"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

torstai 28. elokuuta 2014

Ruoka tapetilla.

Viime aikoina media on paukuttanut yhdestä sun toisesta suunnasta pannarikeskusteluja ja sitä kuinka ruokimme lapsiamme liiallisella sokerilla ja väärillä elintavoilla.
Onko kukaan aikuinen näitä juttuja kirjoittaessaan uskaltanut katsoa peiliin ja todeta että ongelma ei ole rakkaissa lapsissamme, joita näihin juttuihin sotkemme, vaan meissä vanhemmissa?
Rehellisesti sanottuna näen jo kirkasta punaista väriä näitä juttuja lukiessani, sillä nämä ovat juuri niitä todisteita siitä kuinka elämämme pyörii aivan liikaa pöperöpolitiikan ympärillä.
Ruoka hallitsee elämäämme. Ruualla on valta hallita tunteitamme. Ruoka määrittelee nykyään elintasommekin. Ruoka korvaa tavalla tai toisella kaikki puutteet elämässämme ja media myllyttää näitä armotta 24/7.

Sukupolvien perimä.

Kaukana ovat ajat, jolloin ruoka oli vain ja ainoastaan polttoaineemme pysyäksemme hengissä. Olemme vieraantuneet tästä ajatusmallista hyvinkin radikaalisti, sillä länsimaisessa yhteiskunnassa suurimmalla osalla on ruokaa saatavilla riittäviä määriä. Jopa liikaakin. Kun tarjonta on näinkin valtava , emme enää hallitse tasapainoa. Ja kun ruualla on vaikutus sekä mieleen että kehoon, hämmennys on valmis.

Sota-ajan ihmiset söivät mitä oli saatavilla. Muistan isovanhempieni kertoneen kuinka kaikki oli kortilla ja kuinka pulaa oli lähes kaikesta.
Heidän sukupolvi halusi lapsilleen paremmat mahdollisuudet elämässä ja kun ruokaa pikkuhiljaa alkoi olla saatavilla niin sitä osattiin arvostaa ja nauttiakin.
Mummini ainakin sipaisi ruisleivälle sen 2cm voikerroksen, ja kun kysyin että miksi, oli vastaus että sota-aikaan tämä ei ollut mahdollista.
Vanhempani taas kuuluvat tähän sotien jälkeen syntyneeseen sukupolveen, jota myös "suureksi ikäluokaksi" kutsutaan. He saivat lapsuudessaan suhteen ruokaan fyysisen kuormituksen kautta. Lapset olivat peltotöissä, auttoivat äitiään kotitöissä, kouluun hiihdettiin tai juostiin, kaikki siis kulutettiin mitä elimistöön saatiin. Suhde ruokaan ja ravintoon oli tasapainossa ja siitä ei tehty sen kummempaa haloota.

Sitten synnyimme me.

Kun ihmisten fyysinen taakka alkoi pikkuhiljaa vähentyä suurten ikäluokkien kohdalla ja heidän lapsillaan, alkoi kupla paisua ja paisuu edelleen, ja tämän seurauksia korjaamme vielä pitkään.
Olen itsekin elänyt tässä ruokahelvetissä. Onnea se ei tuonut, päinvastoin. Elämä kun ei ole jokotai, vaan se on jossain siellä välimaastossa, josta löytyy tasapaino.
Nyt jos koskaan meidän jokaisen pitää katsoa itseään peiliin ja miettiä minkä mallin haluamme jättää jälkipolvillemme.
Emme voi syyttää vanhempiamme tai isovanhempiamme siitä että meitä palkittiin niin ilossa kuin surussa karkkipusseilla. Meidän on itse otettava ohjat käsiimme.
Lapset ovat meidän tulevaisuus ja heidän hyvinvointi lähtee meistä. Annammeko heille kuvan että diettaaminen on ainoa oikea tapa elää vai vahvistammeko heidän käsitystään säännöllisen syömisen ja monipuolisen ravinnon suhteen?

Näihin mietteisiin...

-Heidi-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti