Loman loppu...on aina jonkin uuden alku.

Kaikki loppuu aikanaaan. Niin hyvät kuin huonot asiat. Hyvien asioiden loppuminen luonnollisesti harmittaa enemmän kuin huonojen, mutta kaikella on aikansa. Elämä kulkee eteenpäin samaan tapaan kuin askel kerrallaan tehtävä juoksulenkki. Jos jäät paikalleen, matka ei etene.
Eilen minulla oli viimeinen virallinen lomapäivä. Haikein mielin painoin pään tyynyyn illalla nukkumaan mennessäni. Se tuntui jonkun lopulta, mutta toisaalta myös jonkun uuden alulta.
Tänä maanantaiaamuna oli pakko jo alkaa availemaan sähköposteja, katsomaan kalentereita ja valmistautumaan tulevaan kiireiseen syksyyn, vaikka kesä ei edes ole vielä ohikaan. Rehellisesti sanottuna, olisin tarvinnut vielä toiset kaksi viikkoa lisää armonaikaa.
No mutta, arkinen aherrus lähti silti käyntiin mitä ihanimmissa merkeissä. Rakas nelivuotias tyttäreni tuli aamulla luokseni keittiöön kädessään paperi, johon hän oli piirtänyt sabluunalla sydämen ja sydämen sisään kirjoittanut oman nimensä, jonka hän on osannut kirjoitttaa jo jonkin aikaa. Sydämen sisällä luki myös ÄITI pisteet ään päällä moneen kertaan vahvistettuna. Olin aivan hämilläni, sillä en ollut hänen koskaan nähnyt kirjoittavan muuta kuin oman nimensä. Ja liikutuin niin, että kyyneleet alkoivat valua silmistä vuolaina. Voiko aamu enää paremmin alkaa. Kiitos P!
Muistoina tästä lyhykäisestä parista kesälomaviikosta jää ihanat hetket kultaakin kalliimman tyttäreni kanssa, naurua ja kyyneliä täynnä olevat päivät kera rakkaiden ystävien ja läheisten. Pitkät ja antoisat juoksulenkit pitkin metsien ja peltoaukeiden sekä mahtavat valokuvataltiot ohitsekiitävistä hetkistä. Näiden voimalla jaksaa taas tarttua uusiin haasteisiin, avata uusia ovia ja uskoa, että edessä oleva elämä vain paranee entisestään.

Suurella sydämellä: tyttäreni, aurinko ja meri <3

Olen taas oppinut, kasvanut ja...saanut edes hitusen aurinkoa :)

Ei tekosyitä!

"Jos todella haluaa jotain, niin tekosyitä on turha lähteä etsimään vaan tapoja joilla tavoite toteuttaa."

Niin moni vanhempi tuskailee liikkumattomuuttaan ja huonoa kuntoaan, syyllistää turhaan jälkikasvuaan ja sitä, ettei ole aikaa jumpata, juosta tai käydä salilla.
Tekosyitä, kaikki!
Jos ihminen todella haluaa jotain, oli se sitten hyvinvointi tai hyvästä kunnosta huolehtiminen, niin sille löytyy kyllä aikaa. Kaikki on kiinni itsestä ja siitä kuinka paljon sitä oikeasti haluaa.
Olen tullut tämän asian eteen itse monesti äitinä, aktiivisesti liikkuvana sellaisena. Aina ei ole mahdollista jättää lasta jonkun toisen hoiviin ja hilpaista kahden tunnin lenkille tai treenaamaan salille. On opittava luovimaan, löytämään tavat toimia lähes mahdottomissa tilanteissa silloin kun vaihtoehdot ovat todella vähissä. Tämä erottaa jyvät akanoista ja wannabeet todellisista tavoitteisiin sitoutujista - if there is no way, you'll make one-tyyliin.

