Pieniä suuria asioita.

"What you focus on will grow."

Niinhän se on että kun johonkin asiaan keskittyy, se alkaa kasvamaan, niin hyvässä kuin pahassakin.

Viime aikoina olen nähnyt paljon uutisia ja lukenut valtavasti artikkeleja nelikymppisistä pienten lasten äideistä, raskaaksi tulemisen vaikeudesta, ruuhkavuosista, perhearjesta ja muista vastaaviin aihepiireihin liittyvistä asioista.

Ja nyt kun Sauli ja Jennikin ilmaisivat odottavansa lasta, panttasivat enemmän kuin varman päälle - paitsi että lapsen saaminen ei ole koskaan varmaa edes viime metreillä - sen kertomista julkisesti, niin näiden asioiden pohdiskelu kasvaa omassa pienessä mielessä entisestään.

En voisi olla onnellisempi tasavaltamme päämiehen ja hänen vaimonsa puolesta!!!!! Se tuska ja kipu mikä liittyy kaipuuseen tulla raskaaksi ja saada lapsi, on niin raastavaa että sen voi vain ymmärtää jos on itse sen käynyt läpi.

Toki emme tiedä kukaan täysin taustoja - eikä meidän tarvitsekaan - joten siksi asiaa ei kannata lähteä sen suuremmin spekuloimaan, mitä ollaan julkisesti tehty jo aivan riittämiin.

Elämä ottaa ja antaa.

Menetys sattuu aina. Se on suru, joka jää ikuisesti osaksi elämää ja siitä tulee osa meitä.

Näin kävi myös meille reilu kaksi vuotta sitten kun menetimme kaksosemme raskauden alkumetreillä.

Se kolahti meihin kaikkiin, koko perheeseen, hyvinkin raskaasti ja herätti ymmärtämään että elämässä mikään ei ole itsestäänselvyys. Viimeistään silloin opin että on asioita, joihin emme pysty mitenkään vaikuttamaan ja kaikki eivät ole meidän käsissämme, vaikka niin monesti naiivisti ajattelin ja uskoinkin.

Olimme toivoneet yhteistä lasta niin hartaasti että menetys vei maton alta yllättävänkin rankasti.

Olen kirjoittanut aiheesta jo useaan otteeseen, enkä nyt tällä kirjoituksella halua liikaa velloa menneessä vaan enemmänkin kääntää katsetta tulevaan. Toivoa ei kannata menettää!! Kuten myös Saulin ja Jennin tapauksessa, mutta myös monien muiden ihanien vauvauutisten myötä, mitä olen viime aikoina kuullut ympäri maailman ystäviltäni ja tutuiltani, olen entistäkin vakuuttuneempi siitä että TOIVOA ON!!! ❤️

Toivoa on.

Meidänkin kohdalla oli onni matkassa, sillä tulin vajaan vuoden sisällä uudelleen raskaaksi keskenmenon jälkeen. Tämä raskaus kantoi onneksi loppuun saakka kaikesta pelosta ja epävarmuudesta huolimatta, ja saimme ihanan tuuheatukkaisen poikavauvan - joka on jo kohta 1,5 vuotias - perheemme jatkeeksi.

Jokin jäi kuitenkin sisälle kytemään. Jopa esikoiseni, yhdeksän vuotias tyttärenikin sanoi, että hänellä kuuluisi olla vielä yksi sisko tai veli.

Tapasin mieheni vajaa neljä vuotta sitten. Menimme kesällä 2017 vihdoin ja viimein naimisiin. Näitä häitä olimme joutuneet lykkäämään jo vuodella, sillä poikamme laskettuaika oli ollut sopivasti juuri sattumassa samoille päiville kuin jo sovittu hääpäivämme kesällä 2016.

Muistan ensi treffeillä maininneeni miehelleni että haaveissa olisi ehkä vielä joskus yksi tai kaksi lasta lisää.

Harvoin sitä täräyttää moisia asioita suoraan päin naamaa ensitapaamisella mutta ajattelin että mitään en siinä menettäisi, tulisipahan asiat kerta heitolla selväksi.

Vaikka minulla oli jo ennestään tytär, niin silti kaipuu useammasta lapsesta oli ollut jo pitkän aikaa suuri.

