Unelmien paradoksi.

Elätkö unelmaasi? Vai oletko vasta matkalla sinne? Mitä unelmat ja unelmointi sinulle merkitsevät?

Itse olen huomannut että vuosien saatossa suhtautumiseni unelmiin ja niiden toteuttamiseen on muuttunut hyvinkin paljon.

Joskus omasin hyvin hyvin hyvin pitkän listan asioita, joita halusin elämässäni saavuttaa tai toteuttaa (bucket list). Lista on tässä matkan varrella kadonnut mutta muistan kuinka olin vetänyt yli kohtia, jotka olin päässyt toteuttamaan mutta myös vetänyt yli asioita, joista en niin enää unelmoinutkaan...

(Tässä kohtaa voisin laittaa pisteen tälle tekstille ja lopettaa kirjoittamisen aiheesta UNELMAT, sillä siinä on sana, jonka merkitys minulle on lähes haihtunut kuin tuhka tuuleen ja joka on lakannut olemasta enää tärkeää.)

...ja muistan kuinka piirtelin innokkaasti unelmakarttoja kymmenen kakskyt vuotta sitten. Elin unelmieni kautta mutta en elänyt sitä päivää enkä sitä hetkeä.

Elämä on muuttanut minua. Ja hyvä niin. Unelmien ja unelmoinnin tilalle on elämässäni tullut kiitollisuuden tunne. Se on tunne, joka peittoaa kaikki muut tunteet ja tekee elämästä eheää. Se on tunne, joka nostaa hymyn aamulla kasvoille ja antaa sydämelle aihetta muutamaan ylimääräiseen lyöntiin. Se on myös tunne, joka tekee tyytyväiseksi, onnelliseksi, lisää hyvinvointia, tuottaa hyvänolon hormoneja, piristää päivää ja auttaa jaksamaan niiden huonojenkin päivien läpi.

Se tunne kun heräät aamulla kiitollisuuteen, on parasta maailmassa.

Ennen ajattelin aamulla herätessäni että "nyt lähdetään jahtaamaan unelmia ja tehdään niistä totta" - nykyään kiitän siitä kuinka just tässä, tässä ja nyt, tällä hetkellä on hyvä olla, eikä missään muualla. Se ei aina tarkoita täydellistä hetkeä, sillä elämä heittää omat karikot jokaisen meidän tiellemme aina silloin tällöin, mutta kiitollisuutta ja tietoisuutta siitä että palikat loksahtelevat kyllä ennen pitkää kohdilleen.

Muistan listaltani kohdan jossa luki "haluan olla kiitollinen siitä mitä minulla on"  - niin sen perusteella voin vastata ensimmäisen lauseen kysymykseen että KYLLÄ, ELÄN UNELMAANI.

- Heidi -

Älä syyllistä äitejä jotka eivät imetä!!

Olen ollut pitkän aikaa hiljaa ilman avautumista äitiydestä ja siihen liittyvistä odotuksista ja paineista, joita itselläkin joskus oli ja joita hyvin monella on, varsinkin ensimmäisen lapsen kanssa.

Kuulin menneellä viikolla keskustelun siitä kuinka äidit, jotka eivät imetä lastaan ovat hyvinkin vastuuttomia. He eivät halua tarjota lapsilleen sitä parasta mahdollista ravintoa, ja korvikeruokinta pitäisi lähes lailla kieltää ja opettaa/velvoittaa/pakottaa jokainen äiti imettämään lastaan ainakin sen 6 kuukautta.

Tästä tulistuneena päätin antaa tukeni kaikille teille äideille, jotka eivät syystä tai toisesta ole pystynyt tai pysty imettämään, että ette ole yhtään sen huonompia äitejä. Ja se joka näin mustavalkoisesti ajattelee, hänellä se ongelma on, ei teillä.

Oma tarinani palaa kahdeksan vuotta takaperin kun sain esikoiseni. Hänen synnytys jouduttiin tietyistä syistä käynnistämään vkolla 39 ja monesti ei-normaalisti alkaneen synnytyksen seurauksena on että maito ei ehdi nousta rintoihin ja imetys ei välttämättä onnistu.

Tyttäreni oli muutenkin hyvin pieni ja hento syntyessään eikä ravinnon kanssa ehditty kauheasti odottelemaan vaan ruokinta oli saatava mahdollisimman nopeasti käyntiin.