Maratonini lähestyy ja treeniaika käy vähiin. Yhtään juoksua ei ole enää hukattavissa joten tähän yhtälöön ei tekosyyt sovi. Lapsi siis vaunuihin ja lenkkitossut jalkaan, kuten tänä aamuna oli pakko tehdä.
Olen tehnyt vaunulenkkejä juosten ennenkin, paljon, varsinkin tyttäreni ollessa pieni. Silloin tarkoitusperät olivat kuitenkin toiset. Nyt on tosi kyseessä sen suhteen, että juoksemaan on pakko päästä tavalla tai toisella tai 42,195 kilometriä on helvetinmoinen rupeama, vaikka se on sitä muutenkin.
Ennen lasta moni asia oli helpompaa. Treenit sujuivat mutkattomasti silloin kuin itselle sopi, ei tarvinnut kysyä keneltäkään aikatauluja lastenhoidon suhteen. Toista se on nykyään.
Oma etulyöntiasemani on se, että liikun jo työkseni - joten siinä olen jo askeleen edempänä muita vanhempia, jotka eivät pääse sitä töitten lomassa tekemään.
Ja kun pelkkä juokseminen ei riitä. On pidettävä huolta myös lihaskunnosta, ja siihen minulla on ollut pelastavina apuvälineinä nyt lomalla kahvakuulat, joilla olen niin kotona, mökillä, puistossa ym. paikoissa treenannut aina tarvittaessa lapsi mukana tai ilman.
Eli mikään suuri tavoite ei kaadu pieniin hidasteisiin tai mutkiin matkassa. Juuri nämä hidasteet ja mutkat matkassa saattavat olla juuri niitä vahvistavia tekijöitä, joiden avulla saamme vieläkin kirkkaamman sädekehän loistamaan ympärillemme.
Voin verrata tätä tämän aamun lenkkiini. 10 km:n juoksulenkki vaunujen kanssa, lastina vajaa 15kg:a painava tyyppi ja matkanvarrella niin loivaa kuin jyrkkää mäkeä VS. 10 km:n juoksulenkki ilman vaunuja samassa maastossa, vauhti ehkä hiukan nopeampi.
Keho teki jatkuvaa monipuolista lihaskuntotreeniä, syke oli huomattavasti korkeammalla kuin normaalisti ja mikä parasta, juomapullo kulki kätevästi mukana vaunuissa ilman että olisi joutunut kantaa, oli nääs aika painostava ilma.
Hyödyllistä. Tehokasta. Palkitsevaa. Kaiken kaikkiaan!

Ei voi asiaa paremmin ilmaista :)

Värillä on väliä.

Tänään piti paistaa aurinko. Ainakin minun ideaalisessa maailmassa. Auringon sijasta aamu aukeni harmaana ja sateisena, ilman pienintäkään pilkahdusta keltaisesta pallosta.
Mieli oli jotenkin apea ja alavireinen. Puolipannullista kahviakaan ei auttanut nostamaan olotilaa saatikka kiukutteleva lapsi, jolla oli nähtävästi yhtä huono aamu kuin äidillä.
Kaivoin kaapistani vaatteita ja mietin siinä kuinka huonot kesäsäät oli ollut. Lomaa oli jäljellä viikko ja kerran oli bikinit saanut vetää päälle koko kesänä.

Mustaa ja harmaata olisi tehnyt mieli laittaa päälle, mutta se olisi vetänyt olotilaa entistäkin alemmas, joten päätin käyttää hyödyksi "väriterapiaa". Sen sijaan että peilistä olisi katsonut naama nurinpäin oleva synkkiin väreihin sonnustautunut olento, peilistä katsoikin kirkkaissa väreissä oleva hymyilevä hahmo, jonka mieliala nousi kerta heitolla astetta korkeammalle kohti aurinkoa.
Ehkä siinä onkin positiivisuuteni salaisuus, väreissä, joita haalin niin tiedostaen kuin tiedostamatta ympärilleni. Mene ja tiedä.
Tyttäreni kysyi minulta, kun vaihdoin mustan topin pinkkiin "äiti, etkö sä halunutkaan olla synkkä?"
Ei, äiti ei todellakaan halunut olla synkkä.


"Everyone wants HAPPINESS, no one wants PAIN. But you can't make a RAINBOW without a little rain."