Elämä on opettanut tässä viime vuosina että raskaaksi tuleminen, varsinkin näin nelikymppisenä, ei aina ja enää välttämättä ole mahdollista, ja niitä vauvoja ei noin vain tehdä. Jos miettii Saulin ja Jennin tilannetta ja heidän kiireistä elämää, raskaaksi tuleminen ei varmasti ole ollut helpoimmasta päästä. Stressi ja kiire ovat hyvin usein esteenä keholle lähteä luomaan mitään uutta, ja tämä on asia, jonka ääreen on pakko vain joskus nöyrtyä hyvin todenmukaisesti, sillä elämä osaa kyllä ottaa siinä missä antaakin sen mikä on tarkoitettu.

Jouduin itsekin tekemään tietynlaiset muutokset omassa elämässäni, jotta raskaus oli mahdollinen.

Nelikymppisten raskaudet ovat kuulemma olleet huimassa nousussa viime aikoina siitäkin huolimatta että ikään alkaa jo liittyä monenlaisia riskejä niin äideille kuin lapsillekin. Mutta minkäs teet jos lasta ei ole kuulunut aiemmin. Oli sitten syy ura, kumppanin puute tai jokin muu, se on jokaisen henkilökohtainen asia eikä siihen tulisi olla kenelläkään sanottavaa.

Ymmärrän täysin Saulin ja Jennin ilouutisen panttauksen, sillä alkumetreillä voi vielä moni asia mennä herkemmin pieleen, nimimerkillä vkolla 33 raskaana tunnustellen pikkuisen neidin vahvoja potkuja vatsan päältä ja kyynelsilmin miettien mitä kaikkea tämä elämä onkaan pitänyt sisällään jo tähän asti.

Kohta meillä on perhe kasassa. En voisi olla kiitollisempi. Kaikesta. ❤️

-Heidi-

Koti on siellä missä sydänkin.

Mä niin haaveilin vanhasta omakotitalosta. Olin aina haaveillut. Mutta kuten jotkut haaveet ja unelmat, ne muuttavat muotoaan matkanvarrella, niillä ei olekaan tarkoitus toteutua sellaisenaan, sillä jotain parempaa tulee tilalle.

Tässä puolisen vuotta ajastustasolla ja lähes koko kesä toiminnan tasolla olemme etsiskelleet perheellemme uutta isompaa kotia, sellaista, jossa lasten olisi hyvä ja turvallista kasvaa, josta meille olisi iloa moniksi vuosiksi, ja jossa meidän kaikkien olisi hyvä olla ja elää niin logistisesti kuin muutenkin.

Puolitoista vuotta taloyhtiön remontin jaloissa elellessä pienen lapsen ja vähän isommankin kanssa, on raastanut hermoja, venyttänyt pinnaa äärimmilleen ja tehnyt arkipäivistä välillä ihan helvettiä kun on joutunut jännittämään että mitä milloinkin tapahtuu - tai ei tapahdu - ja kuinka suurella todennäköisyydellä kuopus ei taaskaan pääse nukkumaan kunnon päiväunia.

Eli vanhan omakotitalon kunnostamisprojekti meidän osalta saa jäädä. Ja piste!

Muuttovalmis koti ilman sen suurempia remontillisia uhrauksia tuntui tässä vaiheessa enemmän kuin hyvältä vaihtoehdolta ja sellainen onneksi löytyi, sopivan kokoinen rivitaloasunto riittävällä pihalla ja lapsiystävälliseltä alueelta. Täytyy kuitenkin myöntää, että välillä oli jo usko loppua sen suhteen, että kelpuutetaanko me mitään kodiksemme kun mistään niistä kymmenistä asunnoista, joita kävimme katsomassa, ei tullut sellaista "tämä on meidän koti" fiilistä - paitsi yhdestä. Ja se sitten päädyttiin ostamaan pienen tarjousväännön jälkeen.

Tässä muuttolaatikoiden keskellä on tullut mietittyä paljon tunnetta "koti" ja mitä se merkitsee.

Itselle se on aivan erityinen asia, sillä olen asunut niin monessa paikassa että määrän laskeminen on jo ihan mahdotonta.

Mikä tästä uudesta kodista tekee tunnetasolla erilaisen on se, että siihen sisältyy vahva ajatus ja tarkoitus että siinä tulemme olemaan ja asumaan sitten pidempään eikä vain väliaikaisesti.

Minulle koti on rauhan ja turvallisuuden tyyssija. Kodissa pitää viihtyä ja sen pitää näyttää ja tuntua omanlaiselta. Olen viimeisen päälle kotihiiri ja tästä syystä se on sydämen asia.

