Elämän juoksu, juoksun elämä.

Taas on vierähtänyt tovi edellisestä juoksulenkistä. Itseasiassa siitä on vierähtänyt niinkin kauan, etten edes muista milloin se oli.
Juokseminen ei ole minulle enää osa treeniä, vaan se on minulle puhtaasti osa elämää. Juokseminen ei ole minulle enää pakkomielle ja suoritus, vaan se on fiilispohjalla tapahtuva toiminta siinä missä leffassa käynti tai ulkona syöminen. Jos ehdin niin lähden, jos en niin maailmani ei kellahda kumoon vaan jatkuu ennallaan, tasapainossa.
Juoksen silloin, kun se tuntuu hyvältä. Juoksen silloin, kun minulla on siihen sopiva sauma. Juoksen silloin, kun koen tarvitsevani sitä; rentoutuakseni, ollakseni hetken yksin omien ajatusteni kanssa, tunteakseni kehoni ja mieleni vahvaksi.
Eilisaamun juoksulenkki kosteassa ja tuulisessa syysilmassa oli taas herätys tähän juoksun hurmokseen. Kaikkeen siihen hienouteen, mitä juokseminen voikaan pitää sisällään.
Se on kaikessa yksinkertaisuudessaan verrattavissa elämään, jokaiseen päivään, jokaiseen hetkeen.
Se on kaukana suorittamisesta. Se on vain ja ainoastaan siitä hetkestä nauttimista, sisään- ja uloshengittämistä, askel askeleelta eteenpäin menemistä, jyrkkiä nousuja ja laskuja, juuria ja kantoja, välillä kivikkoa, välillä tasaista. Se on itseasiassa juuri sitä mitä elämän kaikessa hienoudessaan tulisi olla; riittävän haastavaa, jotta ymmärtäisimme ettei mikään tule eteemme helposti, riittävän koettelevaa, jotta kasvaisimme ihmisinä vahvoiksi ja varmoiksi omista kyvyistämme, riittävän tasaista, jotta saisimme välillä hengähtää ja nauttia maisemasta, tasapainosta.

"We run because it makes us feel like winners, no matter how slow or how fast we go." - Florence Griffith Joyner & John Hanc

-Heidi-