Kesäolemista, mökkeilyä ja pieniä onnen hetkiä.

Yli viikon olen jo halunut kirjoittaa tämän tarinan. Joka ikinen päivä mielessäni olen työstänyt sanoja, lauseita ja koko ajatuksen ydintä, sitä sydämen syvintä, josta tämä kaikki juontaa juurensa.
Kesäloman kunniaksi päätin irtautua arjesta niinkin paljon, että jätin läppärini kotiin lomareissun ajaksi. Se oli hyvä veto, sillä aikaa jäi tärkeille asioille, joillle olin lomani omistanut alun alkaenkin.
Ehken olisi huomannut kauneinta näkemääni vaaleanpunaista auringonlaskua tai lumoavia kastehelmiä ruohikolla, jos olisin istunut illat tuijottamassa tietokoneen ruutua ja näpyttelemässä kirjainyhdistelmiä. Moni asia olisi varmasti jäänyt näkemättä ja kokematta, mutta myöskään minulla ei ehkä olisi nyt yhtä paljon kirjoitettavaa.

Ei ole metsämansikan voittanutta!!!!

En perusta lomiani juuri kotimaanmatkailulle, mutta tärkeitä, rakkaita ja ihania ystäviä ja sukulaisia on aina mahtava nähdä.
He antavat voimaa ja energiaa. Maailma tuntuu taas paremmalta paikalta olla ja elää heidän kanssa vietetyn ajan jälkeen.
Olen saanut olla silmänä ja korvana muiden elämälle, ja päinvastoin. On tullut opittua ja havaittua, ettei kukaan täällä maailmassa pääse liian helpolla. Jokaisen tielle osuu kompastuskiviä ja mutkia, jopa umpikujia. Mutta ne eivät ole esteitä onnelle ja onnellisuudelle, vaan päinvastoin, ne saattavat olla juuri niitä onnen avaimia, jotta osaisimme nähdä pienetkin auringonsäteet synkkien sadepilvien välistä.

Parempaa paikkaa vetää aamutreeni saa hakea:)

Nelivuotiaan vilkkaan neidin kanssa reissaaminen on oma haasteensa. Paikallaan kun ei kovin kauaa jakseta istua, niin siinä on äidille kasvun paikka kärsivällisyyden ja luovuuden suhteen. Mutta ne ilon ja onnen elämykset lapsen kasvoilla uusien asioiden kokemisesta, ovat korvaamattomia, joten kärsivällisyyttä on jokaisen vanhemman syytä harjoitella. Se on sen arvoista.
Elämän rikkaus kun ei piile rahassa, vaan asioissa, joita ei voi rahalla mitata. Tätä asiaa olen miettinyt paljonkin viime aikoina, ja varsinkin lomallani. Ja jos listaisin kaikki asiat, joiden merkitys minulle on korvaamaton, tähän tekstiin, niin se lista loppuisi tuskin koskaan.
Kaupunkilaisena en kaipaa laumaa ihmisiä ympärilleni, vain ne tärkeimmät ja rakkaimmat. Kaupunkilaisena en kaipaa liikenteen melua, vain luonnon rauhaa ja lähes täydellistä hiljaisuutta. Olemista ja siinä hetkessä elämistä satoi tai paistoi.

Mökkeilyä ja aurinkoa <3

CARPE DIEM!

Jokainen askel on tärkeä.

Palattuani viikon mittaiselta lomareissulta minua odotti kotona muistutus tulevasta, infolehtinen Helsinki City Marathonista, joka tulisi olemaan lauantaina 18.8.