Vuosikausia ulkomailla asuneena, koti oli minulle aina siellä missä oli hyvä olla. Niin se on yhä edelleen mutta lasten ja perheen myötä kotiin liittyy myös paljon muuta.

Enää en voi elää matkalaukusta, mitä joskus jopa tein työni takia ja yllättävän vaivatontahan se oli, ihminen kun tulee aika vähällä toimeen jos todella haluaa.

En kaipaa mitään älytöntä lukaalia kodiksi - sitä on oppinut antamaan arvoa yksinkertaisille asioille - vaan sellaisen, jossa on riittävästi tilaa kaikille, myös käytännöllisyys ja toimivuus ovat nostaneet päätään viime aikoina entistäkin enemmän näin perheen arjen pyörityksen keskellä.

Ihmetys on ollut suuri kun näkee asuntoja mitä ihmeellisimmillä sisustuksilla ja pohjaratkaisuilla. Siinä tulee miettineeksi että "what the hell were they thinking"...????

Asuntomarkkinat todellakin ovat täynnä yhtä sun toista ja täytyy kyllä sanoa, että on aika tuurin kauppaa jos löytyy sellainen koti, johon ei tarvitse tehdä yhtään mitään.

Meilläkin ensi viikolla alkavat maalipensselit heilua mutta loppujen lopuksi, aika pienellä hienosäädöllä selvitään.

Uusi koti on aina uuden alku. Se on jonkin vanhan aikakauden loppu ja uusien muistojen alku. Kun yksi ovi takana sulkeutuu, uusi edessä avautuu.

Näin se elämä menee, ja kuuluukin mennä. <3

"Home is where your heart is."

-Heidi-

Nyt ja aina.

Sormuksellani on tarina. Hyvin ainutlaatuinen. Ja hyvin merkittävä.

Olin jo kauan aikaa vilkuillut  kultasepänliikkeiden sormusvalikoimia ohikulkiessani "sillä silmällä" mutta mikään sormus ei ollut hypännyt silmille niin että olisi tullut fiilis "tuon mä haluun".

Ennen kuin ehdimme lähteä oikeasti katsastamaan ja metsästämään vihkisormusta, sain päähäni ajatuksen kysyä äidiltäni vihkisormusta, jonka hän oli saanut 40 vuotta sitten isältäni ja jota hän ei ollut pystynyt pitämään enää vuosiin sormessa nivelrikon takia.

Muistan lapsena ihailleeni tuota sormusta, sillä mielestäni se oli niin kaunis ja juuri sellainen, jonka joku päivä itsekin haluaisin sormeeni jos naimisiin menisin.

Muutamien päivien etsinnän jälkeen äitini soitti että sormus oli löytynyt - niin hyvässä tallessa oli ollut että etsinnät olivat kestäneet hetken - hiukan "haavoittunut" sormus oli mutta kuitenkin lähes samanlainen kuin muistan sen lapsena äitini sormessa.

Vein sormuksen korjattavaksi ja puunattavaksi ja saimme sen eilen entistäkin kauniimpana ja hienompana takaisin odottamaan vihkipäiväämme.

Mutta mikä sormuksesta tekee merkittävän ja ainutlaatuisen on se, että vanhempieni hääpäivä on sama kuin se päivä, jolloin tapasimme puolisoni kanssa ensimmäisen kerran. Toki "muutamia" vuosia myöhemmin.

Ja mikä tekee sormuksesta vieläkin merkittävämmän on se, että vanhempani ovat yhä edelleen onnellisesti naimisissa yli neljänkymmenen vuoden jälkeen, yhä toisiaan tukien, kunnioittaen ja rakastaen.

Uskon rakkauteen ja sen suureen voimaan. Uskon siihen että on ihmisiä, jotka ovat vain tarkoitettu toisilleen, ja vaikka elämä heittelisi ties millaisia kiviä ja kantoja eteen, ne ylitetään, yhdessä.

Moni saattaa tässä kohtaa miettiä että kuinka kliseistä ja naivia ajattelua tämä onkaan, mutta monesti nämä ihmiset ovat juuri niitä, jotka ovat joutuneet pettymään, kärsineet suurta katkeruutta pettymysten myötä ja menettäneet uskonsa itseen ja siihen että todella ansaitsee kaiken sen rakkauden mitä kohdalle voisi sattua.

Olen joskus ollut yksi heistä.

Näin neljänkymmenen vuoden jälkeen uskallan vihdoin ja viimein sanoa tahdon, sillä usko siihen että rinnallani seisoo "se oikea" ihminen, on niin vahva - ihminen, jonka kanssa minun on tarkoitettu kisaavan keinutuolissa vauhdeista ja siitä kummalla menee ensin nurin. :D

Rakastan sinua Timo. Nyt. Ja aina.

-Heidi-

Täydellisen onnellinen hetki.

Heräsin eilen täydelliseen aamuaurinkoon. Kirkkaaseen ja kesäisen lämpimään. Avasin takapihan oven tuoksutellakseni aamuista raikasta ilmaa. Täydellistä. Ei yhden yhtäkään kaivinkoneen ääntä tai hiomakonetta pilaamassa hiljaisuutta.

Siinä mietin poikani kanssa katsellessa aamun lastenohjelmia kuinka täydellisiä hetket voivatkaan olla. Sellaisia joita ei haluaisi muuttaa mitenkään.

Laitoin kahvinkeittimen päälle ja siinä siemaillessa aamukahvia uppouduin kahta kauheammin miettimään käsillä olevaa momentumia.

Kuinka usein voimmekaan sanoa ääneen että tämä hetki on täydellinen? Ja kuinka usein voimmekaan myöntää että tässä hetkessä olen täydellisen onnellinen?

Minulle tämä eilisaamu oli se täydellisen onnellinen hetki. Ja kun tarkemmin ajattelen asiaa, niin näitä saman kaltaisia hetkiä on elämässäni hyvinkin usein ja on ollut viime vuosina paljonkin mutta en ole tullut vain ajatelleeksi asiaa.

Emme aina huomaa. Jokin häiritsevä tekijä jättää meidät tuskailemaan negaatioon ja hyppäämme helposti just siitä hetkestä pois. Murehdimme turhanpäiväisiä asioita ja voivottelemme kuinka se ja se asia on huonosti.

Totta on kuitenkin se että moni asia elämässä sekoittaa meidän täydellisen onnellisia hetkiä. Esimerkiksi meillä yhä jatkuvat rakennustyöt, jotka piti olla jo syksyllä valmiita. Moni asia häiriintyy pikkulapsen huonosti nukuttujen päiväunien kun takapihalla hiotaan parveketta tai tasoitetaan maata. Tai jatkuva rakennuspöly, joka aiheuttaa aivan turhaa ylimääräistä siivousta, mikä on pois jostain muusta ja tärkeämmästä.

Tänään sunnuntaiaamuna yritin palata taas tuohon eilisaamun tunteeseen, mutta se ei tullut enää samanlaisena takaisin. Mielessä pyörivät jo tulevan viikon rakennusmelu ja siihen liittyvät haitat - pitääkö sitä taas miettiä evakkoon lähtöä - ja aikataulut, jotka on lyöty kalenteriin.

Mutta palatakseni vielä tuohon täydellisen onnelliseen aamuun ja siihen tunteeseen, jonka se herätti - se havahdutti taas tajuamaan kuinka pienestä asiat ovat todellakin kiinni.

Millainen on sinun täydellisen onnellinen hetki? Mietippäs sitä tänään.

-Heidi-

Kiire on kirosanojen aatelia.

Olet varmaan joskus törmännyt sanontaan että kiire ei tule, se tehdään. Näinhän se on. Kiire todellakin tehdään. 

Meillä kaikilla on sama määrä tunteja ja minuutteja vuorokaudessa käytettävänä, osa osaa käyttää ne valikoidun viisaasti, osa ei niinkään.

Tämän päivän vitsaus on yhteiskunnan asettama uskomus länsimaiselle ihmiselle, että kiire on tehokkuuden ja ahkeruuden merkki. Meidät on aivopesty tähän ajastusmaailmaan ja teemme tiedostamatta itsellemme ja läheisillemme hallaa kiireen kautta. Eli jos ja kun se kalenteri ei ole täynnä tapaamisia ja päivittäinen to-do-lista vedä vertoja metrin mitalle, niin et ole mitään, näinhän me ajatellaan, eikö? Ainakin suurin osa.

Mietin monesti että kun joku kertoo olevansa hyvin kiireinen, että hyvänen aika, miksi ihmeessä olet itsesi siihen miinaan juossut.

Ja taas päinvastoin, jos jään itse kiinni sanomasta jollekin että on ollut kiirettä, niin kysyn että miksi?

Mitäs jos seuraavalla kerralla kun joku pyytää sinua tekemään jotain tai pyytää mukaan johonkin, etkä välttämättä haluaisi tehdä ja lähteä, sanoisitkin en ehdi on kiire -sanonnan sijaan, että olen varannut aikaa nyt vain olemiseen enkä halua tehdä mitään. Tai minulla on jo riittävästi asioita työn alla ja haluan hoitaa ne hyvin ilman hosumista ja ylikuormitustilaa. Kuinka usein näitä lauseita kuulee?

"Learn how to say no. Don't let your mouth overload your back." 

- Jim Rohn -

Kiire on itselleni kirosana. Olen sanonut tämän jo aiemminkin mutta on tarvetta sanoa se taas jälleen kerran uudestaan.

Kuuntelin parisen viikkoa sitten metrossa kahden takana istuvan naishenkilön keskustelua toisilleen kesälomasta ja siitä kuinka kiireinen kesä tulisi olemaan.

Lapset tulisivat olemaan ainakin kolmella eri leirillä. Toisen miehellä ei olisi kesälomaa lainkaan, eikä hän ehtisi mökillekään kun pitäisi mennä golffaamaan että ehtisi edes jollain tavalla pitää taitoa yllä ja kiertää riittävän monta kierrosta kesän aikana. Toisen naisen perheellä oli vene, jolla pitäisi loppukesästä tehdä jokin reissu ettei ihan turhaa seiso laiturissa. Sitten olisi kahdet rippijuhlat ja yhdet ristiäiset, onneksi ei samaan aikaan, ja sitten se loma onkin siinä.

Apua, ihan alkoi itseäkin hengästyttää (ja ahdistaa) pelkästä kuuntelemisesta.

Mutta todellisuudessa, monen kesäloma on just tätä, täyteen ahdettu suunnitelmia ja tekemisiä, pitäisi tehdä sitä ja pitäisi tehdä tätä. On sukulaisia joiden luona vierailla, ja on myös niitä vastavierailuja. Velvollisuuksia joita pitäisi täyttää ja suorittaa, ja siihenhän se loma sitten meneekin. Kiireen ja stressin aallonharjalla.

Ja mikä pahinta, opetamme tämän elämäntyylin jo hyvin varhaisessa vaiheessa lapsillemmekin, ei pelkästään kesälomalla vaan jo ihan normaalissa arjessa, pitää tehdä koko ajan jotain, harrastaa ainakin 5 kertaa viikossa jotain ja mielellään ehkä vielä joinakin päivinä kahta eri harrastusta. Mietin monesti että onko nämä harrastukset lapsia vai aikuisia varten? Tervetuloa siis tuleva suorittaja-burnout-sukupolvi!

En toki väitä etteikö suunnitelmia pitäisi olla tai että lasten harrastukset olisivat huonoja, päinvastoin, mutta kohtuus kaikessa. On muistettava myös elää. Opeteltava rauhoittumaan ja olemaan hetkessä eikä elää jo huomista tai ylihuomista. Ja suorittaa kaikkea.

Elämä lipuu ohitsemme nopeammin kuin arvaammekaan, lapset ovat pian aikuisia ja mietimme että mihin se aika menikään. Vastaus: Lasten jokapäiväisiin harrastuksiin ja työkiireisiin eikä perheen yhteiseen aikaan, mikä olisi se kaikkein tärkein. Siinä keinutuolissa yritämme dementoituneena sitten muistella että millaista se elämä olikaan ja mitä ehkä olisi tehnyt toisin. Olisiko ehkä pitänyt hidastaa tahtia ja elää enemmän läsnäollen niin itselle kuin muillekin.

Nyt kun vielä on mahdollisuus, asiat jotka haluaa tehdä toisin, niin ne kannattaa todellakin tehdä toisin. Meillä on vain tämä yksi elämä. Ja yksi mahdollisuus.

PRIORISOI!

Mikä sinulle on oikeasti tärkeää ja mikä ei? Kaikkea ei tarvitse tehdä, eikä kaikkialla tarvitse olla ja vaikuttaa koko ajan. On opeteltava karsimaan asioita ja vaikka sanoisit EI, se ei tee sinusta yhtään huonompaa ihmistä. Päinvastoin. Uskon että tulevaisuudessa näitä ihmisiä, jotka osaavat sanoa EI sopivassa määrin, tullaan arvostamaan vielä entistä enemmän. Nämä ovat ihmisiä, jotka ovat tehneet itselleen oikeita valintoja.

LÄHEISET.

Moni ihmissuhde kariutuu nykypäivänä siihen ettei osata olla läsnä. Ollaan kotona fyysisesti mutta ajatukset ovat töissä tai muissa asioissa. Lasten kanssa vietetty aika laiminlyödään ja puolison olemassa oloa tuskin edes noteerataan. Tämä on hyvin yleinen vitsaus ja hyvin surullista, ja siitä kärsii koko perhe. Millaisen mallin sinä haluat antaa jälkipolvillesi? Osaatko olla läsnä, jättää työt oven ulkopuolelle, viettää aikaa perheesi kanssa ja opettaa lapsillesi että elämässä on muutakin kuin suorittaminen ja kiire? Nämä ovat kaikki valintoja.

ELÄMÄNARVOT.

Tiedätkö omat elämänarvosi? Oletko koskaan todella ajatellut mitkä asiat ovat elämässäsi todella, todella tärkeitä?

Moni ei ole edes tietoinen omasta arvomaailmastaan kun ei ole ollut aikaa oikeastaan ajatella sitä lainkaan, kiireen keskellä.

Ota hetki aikaa itsellesi ja mieti mielessäsi kolme tärkeintä elämänarvoasi, tuskin top kolmen kohdalta keneltäkään löytyy kiire, stressi ja väsymys.

Kiire on opittua. Se on tehtyä. Kiire ei vain tule vaan me teemme sen itsellemme valintojemme kautta. Kiireestä voi myös oppia pois, tekemällä toisenlaisia valintoja.

Kiireetöntä sunnuntaita!

-Heidi-

Uskallatko päästää irti kontrollista?

Oletko koskaan kokeillut miltä tuntuu olla järvellä, veneessä ilman airoja? Tai ainakin niin että airot ovat nostettu veneen sisäpuolelle ja annat tuulen kuljettaa venettä hiljalleen?

Uskallammeko antaa elämän joskus vain tapahtua? Ilman kontrollia, ilman suurempaa päämäärää, vai onko elämässä pakko jatkuvasti olla airoissa kiinni ja ohjata sitä suunnitellusti?

Olen miettinyt tätä asiaa paljonkin viime aikoina.

Olen katsonut itseäni peiliin ja kysynyt, uskallanko antaa elämän tapahtua. Olen kurkannut itseäni syvälle sisimpään ja kysynyt, uskallanko oikeasti antaa elämän tapahtua. Ja kun elämässä joskus mikään ei tuntunut olevan järjestyksessä, uskalsin silti kysyä, uskallanko ihan oikeasti elämän antaa tapahtua. Ja vastaus on ja oli silti KYLLÄ!

Ja vastaus on KYLLÄ siksi, että olen näiden neljänkymmenen ikävuoden aikana pystynyt rakentamaan sisälleni riittävän vahvan ja vakaan pohjan enkä ole riippuvainen enää liiallisesta kontrollista, ja siitä että aina olisi tiedettävä mitä huominen tuo tullessaan ja missä olen vuoden päästä. Vaikka elämässäni on päämääriä, unelmia ja tavoitteita, en suorita niiden tavoittelua tietoisella tasolla jatkuvalla toiminnalla. Alitajunnassa ne jylläävät varmasti jatkuvasti ja tiedostamatta tapahtuukin moni valinta pysyäkseni oikeassa virtauksessa kohti haluamiani asioita, mutta airotta on joskus ihana vaan antaa mennä ja nauttia matkasta.

Olisi niin harmillista antaa elämän lipua ohitseni niin etten olisi läsnä hetkissä joita välillä jopa voisin kutsua unohtumattomiksi ja ainutlaatuisiksi. Liiallinen kontrolli ja suorittamiseen johtava suunnitelmallisuus pilaa elämästä nauttimisen sillä mitä meillä muuta todellisuudessa onkaan kuin tämä hetki.

En yritä joka päivä tehdä itsestäni parempaa ihmistä tai elämästäni jotain "master piecea". Tiedostaen omat elämänarvoni, uskallan luottaa ja uskoa siihen että niiden mukaan eläminen johtaa siihen että voin olla onnellinen ja tyytyväinen tekemiin valintoihini vaikka en joka päivä pidäkään airoista kiinni rystyset valkoisena.

Nykypäivän sloganeihin kuuluu hyvin usein kehoitus kontrollin ottamisesta omassa elämässä. Moni kuitenkin ymmärtää tämän väärin ja alkaa suorittamaan kaikkea tekemistään; liikuntaa, ruokailua, unta, onnellisuutta, hyvinvointia, opiskelua, jopa tunnetilojaan jne.

"If you don't like

the situation you are in,

change it.

You are in control

of your own life."

Elämänhallintaa. Tietyssä määrin paikallaan meille kaikille. Mutta jos hallinta menee ylikontrolloimiseksi ilman että pystyy päästämään edes pieneksi hetkeksikään irti, on ajautunut mentaalipuolen vankilaan, jossa moni on koko elämänsä huomaamattaan.

"When you try to

control everything,

you enjoy nothing.

Relax. Breathe. Let go.

And just live."

Kysymys kuuluu, uskallatko sinä antaa elämän tapahtua? Kuinka hyvin tunnet omat elämänarvosi, niin että voisit antaa arvojesi ohjata elämääsi ainakin osan ajasta ilman jatkuvaa kontrollia elämän kulusta?

Moni elää liikaa ulkopuolisten vaikutteiden alaisena (elokuvat, mainokset, sosiaalinen media jne) eikä välttämättä ymmärrä että niiden luomat mielikuvat vääristävät omaa todellista minäämme. Tästä syystä olemme myös jatkuvassa ristitulessa oman minämme kanssa jos emme edes tiedä keitä me todellisuudessa olemme.

Kääntämällä katseen omaan sisimpään, ja kysyen itseltä esimerkiksi: kuka minä oikeasti olen? Mitä minulle kuuluu? Olenko onnellinen? Teenkö asioita jotka tekevät minut onnelliseksi? - ovat avaimia, joiden kautta pääset lähemmäksi todellista minääsi.

Pohdintaa näin lomakauden alkuun jokaiselle!

-Heidi-

Own your power.

Istuin tänään takapihan terassilla joogamatollani ja tarkoitukseni oli, no tietysti joogata. Jostain kumman syystä, ensimmäisen aurinkotervehdyksen jälkeen lopetin ja mietin että enpäs muuten joogaakaan. Ei sitten huvita yhtään.

Käänsin katseen aamupäivän aurinkoon ja suljin silmäni ja jäin vain siihen. Istumaan. Lootusasentoon. Eli periaatteessa, joogaamaan.

Niin paljon kuin pidänkin joogasta ja siitä tunteesta, jonka se kehossani ja mielessäni saa aikaan, niin paljon myös kaikki tekeminen, josta tulee liian rutiininomaista tai suorittamista, alkaa nykyään ärsyttämään.

Pikkulapsiarki on täynnä rutiineja, joten oma tekeminen ja oman hyvinvoinnin ylläpitäminen on nykyään itselle mielellään kaikkea muuta kuin rutiininomaista.

Joogaan silloin kun siltä tuntuu. Lähden lenkille silloin kun siltä tuntuu. Treenaan kahvakuulalla silloin kun siltä tuntuu.

Olen ollut suurimman osan ajan elämästäni rutiinien orja niin työssäni kuin vapaa-ajallakin. Ja varsinkin mitä tulee hyvinvointiin ja sen ylläpitoon, se jos mikä on ollut rutiineja rutiinien perään.

Siinä missä itse yritän pois pakonomaisesta suorittamisesta ja rutiineista, tiedän että moni halajaa niitä elämään helpottamaan asioiden toteutumista ja jo ihan perusarkea, esim. stressittömämmän elämän ja hyvinvoinnin toivossa. Mikä on ihan ymmärrettävää.

Kaikelle on aikansa.

Siinä matolla istuessani jonkin hetkin, tyttäreni tuli keinumasta.

"Mietiskeletkö sä taas äiti?" hän kysyi.

Kyllä, äiti mietiskeli ja saikin taas loistavia oivalluksia suunnitelmien muuttuessa toiseen. Ja niin lähdettiin yhdessä ulos kalliolle hyppimään.

Uskalla siis tehdä joskus toisin, kuunnellen mieltäsi ja kehoasi.

Sunnuntaimietteitä näin viikonloppuun.

-Heidi-