"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Oppityttönä. Joka päivä.

Elämässäni on tapahtunut viime aikoina huikeita asioita. Asioita, joiden vaikutusta ei pysty välttämättä huomaamaan heti siinä hetkessä, vaan asioiden todellinen impakti tulee ilmi vasta jälkeen päin, pienin askelin kerrallaan mutta vakuuttavalla volyymilla.
Viikko on vierähtänyt maratonistani. Keho on kerännyt voimia, paikannut kudosvaurioita, levännyt ja syönyt hyvin. Ensimmäiset palautumispäivät eivät kuitenkaan olleet helppoja. Yöunet jäivät vähiin kun ylikierroksilla käyminen aiheutti monena yönä pyörimistä sängyssä, jaloissa levottomuutta ja muutenkin rauhattoman olon, mikä verotti unen määrää.
Toinen ongelma oli syöminen. En pystynyt syömään kiinteää ruokaa pariin päivään kitalaessani olleen kivun takia. Tämä kipu alkoi heti maratonini jälkeen ja jatkui useita päiviä. Jopa leipäpalan raapaisu ylös kitalakeen aiheutti niin kovan kivun, että tuntui kuin koko nielu olisi ollut tulessa sen jälkeen.
Edellisen maratonini jälkeen en muista kärsineeni moisesta, joten tämä kaikki oli aivan uutta. Epäilen syyn johtuvan nestehukasta, suun kuivumisesta, raskaasta hengittämisestä sen viitisen tuntia ja energiajuomista, joita normaalisti en edes paljon juo.
Aika kuitenkin kultaa muistot yllättävän nopeasti. Vaikka viikon takainen taival oli täynnä tuskaa ja irvistystä, niin mielessä on käynyt jälkeen päin päivittäin ajatus siitä että minne seuraavaksi.
Analysoinnit ja mietteet juoksuharjoittelustani, itse juoksusta ja lopputuloksestani ovat päätyneet siihen tulokseen, että tällä kertaa en parempaan olisi pystynyt. Kaikkeni annoin ja se on hyvksyttävä MUTTA tämä kasvattaa nälkää eteenpäin tietyssä määrin. Mihin siis seuraavaksi???

Tänä sunnuntaiaamuna päätin sitoa lenkkitossuni jalkaan ja lähteä tunnustelemaan miltä juoksu tuntui näin viikko jälkikäteen. Elokuun lopun aurinko lämmitti yhä edelleen ihoa kultaisilla säteillä ja toi juoksuun omaa fiilistä. Ensimmäisen 200 metrin aikana sain oikean pohkeeni tukkoon, sitten kramppasi reisi mutta sitten homma alkoi luistaa. Keho alkoi avautua, rentoutua joka askeleella enemmän ja pikkuhiljaa jokainen askel tuntui lentävän lähes itsestään eteenpäin. Ylämäet eivät tuntuneet missään ja sain nipistettyä ennätysvauhtia 5 kilometriä loppuun saakka. Tarkoitus oli vain hölkkäillä, mutta se ei tuntunut luontevalta lainkaan. Suunnitelma vaihtui ja laitoin koko kroppani peliin. Annoin käsien tehdä voimakkaasti työtä puhumattakaan keskivartalosta, joka tuntui olevan vahvempi kuin koskaan. 5 kilometriä, aikaan 23 min ja risat, joten voin olla enemmän kuin tyytyväinen.
Tästä on hyvä jatkaa taas. Hyvällä fiiliksellä, lähteä miettimään uusia haasteita, ja kuten Helsinki City Marathonin mainoksessa luvattiin ELÄMYS, JOKA MUUTTAA SINUT, se osui just nappiin!
Nyt juostaan vähän aikaa ilman numerolappuja.

1 kommentti:

  1. Löysin blogiisi vasta äskettäin, ja juttuja lueskeltuani on pakko todeta, että kirjoituksesi ovat todella motivoivia. Itse keskityn enemmän kuntosaliin ja ryhmäliikuntaan, mutta yritän oppia pitämään myös yhä enemmän juoksemisesta. Kiitos motivaatiosta, jään ehdottomasti seuraamaan blogiasi! :)

    Terv. Laura http://onthemoveblog.blogspot.fi

    VastaaPoista