Olin treenannut kohtuullisesti tähän saakka. 8-18 km lenkkejä 2-4 kertaa viikossa. Nyt oli pakko alkaa pidentää lenkkejä vielä yli kahteenkymppiin, jotta kroppa kestäisi rasitusta vielä 30 kilometrin jälkeenkin.
Edellisestä 42,195 kilometristäni oli aikaa tasan kuusi vuotta. Muistan sen kuin eilisen päivän, muistan ne kivut polvissa ja väänteet vatsassa. Luovuttaminen ei vain tullut kysymykseenkään.
Eilisen päivän 15 kilometrin reipas lenkki toi takautuvasti mieleen heikkouteni. Kehoni ei yhä edelleenkään siedä urheilujuomia, ne laittavat vatsani sekaisin ja aiheuttavat kramppeja.
Olen parhaimmillani aamulla pitkillä lenkeillä, joten iltapäivän juoksu on jo haaste sinänsä, vaikka olen sitä harjoitellutkin.
Oikea etureiteni ei ole täysin palautunut keväisestä vammasta, ja sitä kiristi pahasti eilisen juoksun aikana. Olin jo aivan varma, että kohta lihas repeää jostain kohtaa tavalla tai toisella mutta selvisin kuin selvisinkin kotiin saakka.
Moni varmasti miettii tässä kohtaa, että onko tässä mitään järkeä?? Aiheuttaa omalle keholleen tahallaan kipua ja kärsimystä, provosoida jo ennestään heikkoja kohtia ja käydä läpi uudelleen ja uudelleen sama henkinen taistelu mielen ja kehon tasapainottamiseksi.
Tänä aamuna sidoin lenkkitossut taas jalkaan. Otin alle palauttavan lenkin kauniissa merimaisemissa, annoin mielen levätä joka askeleella ja tunnustelin miten keho teki töitä. Yritin olla stressivapaa, rento, ilman suorittamista. Huomaamatta siinä vierähti kaksi tuntia kevyesti hölkäten. Lopussa reisi ja polvi alkoivat ilmoittaa olemassaolostaan siinä määrin, että oli pysähdyttävä venyttelemään. Tunsin jopa pistelyä ja puutumista oikeassa jalassa lonkankoukistajasta aina polveen saakka, joten kahden päivän lepo on nyt paikallaan.

Merituuli. Aurinko. Kirkkaan sininen taivas. Perfecto!

"I run through the pain. I run through the tears. I do it because my mind is stronger than my body and my mind never gives up."

Ja moni varmasti vielä miettii että mitä järkeä tässä on... enkä osaa yhä edelleenkään vastata...

Vapaus valita.

Viimeinen päivä ennen lomaa. Jokainen tietää sen tunteen kun odottaa jotain. Tunnit matelevat ja minuutit eivät värähdäkään viisareissa. Kaikki tuntuvat ikuisuudelta.
Loma on minulle sitä, että heitän suurimmaksi osaksi aivot narikkaan. Unohdan ajankäsitteen. Minimoin suorittamisen. Teen asioita sydämellä ja suurella rakkaudella. Omistaudun asioille, jotka ovat minulle tärkeitä ja luotan siihen, että tällä tapaa saan täydellisen loman aikaan.
En ole suuria suunnitellut vaan aion ottaa hetkistä kaiken irti. Olla äiti ja heittaytyä tyttäreni maailmaan leikkimään, milloin prinssessaa milloin mörköä, liikkumaan luonnossa ja nauttimaan kesäpäivistä läheisten ja rakkaiden ihmisten seurassa.

Jokaisella meillä on vapaus valita tapamme lomailla. Itse valitsen sen stressittömimmän vaihtoehdon. Unohdan aikataulut ja elän päivän kerrallaan.
Ihania kesäpäiviä kaikille <3

Matkalla.

Olen aina matkalla. Jonnekin menossa, tai jostain tulossa. Jos en konkreettisesti pakkaa laukkujani mihinkään, niin ainakin ajatukseni matkaavat kauas, ne saavat siivet ja lentävät linnun lailla maailman ääriin.
Olen aina osannut tämän taidon, osannut uppoutua unelmiin, haaveisiin ja mielikuviin, tehnyt niistä täydellisiä elämyksiä ja kokemuksia. Lapsesta saakka.

Rakas lapsuuden aikainen ystäväni puhelimessa menneellä viikolla tokaisikin "sä olet aika hyvin pystynyt toteuttamaan niitä unelmia, joita sulla lapsena oli", kun olin juuri kertonut uusista projekteistani, joita on työn alla.
Toden totta. En ollutkaan ajatellut asiaa näin.
Monesti ihmiset ympärillämme, ja varsinkin läheiset ystävämme, muistavat asioita, jotka olemme arjessa unohtaneet. He muistavat asioita, joiden seurauksesta olemme tässä missä olemme juuri nyt.
Ajatuksemme menneisyydessä ovat muokanneet meistä ihmisiä, joita olemme.  Muistakaamme myös se, että ajatuksemme juuri nyt muokkaavat meitä ihmisiksi, joita olemme tulevaisuudessa.
Minä haaveilin lapsena näyttelijän, kirjailijan ja liikunnanopettajan ammateista. Jollain tapaa minusta tuli kaikkea näitä jossain määrin.
Esiinnyn työni puolesta jatkuvasti, opastan ihmisiä liikkumaan ja voimaan hyvin ja kirjoitan vielä näistä aiheista eri medialähteissä. Unelmat eivät aina toteudu täydellisesti sellaisenaan, vaikka kuinka haluaisimme. Tapa jolla ne toteutuvat, saattaa kuitenkin olla parempi kuin alkuperäinen visio tai unelma. Ainakin näin tapahtui omalla kohdallani.

Voin siis sanoa että olen tehnyt monista unelmistani totta...mutta moni unelma ja haave on yhä työn alla:)

Elämä on kuin trampoliini...

...mitä voimakkaammin uskallat ponnistaa sen korkeammalle pääset lentämään.


Viikonloppuun mahtuu paljon ilon hetkiä, pieniä arvokkaita onnen murusia, lapsen pyyteetöntä rakkautta ja aitoa, teeskentelemätöntä iloa.
Aurinkoinen kesäpäivä saa kenen tahansa hyvälle mielelle. Hymyilemään, avaamaan sydämen onnellisuudelle ja hersyävälle naurulle.
Jos elämä olisi trampoliini niin kuinka korkealle uskaltaisit hypätä? 

Katselin 4-vuotiaan tyttäreni hyppelyä upouudella trampoliinilla. Ei pienintäkään epäröintiä, ei pelkoa epäonnistumisesta.
Ihailin sitä rohkeutta, jokaista ponnistusta aina vain korkeammalle ja korkeammalle. 
Kuinka moni aikuinen uskaltaa yhtä rohkeasti heittäytyä uuteen tilanteeseen? Kuinka moni aikuinen uskaltaa testata oman kehon toimivuutta yhtä luontaisesti?
Lapset ovat uskomattomia. He uskaltavat laittaa itsensä likoon kaikella mahdollisella tavalla.
Olin tyttäreni kanssa myös uimarannalla. Äänekäs pikkuneiti kun on, niin helposti myös keräämme katseita minne sitten menemmekin.
"Poika, oletko menossa uimaan vai et?", tyttäreni tinkaa uimarannalla pojalta, joka istuu penkillä reppuselässä. Poika kääntää katseen hämillään pois vastaamatta.
"Poika, harmittaako sua?", neiti ei luovuta, mutta poika ei yhä edelleenkään sano sanaakaan.
"Äiti, osaakohan toi poika puhua ollenkaan?"
"Osaan mä puhua", poika sanoo vaivautuneena ja hiukan suuttuneena, johon neiti tivaa takaisin, "mikset sä vastannut mulle sitten kun kysyin?"
Että näin meillä. Kysymykset lentävät ventovieraillekin paikasta riippumatta, toisia ehkä hymyilyttää enemmän kuin toisia.
Lasten välittömyys on ihailtavaa <3 


Annetaan välittömyyden tarttua ja nautitaan hymyssä suin hauskoista tilanteista jokainen!

M niin kuin MOTIVAATIO.

Motivaatio on ollut taas tapetilla viime aikoina enemmän tai vähemmän. Olen pohtinut omaa motivaatiotani eri asioiden suhteen. Aina ei huvita juosta, ei spinnata, heiluttaa kuulaa tai muuten vaan ei huvita tehdä mitään fyysistä.

Motivaatio on kaikki mitä tarvitset - kaikessa!

Samat asiat pyörivät myös asiakkaitteni mielessä, he kysyvät jatkuvasti neuvoa motivaation suhteen ja varsinkin siihen tilanteeseen kun motivaatio on täysin kadoksissa.
Minultakaan ei aina löydy täydellisiä vastauksia joka lähtöön. Jokaisen meistä on kurkattava sisäänpäin omaan itseemme, mietittävä tarkoitusperiä ja pohdittava todellisen motivaation tukipilareita.
Se mikä motivoi toista, ei välttämättä olekaan toiselle avuksi sohvan nurkasta nousuun.
Moni tarvitsee tsempparin mukaan saadakseen itsestään irti enemmän kuin yksin. Itsekin personal trainerina joskus mietin, että pitäisikö palkata oma personal trainer ahaa-elämysten herättäjäksi, uusien treenitapojen opettajaksi, sillä vaikka tietääkin paljon niin silti ammattilaisenakin on hyvä laajentaa perspektiiviä omien rajojen ulkopuolelle toiselta ammattilaiselta.
Motivaatio on kaiken alku ja juuri. Siitä lähtee ensimmäinen askel kohti tavoitetta, tavoitetta, joka on saanut meidät motivoitumaan ja toimimaan.
Mikä sinua motivoi liikunnan suhteen?
Mikä saa sinut hyppäämään jumpasta jumppaan viikosta toiseen?
Entä nostamaan rautaa salilla tai juoksemaan 25 kilometriä?
Joku siinä motivoi. Oli se sitten elämäntapa, joka on yhtä normaalia kuin syöminen ja nukkuminen, tai opittu välttämättömyys, jotta pysyisimme terveyden perikuvina, niin kaikkeen liittyy motivaatio joko sisäisesti tai ulkoisesti rakennettuna.
Miettikääpäs!

"Se joka ei koskaan luovuta, on lyömätön."

Ihanaa kesäistä viikonloppua kaikille motivoituneille ja motivaatiota kaipaaville:)

Aurinkoa. hikeä ja lisää kilometrejä.

Joskus sitä vaan odottaa asioita kuin kuuta nousevaa. Jotain kivaa, mielekästä ja motivoivaa. Näin tapahtui eilen, aurinkoisena keskiviikkoaamuna.
Minulla oli tiedossa "juoksutreffit" vanhan asiakkaani kanssa ihan vain verestelläksemme muistoja.
Tiistainen lihaskuntotreeni tuntui yhä varsinkin yläselässä ja pakaroissa, mutta näillä tuntemuksilla oli silti hyvä lähteä juoksemaan ja ottamaan kaikki hyvä irti kahdesta tunnista lämmittävässä aamuauringossa.
Tällaiset aamut ovat niitä, kun tuntee olevansa elossa joka solulla. Positiiviset ajatukset ja ylitsevuotavat energialataukset kulkevat ristiin rastiin kehossa saaden sen tekemään mahdottomasta mahdollista.
Näin saisi olla joka päivä. Mielensyöverit oikeilla ajatuksilla varustettuna ja keho vahvempana kuin koskaan. Kaikkivoipuuskuvitelmat valloillaan, johan maailma olisi parempi paikka itse kullekin.
Askel kulki alkuun raskaana asfaltilla. Napitin korvat musiikilla ja latasin Sports Trackerin käyttöön kertomaan väliaikatietoja kilometrivauhdista ja matkan pituudesta. Reitti jonka olin valinnut lenkkitossujeni alle oli minulle vielä korkkaamaton, joten oli hyvä saada tietää tarkemmin etäisyydet jatkoa ajatellen.
Aamun paahtava aurinko teki heti jo selväksi kuumuuden ja hikipisarat alkoivat valua huomaamatta ohimoilta.
Siinä juostessa auringon paisteessa ilman seisovan lähes paikallaan, ajatukseni palasivat vuosien taakse Ranskan eteläosiin, jossa vietin yhden kesän. 
Viikottaisiin rutiineihini kuuluivat aamulenkit halki viininviljelysten ja pienten vuorien auringon noustessa. Myöhemmäksi lenkkejä ei voinut jättää, koska lämpötila kohosi yli kolmeenkymmeneen päivän mittaan.
Se oli aikaa ennen edellistä maratoniani, ja vaikka kuinka olin treenannut ja juossut helteessä, pyrkinyt saamaan nesteytystä kohdilleen ja harjoitellut tankkausta, niin silti kaikki voi mennä pieleen. Maraton juostiin 27 asteen kuumuudessa ja mikään muu ei mennyt alas kuin kulaus vettä aina aika-ajoin.

