuisuudenkin, niin onnistumisista kuin epäonnistumisistakin.
Jokainen matka jonnekin, mihin tahansa, opettaa meille jotain.
Itse opin tänään taas sen kuinka tärkeä joulunodotus ja joulumieli lapsille on, ja kuinka tärkeää on uskoa joulupukkiin tai muihin satuhahmoihin, joiden kautta elämän ymmärtäminen helpottuu.
Elokuvan päätyttyä tyttäreni meni huoneeseensa ja rakensi oman napapiirin pikajunansa. Radan varrella olevilta pysäkeiltä tuli kyytiin kavereita, joilla jokaisella oli jokin tärkeä tehtävä junassa. Yksi oli junassa oppiakseen, toinen kuunnellakseen, kolmas siksi että saisi lisää kavereita jne.
Eli aina, joka ikinen päivä, kun hyppäämme omaan pikajunaamme, oli se sitten matkalla napapiirille tai etelämantereelle, matkalta tarttuu aina jotain mukaamme mikä muokkaa meitä ihmisenä jollain tavalla. Opimme, kasvamme, avaamme silmämme ehkä vielä kirkkaammin näkemään asioita, joita emme ole ennen huomanneet.
Elämä on siis todellakin matka, jonka tärkein asia ei ole saapua jonnekin, vaan matkata jonnekin.

Ihanaa lauantaita!

-Heidi-

Voihan villasukat!

Tänä aamuna vedin jalkaan lyhyiden juoksutrikoiden sijaan pitkät, lippiksen sijaan pipon ja t-paidan päälle juoksutakin. Ei ole paluuta takaisin. Kesä on mennyt. Syksy on täällä. Pian talvikin.
Lievä haikeus hiipi ajatuksiin. Kaipuu kesään. Lämpöön ja aurinkoon.
Joka syksy mietin tätä samaa, kuinka selviänkään pitkästä ja synkästä pimeän kaudesta.
Luonto on hiljentynyt. Ei kuulu lintujen laulua. Ei muutakaan ääntä, joka olisi merkkinä elämälle. Lehdet mätänevät metsäpoluille, kukat kuolevat kylmästä ja luonto vetäytyy kuoreensa, säilyttääkseen pienetkin rippeet elämästä seuraavaa kevättä ja kesää varten.
Samaa tekee ihminen, sulkee sisinpänsä villasukkiin ja kaulaliinaan. Kääriytyy viltin alle nauttiakseen ainoasta valopilkusta, kylttilän lepattavasta sydämestä pimenevissä syysilloissa.
Parempaan en just nyt pysty te rakkaat syksyihmiset. Minulla ei ole syksystä mitään hyvää sanottavaa.
Vuodatan joka vuosi samaa itkuvirttä kesän päättymisestä. Hampaat irvessä kaivan talvivaatteita varastosta ja leivon hullun kiilto silmissä syksyn omenista piirakkaa. Joka vuosi.
Tänään istuin hetken rantahiekalla tuijottaen meren ulapalle. Purjeveneet olivat kaikonneet. Ei yhden yhtä vesiskootteria. Ei yhden yhtä ihmistä. Vain laineet, viileä merituuli ja minä.
Juoksulenkkini jäi tänä aamuna lyhyeen. Kaipasin sisälle lämpimään. Peiton alle ja pakettiin, odottamaan seuraavaa kesää.

-Heidi-

Kuuntelemisen jalo taito.

Menneellä viikolla mielipiteitäni ja kommenttejani tekstiiliurheilemisesta sai lukea YLE.fi/Olotila-sivuilta. Sitä edellisellä viikolla jouduin tenttiin Meidän Perhe-lehteen reilun kahden vuoden takaisesta loppuunpalamisestani ja uupumisesta.
Tuleva viikko tuo jälleen uusia avautumisia ja mietinkin jo että missä raja menee.
Nykyään on helppo tavoittaa ihmisiä. Nykyään on huomattavasti helpompi saada äänensä kuuluviin, jakaa mielipiteitä ja ottaa kantaa asioihin.
Sosiaalinen media pursuaa lähes kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kaikilla meillä on mahdollisuus vaikuttaa, sanoa oma painava sana tai kirjoittaa kolahtava kommentti asiaan kuin asiaan. Niin hyvässä kuin pahassakin.
Ammattini kautta saan vaikuttaa ihmisiin, eri tavoin. Jakaa kokemuksia, olla vertaistukena, opettaa, neuvoa, ohjata, antaa vinkkejä eli toisin sanoen, puhua paljon. Joskus tulen kotiin kieli niin solmussa ja turtana ettei suusta tule enää yhtään oikein äännettyä sanaa.
Sitten on tämä kuunteleminen. Taitolaji itsessään.
Jotta kasvaisimme ihmisenä, oppisimme jotain uutta, meidän on pysähdyttävä kuuntelemaan. Kuuntelemaan lapsia, vanhuksia, kaiken ikäisiä. Jokainen ihminen on opettaja, ikään, sukupuoleen tai syntyperään katsomatta. Jokaiselta voimme oppia jotain. Jos olemme aina suuna päänä joka osoitteeseen, niin oma kehityksemme ja mahdollinen karttuva viisaus taantuu. Miksi siis muuten meillä olisi kaksi korvaa ja yksi suu?
Olin eilen tyttäreni kanssa kaupassa, jossa eräs vanhempi rouva kertoi lähes jokaiselle ostoksiaan tekevälle kuinka hän oli ostanut menneellä viikolla ihan hyvännäköisen paprikan, mutta sitä leikatessa, paprika olikin ollut ihan homeessa.
Tyttäreni ihmetteli kovasti rouvan käytöstä.
"Miksi toi täti kertoo tota asiaa jokaiselle? Eikö se osaa olla hiljaa?"
Niin. Kaikki eivät osaa olla hiljaa.
Jotain samaa on lapsissa ja vanhuksissa. Kummallakin ovat tietyllä tavalla estot kadoksissa, niin hyvässä kuin pahassakin.
Normiaikuinen sulautuu yleensä hyväksyttävästi yhteiskunnan raameihin, kuuluakseen joukkoon. Lasten ja vanhusten ei välttämättä tarvitse sitä tehdä. Lasta ymmärretään (yleensä), jos hän laukoo jotain epäsopivaa, vanhuksilla taas ei ole enää mitään menetettävää.
Kumpaisiakin on mielenkiintoista kuunnella, sillä molemmista äärilaidoista tulee opettavaisia ahaa-elämyksiä. Lapsen käsitys maailmasta, ja elämästä yleensä, kaikessa yksinkertaisuudessaan ja mustavalkoisuudessaan on ajatuksia herättävää. Vanhusten vuosikymmenien tuoma kokemus, näkemys ja viisaus, ehkä jopa hivenen "ennen oli toisin ja paremmin"-ajatuksineen, on silmiä avaavaa.
Kuuntelemalla toisiamme, oppimalla toisiltamme ja hyväksymällä fakta, ettemme tiedä kaikkea, emmekä voi tietääkään, auttaa meitä ymmärtämään elämää paremmin ja enemmän.
Älkäämme siis kuunnelko pelkästään vastataksemme vaan kuunnelkaamme enemmän ymmärtääksemme. Opimme sitä kautta aina vain enemmän!

Ihanaa syksyistä lauantaita <3

-Heidi-

Juosten kohti auringonsiltaa.

Lähes kotirappusiltani lähtee lenkkipolku, joka on kuin minulle luotu. Se on riittävän pitkä tuodakseen hien pintaan jo yhden kierroksen jälkeen. Se on myös riittävän lyhyt niille päiville kun aikaa ei ole käytettävissä paljon. Se on myös riittävän haastava jyrkkine nousuineen ja laskuineen. Ja se on myös täydellinen jos haluaa mennä metsään, juosta pieniä polkuja, ihailla maisemia ja olla yhtä sen hetken kanssa.
En juokse aikaa. En tavoittele mitään ennätystä. Juoksen koska se on osa minua. Nautin siitä. Tunnen olevani elossa. Vahva. Voittamaton.
Aivan sama kuinka monta kaloria se kuluttaa. En jaksa edes ajatella sitä.
Aivan sama mikä on syketasoni. En edes käytä sykemittaria.
Juoksen koska mieleni lepää siinä olotilassa kun jalkani rullaavat allani. Juoksen koska sieluni saa rauhan juuri siinä hetkessä. On vain yksi askel eteenpäin. On vain yksi sisään- ja uloshengitys kerrallaan. Muuhun ei tarvitse pystyä.
Rakastan myös sitä tunnetta kun teen asiat päinvastoin kuin muut tekevät. Näen ja koen asioita, joita muut eivät huomaa.
Tänään juoksin lenkkipolkuni päinvastaiseen suuntaan kuin muut lenkkeilijät. Syitä oli monia.
Ensinnäkin, vaihtelu virkistää. Jos koskaan ei tee muutosta, ei myöskään tapahdu muutosta.
Toiseksi, sain nauttia auringonsäteistä suurimman osan ajasta enkä ollut selkä aurinkoon päin kuten muut olivat.
Kolmanneksi, päinvastaiseen suuntaan on hienommat maisemat auringonsäteiden säestyksellä ja haastavimmat ylämäet, joista koko kehoni nauttii.
Minun ei myöskään tarvinnut ohittaa ketään kun kaikki tulivat vastaan toista puolta. Täydellistä!
Olen aina ollut se joka kulkee omia polkujaan, löytää paikat joissa ei ole tunkua ja nauttii olosta niin kauan kunnes joku muu löytää saman reitin. Mutta siinä vaiheessa olenkin jo lähdössä. Kohti seuraavaa näkymää.
Elämä ei ole muiden teiden seuraamista vaan omien polkujen löytämistä. Siinä piilee viisaus. Ainakin minulle <3

-Heidi-