Anna elämän tapahtua.

Meillä on ollut mieheni kanssa tapana käydä treenaamassa yhdessä aina perjantaiaamuisin kun kakkosluokkalainen on heitetty kouluun ja pikkumies valjastettu mukaan turvakaukaloon treenien ajaksi. Parin viime viikon aikana kuitenkin nämä treenit ovat jääneet välistä. Kumpainenkin on ollut niin väsynyt ettei treeneistä olisi näillä energioilla mitään hyötyä.

Tänään juteltiin aiheesta ja sanonnasta "ainoa treeni jota kadut on treeni jota et tehnyt." Ja paskat!

Ennen jopa ajattelin näin kunnes aloin arvostamaan itseäni ja levon tärkeyttä niin paljon että huonoilla yöunilla treeneihin ei lähdetä. Väsynyt keho ei ota mitään toivottua ärsykettä vastaan vaan ajautuu stressitilaan.

Joskus elämän pitää vain antaa tapahtua. Mennä tilanteen mukaan, työntää sovitut ja suunnitellut asiat sivuun. Potematta minkäänlaista huonoa omatuntoa. Ja varsinkin perhearjessa tätä tapahtuu hyvinkin usein. On opittava priorisoimaan asioita jotta hyvä energia ja jaksaminen säilyy.

Viimeiset pari viikkoa jokainen yö on ollut meillä hyvinkin katkonaista pikkumiehen levottomista unista johtuen. Pitkään oli jo ajanjakso, jolloin hän nukkui 12 tuntia putkeen ja ehdin jo iloita energioistani, jotka pikkuhiljaa alkoivat normalisoitua riittävän unen saannin seurauksena. Mutta kuten jokainen vanhempi tietää, lapsen kehytyskaari on yhtä aaltoilevaa liikettä ja moni asia vaikuttaa uneen, niin tässä sitä taas ollaan, takaisin yöheräilyissä - tällä kertaa siksi että liikkeellelähtö on aiheuttanut levottomuuden myös uniin ja sängyssä pyöritään, kääntyillään ja löydetään jalka sängyn pinnojen välistä keskellä yötä jne.

Se että olen päässyt yli huonosta omatunnosta ja hyväksynyt tosiasian että asiat eivät aina mene niin kuin on suunniteltu, on vapauttanut minut liiasta stressistä. Ja kun olen vapautunut liiasta stressistä, olen alkanut myös nähdä asioita kirkkaammin ja ymmärtänyt elämän suuremman tarkoituksen. Elämän ei ole tarkoituskaan mennä niin kuin on suunniteltu. Se että meitä ohjataan välillä "off the track" -tilaan eli pois raiteilta, on elämämme ja itsemme kehittämisen kannalta oleellista ja jopa suotavaa. Joudumme pois tutusta ja turvallisesta, ja se jos jokin on kasvamista.

Tiedän monia jotka menevät aivan pois tolaltaan jos päivittäinen tai viikottainen rutiini ottaa muutoksia alleen, ja olin itse ennen muinoin yksi heistä. Minulla oli tarve kontrolloida elämääni kun en muuten ehkä luottanut itseeni riittävästi.

Tätä nykyä ajatusmaailmaani ja elämääni palvelee enemmän sanonta "vahvalla on varaa joustaa" - eli muuttuvat tekijät eivät ravisuta elämää enää niin paljon, ja kun osaa elää päivän kerrallaan, ottaa elämän ja sen tuomat "off the track" -tilat vastaan oikein, niin luottamus omaan itseen ja omiin valintoihin sekä toimintaan ja voimavaroihin on vahvoilla. Myös huonosti nukuttujen öiden jälkeen.

Armollisuutta ja priorisointia hyvät ihmiset.

-Heidi-

Kiire on jo kirosana!

Olen elänyt, mutta olenko oikeasti elänyt sittenkään?

Taannoin löysin kasan kouluaikaisia tavaroitani. Muistiinpanot olivat kuin mallikappaleita "näin teet muistiinpanot täydellisesti ja hyvällä, selkeällä käsialalla" tyyliin ja vihkot olivat jokainen päällystetty täydellisesti kontaktimuovilla. Ja huom! Vihkotkin!! Ei mitään kuplia tai muuta epäkohtaa ollut näkyvissäkään. Ei sitten ainuttakaan.

