Menneellä viikolla olen saanut yhteydenottoja yllättävän usealta taholta ja kaikissa niissä on ollut yksi ja sama lause: toivottavasti kaikki on hyvin.
Tämän lauseen perään muutamissa on ollut tarkennus: kun et ole päivittänyt facebookia ja niitä ihania positiivisia ja inspriroivia postauksiasi, joista aina saa voimaa ja motivaatiota hyvinvointiin ja jaksamiseen.
Kerronpa teille tarkkavaistoisille totuuden. Minäkään en aina jaksa. Minullakin on esteitä elämän varrella. Minäkin itken ja olen allapäin. Olen samanlainen haavoittuvainen ihminen kuin tekin mutta periksi ei anneta.
Mennyt viikko on ollut yksi elämäni pysäyttävimmistä. Olen itkenyt ja surrut yhdessä puolisoni kanssa kesken mennyttä raskauttani. Sitä odotettua yhteistä lasta, josta me molemmat olemme kauan haaveilleet.
Kaikesta näistä surun, vihan ja epäoikeudenmukaisuuden tunteista huolimatta olen jaksanut nähdä positiivisuutta etsiessäni kasvun siemeniä ja opetuksen jyväsiä.
Jonkun loppu on aina uuden alku.
Joidenkin asioiden kuuluu mennä tietyllä tavalla, jotta osaisimme avata silmämme ja korvamme näkemään ja kuulemaan elämää ympärillämme.
Tämä jos jokin on lähentänyt minua ja miestäni entisestään ja antanut yhteiselle elämällemme ja rakkaudellemme arvoa enemmän kuin koskaan.
Monelle ehkä tämänlainen kokemus ei ole yhtä raskas, moni saattaa vain nostaa olkiaan ja jatkaa elämää, mutta omalla kohdallani tämä on kolauttanut pahemman kerran.
Ehkä se että olen jo äiti, ja tiedän mitä äidinrakkaus ja sen tuoma vastuu merkitsee, ja kuinka arvokasta se onkaan, tekee asiasta raskaamman.
Nyt tiedän miltä teistä kaikista tämän asian läpikäyneistä voi tuntua. Tämä voi musertaa ihmisen.
Jos mietitään tarkoitusta asioille, niin tämän kuului tapahtua ja minun nähtävästi oli tarkoitus kirjoittaa tämä teksti, sillä tiedän että asiasta on vaikea puhua ja avautua. Moni jää liikaa miettimään ja suremaan itsekseen, sulkeutuu, mistä saattaa seurata hyvinkin pitkäaikainen toipumisprosessi. Suru ja siitä puhumattomuus voi musertaa parisuhteen ja katkeroittaa ihmisen.
Muistakaa siis jokainen, että lapsemme eivät ole itsestäänselvyyksiä. Heitä ei saa kohdella kaltoin. He ovat lahjoja, jotka meille on annettu ja meillä on vastuu pitää heistä hyvää huolta. Sen huolehtimisen lisäksi meillä on myös vastuu olla esimerkkinä heille ja antaa riittävät eväät elämään, jotta jokaisen lapsen arvo tulisi huomioiduksi. Se rakkaus, huolenpito, välittäminen ja oikeiden rajojen asettaminen on vanhemmuutta.
Eli seuraavan kerran kun mietit omaa hyvinvointiasi ja sitä, millä tavalla sitä tuet ja teet asioita sen eteen, tai et tee, niin muista että lapsemme ottavat mallia toiminnastamme. Meillä on vastuu pitää huolta itsestämme, jotta voimme pitää huolta lapsistamme.
Haluatko tukea lapsesi hyvinvointia vaiko antaa hänelle huonovointisuuden eväät? Moni asia lähtee meistä aikuisista eikä sitä pidä unohtaa.
Vaikka en päässyt tätä pientä koskaan halaamaan ja pitämään tästä elämänalusta hyvää huolta, niin silti näinkin alkutekijöissä se opetti jo minulle jotain elämää suurempaa.
Lapsi on lahjoista kallein.
Antakaamme tänään jokainen lapsellemme extrahalaus, ja vaikka useampikin. Lapsi ei koskaan saa niitä liikaa.
Rakkaus on läsnäoloa. Rakkaus on välittämistä. Mikään työ ei pitäisi olla esteenä lasten kanssa olemiselle, sillä kännykkä ja tv ovat hyvin tunteettomia lastenvahteja, joilta lapsi tuskin oppii rakkautta.
Lapsissa on tulevaisuus, joten muistakaamme hioa nämä timantit oikein omalla esimerkillämme ja rakkaudellamme heitä kohtaan.
Apua on aina saatavilla ja asioista kannattaa aina puhua jos omat voimavarat eivät riitä.
Voimahali kaikille kohtalontovereille. Tiedän että teitä on siellä monta <3
-Heidi-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti