"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Maratonin jälkeisiä tuntemuksia.

Takana tuskainen yö. Pyörimistä. Heräilyä. Kipua ja pohdintaa.
Oikea jalka hajalla. Käännöt, väännöt, koukistukset, ojennukset - kaikki sattuvat nivelissä, jänteissä ja joka lihassolussa.
"I was not running with my feet - I was literally running with my heart."

Eilinen Helsinki City Marathon oli tuskien taival. Tuskaisin tapahtuma sitten synnytyksen. Reilut 5000 juoksijaa hikoili helteessä, mikä verotti voimia monilta. Matkan varrella näkyi tuupertuneita ihmisiä lepäämässä, oksentamassa tai muuten vain keskeyttäneinä. Minulle lämpö ei ollut ongelma, vaan suurin ongelma oli oikea jalkani, joka teki stopin melkein heti puolen välin jälkeen.
Reisi meni tukkoon, kiristyi pahasti ja kramppasi eikä venytyksetkään auttaneet kuin hetkellisesti. Sitten alkoi polven ongelmat, jotka pahensivat tilannetta, sillä jokainen askel oli mietittävä tarkkaan minimoidakseen kivut. Takareisi ja pohje puutuivat. käytännössä näillä tuntemuksilla mentiin 25 km jälkeen loppuun saakka.
Myönnän miettineeni maaliin pääsyä tai sitä, että pääsisinkö sinne lainkaan. Usko omaan juoksuun oli muutaman kerran pahasti koetuksella, kun jalka ei juuri toiminut vaan jouduin raahaamaan sitä enemmänkin perässäni. Nämä oli hetkiä, jolloin oli pakko kävellä tovi, rauhoittaa tilanne ja venytellä lihakset auki sen verran kuin niitä oli mahdollisuus avata. Ja jatkaa matkaa.
Neljän tunnin tavoite-aikani karisi mielestäni kahdenkympin jälkeen. Itseasiassa se oli karissut jo viikkoja aiemmin, kun 23 km lenkki oli aiheuttanut pahaa kipua polvessa.
Tiesin että neljän tunnin aika olisi mahdottomuus.
Lähtötunnelmissa.

Kalkkiviivoilla, starttiin 5 min.
Alun olin ottanut tosi kevyesti juosten kaverin kanssa yhdessä, jutustellen niitä näitä. Juoksu tuntui silloin hyvältä, jopa nautinnolliselta. Askel tuntui kevyeltä ja sää oli minulle juuri sopiva. Huomasin kuinka suuri etu oli siitä, että olin tehnyt paljon mäkiharjoittelua ja intervalleja. Pääsinkin monien ohi juuri ylämäissä. Jopa lopussa.
Matkan varrelta löytyi tuttuja tsemppaamassa, mikä oli todella hieno tunne. Siitä sai voimaa ja energiaa - kiitos siis kaikille siellä olleille!
42,195 kilometriä ei ihan heittämällä viedä läpi. Siinä on kyse sinnikkyydestä, periksiantamattomuudesta ja itsensä voittamisesta, oli loppuaika mikä tahansa.
Kun matkan varrella näkee ihmisiä, joiden juoksu/hölkkä/kävely näyttää siltä, että hetkenä minä hyvänsä voi lysähtää kasaan, mutta siitä huolimattakin jatkaa matkaa, niin ei voi miettiä muuta kuin, että näillä ihmisillä on vain yksi päämäärä: päästä ylittämään maaliviiva keinolla millä hyvänsä.
Tämä tunne on ylitse muiden, niin vahva ja voimakas, että se mielessä sitä jaksaa loppuun saakka.
Omat viimeiset kaksi kilometriä tunsin niin suurta helpotusta kaikesta, että adrenaliini otti vallan ja juoksin kivuista huolimatta stadionille johtavan pitkän ylämäen kirien ylös ohittaen kaikki matkan varrella ja täysillä stadionille. Viimeisen kaarteen aikana sain kehooni niin paljon voimaa, että kauhoin kirjaimellisesti sprintterinä maaliin hyvällä fiiliksellä.
Mitalit ansaittu. 
Se fiilis kun ylität maaliviivan ja näet oman nimesi tulostaululla on kaiken sen tuskan ja kärsimyksen arvoista. Se on se voittajafilis - se mitä tästä tultiin hakemaan!
Oma loppuaika oli 5.06, johon en todellakaan ole tyytyväinen, kun olen edellisen juossut neljään tuntiin - mutta olen tyytyväinen siihen, että en antanut periksi, vaikka kuinka pahalta kivut tuntuivat, ja pääsin maaliin kunnialla.
Tyypilliseen tapaani tästä alkaa analysointi, mitä olisi voinut tehdä toisin ja missä mentiin pahasti vikaan. Vaikka en myönnäkään enää olevani yhtä kilpailuhenkinen kuin ennen, niin huomaan kuinka se piirre nostaa hiukan päätään ja kasvattaa nälkää lähteä korjaamaan virheitä...
Hmm, ehkä vaihdan vain sprinttilajeihin, sillä näyttää siltä, että polveni ei vaan kestä näin pitkää matkaa enää...


Sankarit maalissa! Vas. Pieti, Laura, Emmi ja minä.
Meillä oli mahtava Euro Peliin Elämälle-tiimi, jokainen tuli voittajana maaliin - ja sankarina! Jokainen askel, jokainen hikipisara, jokainen tuskainen irvistys oli hyvään tarkoitukseen. Kiitos Suvi - ja kiitos Erika, Laura ja Pieti!!!

3 kommenttia:

  1. Go Heidi! Ihan mahtavaa! Toivottavasti jalka kuntoutuu, eikä olisi pitkä rupeama laittaa se taas kuntoon! :)

    VastaaPoista
  2. Mahtavaa Heidi! Minusta jo matkan jaksaminen on ihan superhieno saavutus. :-) Onnea!

    VastaaPoista
  3. Kiitos Nanna ja Gia!! Kyllä saa olla tyytyväinen joten tästä lähdetään taas rakentamaan uutta pohjaa, entistäkin vahvemman päälle :)

    VastaaPoista