Sitten löysin vanhoja kalentereitani. Siellä oli merkintää sun toista. Jokainen päivä oli aikataulutettua tekemistä, milloin olin ollut treeneissä, milloin syönyt, milloin ollut tenttiä, palaveria, tapaamisia, jne.

Näiden yliorganisoitujen sivujen katseleminenkin alkoi ahdistaa. Apua! Minulla on mennyt enemmän varmasti aikaa kaiken suunnitteluun kuin itse niiden toteuttamiseen ja tekemiseen.

Kyynelsilmin suljin kalenterit, laitoin ne takaisin laatikkoon niiden kymmenien muiden kirjojen, vihkojen, kansioiden, päiväkirjojen yms. sekaan huokaisten syvään pyyhkien kyyneliä silmäkulmasta.

Tunsin syvää huojennusta etten ollut enää tämä ihminen jonka elämä oli yhtä exceliä ja vuoden, viiden vuoden tai kymmenen vuoden suunnitelmien tekoa, vaan olin ihminen joka oli oppinut matkanvarrella päästämään irti, ja opetellut elämään hetkessä, näkemään, kuulemaan, tuntemaan ja olemaan läsnä, niin läheisille mutta varsinkin itselleen.

Elämme yhteiskunnallisesti ja myös maailmanlaajuisesti ehkä pahinta mahdollista aikaa olla ajattelematta mitään, tekemättä mitään, olematta mitään, kun jatkuvasti ympärillä oleva maailma laittaa päähämme ajatuksia täydellisestä ihmisestä, elämästä ja siitä miten löytää autuas onnellisuuden tila tavoittelemalla täydellistäkin täydellisempää elämää.

Esiin tuodaan jatkuvasti tehokkuutta, rankkaa treeniä, hyviä johtamistaitoja, organisointikykyä, korkeaa työmoraalia mutta myös toista ääripäätä, mielen hallintaa, meditaation hurmosta, joogan autuutta ja täydellistä tasapainotilaa.

Niin lehdet kuin sosiaalinen mediakin ruokkivat näitä ilmiöitä vielä kulovalkean tavoin ja ihmiset menevät lankaan.

Taas on tulossa kesä ja taas jälleen kerran yritetään päästä kesäkuntoon. Hah! Mä en kestä.

Olen vissiin jo liian kauan tätä aikakautta elänyt että näen jo punaista jokaisesta otsikosta joka käsittelee kesäkuntoon pääsyä. Voiko kliseisempää enää olla!!

Ihminen on tällä hetkellä ehkä enemmän eksyksissä kuin koskaan aiemmin.

Ei osata enää olla omia itsejään, vaan tavoitellaan jotain muuta tai mitä muilla on.

Ajatellaan että se mitä lehdet ja muu ympärillä oleva media sanoo ja neuvoo tekemään, on ainoa oikea tapa elää.

Ja kun sitten jotain saadaan ja saavutetaan, petytään kun se autuas elämä ei auennutkaan paremman perseen alta tai leveämpien hartioiden takaa, tai päivittäisten joogasessioiden tai uuden tuliterän auton kautta.

Moni on alkanut huutaa jo apua mutta yhä suurin osa juoksee oravanpyörässä kuin mitkäkin vesikauhun saaneet pieneläimet. Suorittaen elämää 24/7.

Mutta mitä ihmistä ja ihmisen toimintaa on yhtään tässä matkanvarrella oppinut tuntemaan, niin moni näistä kellokaulassa juoksijoista ja täydellisyydentevoittelijoistakin joku päivä havahtuu, osa pakon edessä, ja osa ihan ymmärtämällä, ettei tässä ole mitään järkeä.

Eli te jotka vielä siellä juoksette, juoskaa vaan mutta välillä on hyvä muistaa hidastaa tahtia ennen kuin on liian myöhäistä.

Ja te jotka tavoittelette sitä autuainta onnellisuuden tilaa niin katsokaa itseänne peiliin. Elämä on tässä ja nyt, sen onni piilee juuri siinä hetkessä.

"Busy is the new stupid."

-Heidi-

Unelmien paradoksi.

Elätkö unelmaasi? Vai oletko vasta matkalla sinne? Mitä unelmat ja unelmointi sinulle merkitsevät?