Muistan kun hoitaja tuli lähes väkisin repimään sairaalakaapuni auki "nyt muuten imetät" asenteella ja olin ihan kauhuissani tilanteesta että miten tämä voi ollakaan tällaista.

Maitoa alkoi pikkuhiljaa nousta rintoihin ja sain imetyksen käyntiin jollain tavalla, ja se oli jo voitto sinänsä, sillä alku näytti hyvinkin ei-niin-lupaavalta.

Yritystä oli ja paljon, sillä olin erittäin tietoinen siitä kuinka äidinmaito oli parasta mahdollista ravintoa lapselle. Mutta vaikka yritystä oli, niin siihen liittyi myös stressi ja kauhea paine, myös neuvolan puolelta, että "kyllä pitää yrittää imettää" ja lähes joka kerta lähdin vastaanotolta lapseni kanssa itkusilmässä pois maailman huonoimpana äitinä, joka ei ole kykenevä ravitsemaan lastaan oikein.

Kaksi ja puoli kuukautta yritin imettää tytärtäni, maitoa tuli jonkin verran mutta ei riittävästi, joten ruokintaa oli aina jatkettava korvikkeilla.

Kukaan ei pysty minulle todistaan sitä, kun paljon puhutaan siitä, että rintaruokitut lapset ovat terveempiä ja heillä on parempi vastustuskyky kuin korvikkeita saaneilla lapsilla, sillä tyttäreni on ollut ja on yhä edelleen hyvin terve lapsi. Hänellä on hyvin harvoin flunssaa, hänellä ei ole mitään muutakaan allergioista ihottumiin.

Palatakseni sitten tähän päivään, ja viime kesään kun poikamme syntyi ja olin jälleen kerran saman asian edessä. Raskaus ei ollut helpoimmasta päästä mutta jos tyttäreni synnytys oli haastava, niin tämän toisen tulokkaan synnytys  oli ainakin tuplasti haastavampi.

Alku näytti lupaavalta ja mietinkin että hyvin näyttää menevän - sillä olin todellakin jännittänyt että miten käy tällä toisella kerralla kun ensimmäinen synnytys oli kahdeksan vuotta aikaisemmin diagnosoitu äidin ja lapsen ahdinkotilaksi.

Menemättä sen suurempiin yksityiskohtiin synnytyksestä, tämä jälkimmäinenkin synnytys päätyi synnytystä edistäviin aineisiin, imukuppiin ja keskivaikea-arvosanaan sekä sain pari pussia lisäverta kun nipsastiin vähän suonia auki.

Tällä kerralla - onneksi - ei kukaan tullut repimään sairaalakaapua auki "ja sähän imetät asenteella" vaan oltiin hyvinkin ymmärtäväisiä.

Maitoa alkoi pikkuhiljaa nousta rintoihin mutta kuten ensimmäisellä kerrallakin, niin ei niin paljon että poikamme olisi saanut siitä riittävästi ravintoa. Kaksi viikkoa hän oli täysimetyksellä - ja kuten esikoisenkin kanssa, yritin kyllä pumpata rintapumpulla - kunnes oli pakko alkaa antamaan lisämaitoa korvikkeista.

Tällä kerralla en ottanut stressiä imettämisestä ja enkä potenut yhtään huonoäiti-fiilistä. Yhden kerran neuvolassa raivostuin nuorelle hoitajalle kun hän alkoi saarnaamaan kuinka tärkeää rintaruokinta on, toista kertaa ei ole tarvinnut selitellä mitään.

Imetyksestä on tullut niin oudolla tavalla median kautta jonkinlainen buumi. Mutta se myös haluaa liikaa asettaa paineita äideille, sillä on äitejä, paljonkin, jotka eivät vain yksinkertaisesti pysty imettämään. Siinä vaiheessa on erittäin väärin heitä syyllistää, sillä äitiys, ja siihen liittyvät tunnetilat, ovat muutenkin hyvin herkkiä ja haavoittuvaisia.

Ja on myös äitejä, jotka eivät halua imettää, se on heidän oma päätöksensä, heitäkään ei pidä syyllistää. Uskon ja tiedän, että he ovat ihan yhtä hyviä äitejä vaikka eivät rintaruokikaan lapsia.

Törmään lastenhoitohuoneissa yhä edelleen tuomitseviin katseisiin kun otan tuttipullon esille ja alan syöttämään poikaani.

Pieneksi vinkiksi kaikille että älä tuomitse, sillä et tiedä tarinaa taustalla.

-Heidi-

Tasapaino on hyvinvointia.

Mitä sinulle on hyvinvointi? Mietitkö sitä koskaan? No kohta ainakin mietit, sillä vuosi lähenee loppuaan ja on aika karistaa kaikki onnettomat asiat harteilta, tai ainakin ne 5 viimeistä kiloa, joita lehdet kohta lähtevät hehkuttamaan uuden "paremman" vuoden kolkuttaessa ovella.

Henkilökohtaisesti on myönnettävä että itse olen niin korvia myöten täynnä näitä "joulunaluskiristyksiä että voi sitten jouluna mässäillä oikein kunnolla"  - tai uuden vuoden jälkeistä "parempaa" elämää, joka ehkä kestää sen tammikuun ja loppuu helmikuun ensimmäinen. Sori ihmiset mutta olen menettänyt uskoni moiseen jo aikaa sitten.

Minulle hyvinvointi on tasapainoa. Se on tasapainoa joka päivä. Se on tasapainoa ruuan suhteen, kaikkea kohtuudella-periaatteella. Maailmani ei kaadu jouluherkkuihin, enkä lähde niitä paniikissa "sulattelemaan" joulun jälkeen, syön ehkä jouluherkkuja sen yhden päivän, ja se yksi päivä ei näy eikä tunnu missään. Tässäkin voisi taas tokaista sen kuuluisan lausahduksen että - "paino ei nouse joulun ja uudenvuoden välillä vaan uudenvuoden ja joulun välillä".

Hyvinvointi on minulle tasapainoa liikunnan suhteen. En enää edes mielellään käytä sanaa treeni joka tilanteessa, sillä se tuo mieleeni neuroottisen pakkomielteen "vähintään 6 x viikossa ja täysillä ja mielellään vielä jotain lepopäivänäkin" -tyyliin.

Olen liikkunut ja harrastanut liikuntaa koko elämäni enkä osaa olla harrastamatta sitä - se on elämäntapa - mutta se ei ole enää sidoksissa elämääni pakonomaisesti vaan se tulee automaattisesti päivittäin, päivän askareissa, lasten kanssa touhutessa tai kävelemään lähtiessä, aina tulee tehtyä jotain kun siltä tuntuu. Mutta vain jos ja kun siltä tuntuu. Kun on sinut oman kehon kanssa, niin elämä on huomattavasti helpompaa ja mielekkäämpää.

Hyvinvointi on minulle tasapainoa henkisesti, tyytyväisyyttä omaa itseä kohtaan kokonaisvaltaisesti ja kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä elämä on tielle tuonut. On hyviä asioita mutta on myös niitä ei niin hyviä. Kumpikin kuuluu tasapainoiseen elämään, ja kun sen oppii hyväksymään niin on huomattavastii helpompi olla ja elää.

Uskon että jokainen joutuu omalla kohdallaan kokemaan niitä ääripäitä elämässään löytääkseen sen kultaisen keskitien - itselle sopivan tasapainon.

Mutta se mitä ääripäihin tulee, ei koskaan ole ainakaan omalla kohdallani tuonut sitä onnea ja autuutta. Muistissa on yhä edelleen hyvin tuoreena ne hetket kun maailma jalkojen alla alkoi sortua jos ei päässyt lenkille, tai kuinka paljon itsesyytöksiä sitä sättikään itseä kohtaan siitä, että tuli syötyä korvapuusti, josta seurasi väkisinkin lenkille lähtö jotta puusti olisi poltettu. Ei mitään järkeä!!! Valitettavaa on että hyvin moni ihminen elää tätä elämää tänä päivänä.

Näin vuosia takaperin miettiessäni noita aikoja voin sanoa että "thank god it's over". Mutta ehkä juuri siksi osaan iloita asioista, joita elämässäni tällä hetkellä on. Kun on käynyt läpi henkisen helvetin, niin arvostus "vapautta" kohtaan, mitä tällä hetkellä tunnen, on sitäkin suurempaa.

Aidon onnellisuuden ja kiitollisuuden tunne on tullut vasta, kun on havainnut että ei tarvitse todistella kenellekään mitään ja uskaltaa olla oma itsensä. Tasapaino elämässä on löytynyt kun on havainnut pysyvänsä yhä pystyssä vaikka kuinka myrskytuuli on keinuttanut laivaa. Ja kun on sisäistänyt omat elämänarvonsa, joiden mukaan elää, on helpompi olla onnellinen.

Tasapaino on minulle hyvinvointia

-Heidi-

Suomi on hyvä maa!

Suomi juhlii tänään lähes satavuotiasta itsenäisyyttään. Presidentin linna täyttyy fiinistä väestä ja juhlia tapitetaan taas telkusta miljoonin silmäparein, nähdäkseen ja todistaakseen kuka mokaa ja kuka onnistuu asuvalinnassaan.
Meillä pienessä Suomessa kun ei juuri ole muita seurapiiriglamouria pursuvia juhlia kuin linnanjuhlat, niin annettakoon uteliaille edes kerran vuodessa aihetta "oskarien" arvoiseen juhlaan.

Me olemme pieni kansa mutta sitäkin sinnikkäämpi sellainen. Taistelemme sisulla, luovuttamatta. Periksi ei anneta vaikka kuinka pahalta tuntuisi, kyyneleet niellään ja pettymykset lakaistaan maton alle. Tunteita ei juuri näytetä, ei hyvässä eikä pahassakaan.
Suomalaisuus. Mitä se on? Mitä se merkitsee?
Nykypäivän nuorille sota-aika ja sen ajan ihmiset alkavat olla vain historian havinaa. Sota-ajan ihmiset alkavat käydä harmillisesti vähiin. Olemme astuneet aikaan, jossa historian kirjoissa on käännetty lehti uudelle aikakaudelle. Meille rauha on liiankin itsestäänselvyys emmekä ajattele sitä välttämättä sen enempää päivittäin.

Viime aikaiset tapahtumat maailman politiikassa ovat kuitenkin laittaneet varmasti jokaisen mieleen ajatuksen että onko rauha sittenkään itsestäänselvyys...
Olen itse vielä sitä sukupolvea, jonka isovanhemmat olivat rintamalla. Isoäidit lottina, isoisät kiväärin varressa. Olen saanut omin korvin kuulla kokemuksia ja nähnyt omin silmin kranaatin sirpaleiden aiheuttamia vammoja.
Kaikki kunnioitus ja kiitos kaikille heille, jotka taistelivat Suomen itsenäisyyden puolesta, jotta tämä maa olisi parempi paikka olla ja elää meille tuleville sukupolville. Älkäämme nyt vain pilatko sitä.
Suomi on hyvä maa, ihan oikeasti. Valitamme asioista, jotka ovat meillä Suomessa olleet liiankin hyvin nousukausien aikana. Valitamme asioista, jotka ovat monessa muussa maassa vielä huonommin.
Joskus on lähdettävä kauas nähdäkseen lähelle. Nähdäkseen asiat kauempaa horisontista, suurena kuvana. Laajempi perspektiivi antaa enemmän ajatuksia, muuttaa arvoasteikkoa ja tekee meistä suvaitsevaisempia. Jokaisen suomalaisen pitäisi lähteä jonnekin hetkeksi, elää jokunen vuosi jossain muussa maassa ymmärtääkseen kotimaan hienouden ja arvostaakseen asioita, jotka meillä on enemmän kuin hyvin. Vielä toistaiseksi.
Seitsemän vuotta opetti itselleni paljon, niin omasta itsestäni kuin kotimaastani ja suomalaisuudesta. Mutta nyt jo kymmenen vuotta täällä takaisin ollessani, harmikseni olen alkanut sortua samoihin kliseemäisiin valituksiin, joita meillä suomalaisilla on tapana harrastaa.
Olisikohan taas aika muuttaa jonnekin muualle, jotta saisin taas pudotettua itseni todellisuuteen??

Kuudes joulukuuta -kappale soi aina päässäni itsenäisyyspäivänä ja mieleeni tulevat isovanhempani joita kyynel silmissä kaipaan suuresti....

Hyvää itsenäisyyspäivää 99-vuotias Suomi!

-Heidi- 

Kahvit ja teet kuumana kiitos!

Kyllä ne isovanhemmat tietää paljon asioita. Mutta otammeko aina vinkkejä vastaan?

Kahdeksan vuotta sitten tyttäreni synnyttyä äitini patisti minua lähes jatkuvasti lepäämään.

"Muista että kun vauva nukkuu niin sinunkin pitää levätä", hän toitotti yhtä soittoa.

"Mutta miten pystyn lepäämään kun pitää tehdä sitä ja tätä ja tuota ja mennä sinne ja tänne ja tonne", ajattelin silloin.

Näin kahdeksan vuotta myöhemmin voin sanoa että äitini oli enemmän kuin oikeassa.

Tässä vauva-arjessa äidin lepohetket ovat lähes yhtä tärkeitä kuin pienten lasten uni.

Ei se tarkoita aina nukkumista vaan hetken hengähdystaukoa, kahvi- tai teekupillisen nauttimista edes kerrankin lämpimänä (jos suinkin mahdollista) tai vain viiden minuutin hengitysharjoituksia. Kaikki lepo on aina kotiin päin.

Itse opin tämän vasta nyt toisen lapsen kanssa. Kodin ei tarvitse hohtaa puhtautta ja villakoirien metsästäminen ei ole enää maailman tärkein asia. Kun pikkumies nukkuu, heitän mielelläni jalat sohvalle tai sängylle ja tuijotan vaikka kattoon, mitkään tiskivuoret eivät enää ahdista eikä se että en ole pyyhkinyt pölyjä hetkeen.

Ainoa vuori jota joudun päiväunien aikana joskus valloittamaan, on pyykkivuori meinaan sitä perhearjessa vaan kertyy ja kertyy, jokainen perheellinen tietää tämän.

Joskus päiväunien aikana saatan ottaa itselleni hetken joogatuokion tai tehdä pienen lihastreenin mutta sekään ei enää ole yhtä tärkeää kuin aikaisemmin.

Me muutumme niin ihmisinä kuin äiteinä. En ole enää se suorittajaäiti, joka tavoittelee täydellisyyttä vaan olen onnistunut onneksi laskemaan rimaa alemmas, jotta pystyn oikeasti keskittymään oleelliseen.

En jaksa enää lörpötellä säännöllisesti puhelimessa tuntitolkulla ystävien kanssa ja samaan aikaan toisella kädellä hoitaa lasta, ja tehdä ruokaa, ja ripustaa pyykkiä, ja työntää vaunuja, ja käydä kaupassa ja niin edelleen... Haluan keskittyä olennaiseen eli olla läsnä lapsilleni ja perheelleni ja joskus ottaa myös rauhallisen hetken itselleni.

Muutamia kertoja olen huomannut jopa ahdistuvani siitä, että päivä on ollut niin kiireinen etten ole kuunnellut aidosti mitä tyttäreni on kertonut tehneensä koulussa tai en ole nähnyt mitä lähes viiden kuukauden ikäinen poikani on tänään oppinut.

Nykyihmisen elämää määrittelee hyvinkin paljon kiire. Se on myös hyvin surullista kuinka paljon se vaikuttaa monen perheen arkeen. On väsyneitä ja kiukkuisia vanhempia, jotka eivät jaksa olla läsnä lapsilleen. Suoritamme vanhemmuutta, aikataulutamme perhe-elämän ja teemme itsestämme "tehokkuuden orjia". Miksi?

Lepo on lääke moneen vaivaan, usko tai älä, lepo myös laihduttaa.

Kun annat kehollesi aikaa päästää irti stressistä (stressihormonin, kortisolin määrä suurina annoksina kehossa on tutkitusti todistettu lihottavan meitä), niin pysyt helpommin normaalipainossa. Kaikki ylimääräinen murehtiminen siitä mitä voi syödä ja ylenpalttinen treenaus siinä toivossa että olisi superhuippukunnossa, kääntyy helposti itseä vastaan ja aiheuttaa käänteisen reaktion, mitä alunperin on toivonut, jos unta ja lepoa ei saa riittävästi.

Jokainen on varmasti huomannut että se suklaapatukka houkuttelee helpommin väsyneenä kuin levänneenä.

Eli hyvät ihmiset, levätkäämme riittävästi ja lopetetaan täydellisyyden tavoittelu, olkaamme itselle armollisempia ja annetaan keholle ja mielelle sen tarvitsema lepo.

Ja me äidit, olemme jo hyviä sellaisenaan, läsnäolo on tärkein ja ne tiskit voivat odottaa.

-Heidi-

Äitienergiaa - onko sitä vai ei?

Vauva-arki on yhtä syöttämistä, vaipanvaihtoa ja muutamien tuntien yöunilla pärjäämistä. Äitienergia on hormonaalista selviytymistä, taistelua, puskemista ja omien tarpeiden hetkeksi syrjään laittamista. Mutta kun tietää että tämä ei jatku ikuisuuksia, niin sen kestää, eikö niin? Vai kestääkö?

Tämän viikon lopulla pikkumiehemme tulee täyttämään puolitoista kuukautta. Aika on lentänyt siivillä. Ja minusta tuntuu että olisin valvonut koko nämä 6 viikkoa. Ei siksi että olisin valtavan väsynyt, vaan siksi etten muista juuri nukkuneeni.

Kaveri herää 1-3 kertaa yössä syömään. Joskus hyvinä öinä sen yhden kerran, mikä tarkoittaa ruhtinaallisia yöunia meille kaikille, ja joskus taas ruoka maistuu parin tunnin välein, jolloin olo on hiukan hakemista aamutuimaan kofeiinin voimalla.

Lepoa ja unta ei korvaa mikään, mutta on asioita joilla voi helpottaa jaksamista ja lisätä energiatasoa päiviin.

Yksi on ravinto.

Viime viikolla huomasin kuinka aloin pikku hiljaa ajautumaan sokeriloukkuun, siihen pirulliseen, väsyneen ihmisen tekohengitykseen, josta ei hyvää seuraa. Nuutunut olotila johti siihen, että mieli teki syödä koko ajan, ja nimenomaan suklaata tai muuta makeaa. Aivot kun ovat oppineet että kun väsyttää, niin (muka) lisäenergiaa saa hiilihydraateista ja nopeasti, varsinkin sokerista, vaikka todellisuudessa lisäenergiaa tulisi saada ensisijaisesti unesta ja levosta. Hyvin moni varmasti tunnistaa tämän tavan toimia.

No, kun unta ja lepoa ei ihan riittämiin näinä aikoina ole tarjolla, päätin ottaa itseä niskasta kiinni ja panostaa ravintoon, ja siihen mitä suustani työnnän sisään, se kun on se mihin ainakin jollain tavalla pystyn vaikuttamaan.

Väsyneenä ihminen menee helposti sieltä mistä aita on matalin, kaikessa.

Ravinnon suhteen on muistettava säännöllinen syöminen ja mahdollisimman puhdas sellainen. Einekset ja muut nopeat pikaruuat ovat täynnä sokeria, josta ei seuraa kuin lisää uupumusta ja turhia kaloreita, jotka helposti myös kertyvät kehoon kun ei ole energiaa tehdä muuta kuin passiivisesti maata sohvalla ja painella kaukosäätimen nappuloita.

Myönnän että pitkiä aikoja ei itsekään tällä hetkellä voi viettää hellan ääressä - saatikka ehdi edes juuri istumaan pöydän ääreen - joten mitään courmet-aterioita meillä ei synny mutta ruuan laatuun panostan. Turhat sokerit pois ja ihan perus kotiruokaa salaateista makaronilaatikoihin.

Myönnän myös että joskus (hyvinkin usein viime aikoina) kiireessä saatan napata kaapista proteiinipatukan tai keittää extra pannullisen kahvia, joten vajavaisuutemme on meillä kaikilla. :)

Toinen on liikunta.

Ennen raskautta liikuin säännöllisesti hyvällä fiiliksellä. Raskauden aikana tein mitä pystyin ja mikä tuntui hyvältä. Nyt, reilun kuukauden jälkeen synnytyksestä, on ollut taas ihana päästä liikkeelle ja jopa ihan aloittelemaan hyvältä tuntuvia treenejäkin.

Liikunta kohtuudella ja kehoa kuunnellen on kuin laittaisi rahaa pankkiin kasvamaan korkoa, se antaa energiaa ja auttaa jaksamaan mutta sekään ei korvaa unta ja lepoa jos keho on todella uupunut ja väsynyt.

Niin te äidit siellä kotona kuin muutkin univelkaiset, muistakaa että uni ja lepo ovat A ja O!!! Oikeaoppinen ravinto ja liikunta auttavat jonkin verran mutta eivät poista univelkaa, joka pitää maksaa tavalla tai toisella takaisin.