Halki viininviljelysten...

Eilen aamuna huomasin taas kehon tottumattomuuden kuumuuteen, näitä hellepäiviä kun täällä Suomessa ei ole ihan ympäri vuoden. Nesteytys tuntui pakonsanelemalta jo jaksamisenkin suhteen. Tätä täytyy harjoitella yhä lisää, sillä elokuun helteet voivat olla tosiasia tulevan koitoksen kohdalla.
Mutta nämä 2 tuntia, fiilis mahtava. Viikonloppuna uusintaan!


Mukavaa torstaita ihanat <3

Treeniä treeniä, enemmän treeniä.

Nyt tämä äiskä treenaa. Tosissaan ja paljon. Muu perhe viettää lomaa maalla mutta äiskä paiskii duunia kaupungissa ja ruoskii niin itseään, kollegoitaan kuin asiakkaitaan. Urakalla.
Armoa ei tunneta, eikä anneta, sillä tuloksia saa aikaan vain ja ainoastaan tekemällä.
On aamulenkkiä. Iltalenkkiä. Patteritreeniä. Täsmätreeniä. Spinnua ja kahvakuulaa. Mutta hiukan myös lepoa. Pakko.
Ihminen on luotu toimimaan, käyttämään lihaksia ja kehittämään itseään, oli se sitten fyysistä tai henkistä.

Jokaisen treenin jälkeen olo on kuin uudestisyntyneellä. Askeleen taas pidemmällä. Vahvempana.


Huomenaamuna taas juostaan aamuauringossa <3


"Today I will do what other won't, so tomorrow I can do what others can't."

Kuuma kymppi.

Nyt se vihdoin ja viimein on tullut. Helle meinaan.
Tätä on odotettu. Kylmä kesäkuu jäi taakse ja helteinen heinäkuu herätti kesäfiilikset varmasti jokaisella.
Nyt on myös se aika, kun pitkille juoksulenkeille on lähdettävä kukonlaulun aikaan jaksaakseen paremmin ja välttyäkseen nestehukalta jos juomapullon kantaminen mukana ei kuulu tapoihin.

Must thing to have!!!!

Minä korkkasin heti ekan kunnon hellepäivän maastojuoksulla kahdeksan kieppeillä sunnuntaiaamuna. Arkiaamuina olisin herännyt kuudelta mutta viikonloppuna on onneksi varaa nukkua muutama tunti pidempään.
Aamun raikas ilma. Hiljaisuus. Risujen ja käpyjen rasahtelu lenkkitossujen alla. Aina vain enemmän ja enemmän lämmittävä aurinko, joka kohosi pilvettömälle taivaalle ripotellen lämmittäviä säteitään puiden oksien lomasta lenkkipolulleni.
Ei tarvinut kauaa juosta, kun hiki jo hiljalleen alkoi kiiltämään iholla. Se sai myös lauman siivekkäitä hyrisijöitä lentämään perässäni ja minun kiihdyttämään vauhtia entisestään. Täytyy rehellisesti myöntää, että oli kyllä raskas kymppi, varsinkin loppukilometreillä. Energiaa tuhlaantui paarmojen ja mäkäräisten hätistelyyn, mikä varmasti oli äärimmäisen hölmön näköistä. Eli tein ne kaikki kuuluisat "kevätjuhlaliikkeet", joista olen varoittanut jokaista juoksukoululaistani.
Tehkää siis niin kuin minä sanon, eikä niin kuin minä teen. :)


Ihanaa helleviikkoa kaikille ja juomapullo mukaan pitkille lenkeille!!