Minulla on ollut onni että molemmat lapseni ovat kesällä syntyneitä, joten valoisaan aikaan unen tarve ei ole niin suuri. En tiedä kuinka poikki ja zombie olisinkaan näillä vähäisillä unimäärillä pimeimpään kaamosaikaan marras-joulukuussa...??

Suotanen itselle nyt sen extra kupillisen kahvia tähän iltapäivään ja toivon että voin sen nauttia suht lämpimänä... :D

Terveisiä vauva-arjen keskeltä, joka on oikeasti ihan ihanaa jos ja kun ei ole mihinkään kiire! :)

-Heidi-

Palautuminen synnytyksestä ja siihen liittyvät ajatukset.

Viisi viikkoa takana elämää synnytyksen jälkeen. Ja se mitä omaan kehoon tulee, olen toipunut hyvin. Ottaen huomioon tikit ja ison raskausajan vatsan (kasvoi loppumetreillä ihan valtavasti) niin tunnen olevani jo suht hyvässä kunnossa fyysisesti.

En mielelläni jakele itsestäni kuvia vain näyttääkseni jotain paljasta pintaa mutta nyt haluan jakaa kaikille kanssasiskoille miltä raskauden jälkeinen keho mahdollisesti ehkä saattaa näyttää (kuvat on otettu 3 viikkoa synnytyksen jälkeen).

On vähän roikkuvaa nahkaa joka sattuneista syistä tuppas venymään tossa 9 kuukauden aikana. Mutta on myös ikää 39 vuotta, eikä iho olekaan enää niin "yhteistyöhaluinen" kuin edellisen raskauden aikana 31 vuotiaana. Mutta kaikesta huolimatta, tunnen olevani vahvempi ja ylpeämpi kehostani kuin koskaan aiemmin.

Kyllä, minullakin oli tyhjä, pehmeä "säkki" vatsan seudulla heti synnytyksen jälkeen, ja kyllä, ihmettelin suuresti että miten ikinä tähän ylimääräiseen "pussukkaan" koskaan saa enää mitään kontaktia. Mutta pikkuhiljaa se alkoi siitä sitten hävitä.

Ei heti synnytyksen jälkeen tarvitse lähteä stressaamaan missä roikkuu ja mitä roikkuu. Ei heti synnytyksen jälkeen tarvitse olla takaisin "tikissä" ja ottaa kauheita paineita siitä, miltä nyt sattuu näyttämään ja kuinka paljon kiloja vielä on jäänyt kannettavaksi. Olet juuri synnyttänyt lapsen, for god shake!! Siinä on sulateltavaa ihan tarpeeksi siihen hetkeen.

Armollisuus itseä kohtaan on a ja o. Liian paljon media myllyttää sitä, kuinka se ja se sai itsensä kuntoon alta aikayksikön heti synnytyksen jälkeen. Ihan sama!

Jokainen on yksilö ja jokaisen palautuminen raskaudesta ja synnytyksestä on yksilöllistä.

Hyvä pohjakunto auttaa palautumaan raskauden jälkeen mutta ei aina välttämättä ole helpottamassa synnytystä. Omalla kohdallani liian tiukat keskivartalon lihakset olivat molempien raskauksien ja myös synnytyksien ongelmien taustalla mutta kiitos seisoo nyt jälkeen päin, palautuminen on ollut suht nopeaa.

"Hyvinvointi ei ole sitä miltä keho näyttää vaan jaksamista arjessa ja uusien asioiden hyväksymistä osaksi elämää. Anna itsellesi aikaa tässä tärkeässä elämänvaiheessa, ehdit kyllä treenata kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä myöhemmin."

Muutama tärkeä vinkki vauva-arkeen:

Lepää tai ota aikaa itsellesi aina kun voit.

Syö säännöllisesti ja monipuolisesti, ja ennen kaikkea SYÖ!

Aloita lihaskuntoharjoittelu maltilla, ja mielellään ammattilaisen opastuksella jos omat tiedot ja taidot eivät riitä.

Nauti vaunulenkeistä! Kehon palauduttua vaunulenkit ovat loistavia mahdollisuuksia tehdä matkan varrella myös lihaskuntoharjoitteita.

Itsestä huolehtiminen on tärkeää niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja se auttaa jaksamaan. 

-Heidi-