Itse olen huomannut että vuosien saatossa suhtautumiseni unelmiin ja niiden toteuttamiseen on muuttunut hyvinkin paljon.

Joskus omasin hyvin hyvin hyvin pitkän listan asioita, joita halusin elämässäni saavuttaa tai toteuttaa (bucket list). Lista on tässä matkan varrella kadonnut mutta muistan kuinka olin vetänyt yli kohtia, jotka olin päässyt toteuttamaan mutta myös vetänyt yli asioita, joista en niin enää unelmoinutkaan...

(Tässä kohtaa voisin laittaa pisteen tälle tekstille ja lopettaa kirjoittamisen aiheesta UNELMAT, sillä siinä on sana, jonka merkitys minulle on lähes haihtunut kuin tuhka tuuleen ja joka on lakannut olemasta enää tärkeää.)

...ja muistan kuinka piirtelin innokkaasti unelmakarttoja kymmenen kakskyt vuotta sitten. Elin unelmieni kautta mutta en elänyt sitä päivää enkä sitä hetkeä.

Elämä on muuttanut minua. Ja hyvä niin. Unelmien ja unelmoinnin tilalle on elämässäni tullut kiitollisuuden tunne. Se on tunne, joka peittoaa kaikki muut tunteet ja tekee elämästä eheää. Se on tunne, joka nostaa hymyn aamulla kasvoille ja antaa sydämelle aihetta muutamaan ylimääräiseen lyöntiin. Se on myös tunne, joka tekee tyytyväiseksi, onnelliseksi, lisää hyvinvointia, tuottaa hyvänolon hormoneja, piristää päivää ja auttaa jaksamaan niiden huonojenkin päivien läpi.

Se tunne kun heräät aamulla kiitollisuuteen, on parasta maailmassa.

Ennen ajattelin aamulla herätessäni että "nyt lähdetään jahtaamaan unelmia ja tehdään niistä totta" - nykyään kiitän siitä kuinka just tässä, tässä ja nyt, tällä hetkellä on hyvä olla, eikä missään muualla. Se ei aina tarkoita täydellistä hetkeä, sillä elämä heittää omat karikot jokaisen meidän tiellemme aina silloin tällöin, mutta kiitollisuutta ja tietoisuutta siitä että palikat loksahtelevat kyllä ennen pitkää kohdilleen.

Muistan listaltani kohdan jossa luki "haluan olla kiitollinen siitä mitä minulla on"  - niin sen perusteella voin vastata ensimmäisen lauseen kysymykseen että KYLLÄ, ELÄN UNELMAANI.

- Heidi -

Älä syyllistä äitejä jotka eivät imetä!!

Olen ollut pitkän aikaa hiljaa ilman avautumista äitiydestä ja siihen liittyvistä odotuksista ja paineista, joita itselläkin joskus oli ja joita hyvin monella on, varsinkin ensimmäisen lapsen kanssa.

Kuulin menneellä viikolla keskustelun siitä kuinka äidit, jotka eivät imetä lastaan ovat hyvinkin vastuuttomia. He eivät halua tarjota lapsilleen sitä parasta mahdollista ravintoa, ja korvikeruokinta pitäisi lähes lailla kieltää ja opettaa/velvoittaa/pakottaa jokainen äiti imettämään lastaan ainakin sen 6 kuukautta.

Tästä tulistuneena päätin antaa tukeni kaikille teille äideille, jotka eivät syystä tai toisesta ole pystynyt tai pysty imettämään, että ette ole yhtään sen huonompia äitejä. Ja se joka näin mustavalkoisesti ajattelee, hänellä se ongelma on, ei teillä.

Oma tarinani palaa kahdeksan vuotta takaperin kun sain esikoiseni. Hänen synnytys jouduttiin tietyistä syistä käynnistämään vkolla 39 ja monesti ei-normaalisti alkaneen synnytyksen seurauksena on että maito ei ehdi nousta rintoihin ja imetys ei välttämättä onnistu.

Tyttäreni oli muutenkin hyvin pieni ja hento syntyessään eikä ravinnon kanssa ehditty kauheasti odottelemaan vaan ruokinta oli saatava mahdollisimman nopeasti käyntiin.

Muistan kun hoitaja tuli lähes väkisin repimään sairaalakaapuni auki "nyt muuten imetät" asenteella ja olin ihan kauhuissani tilanteesta että miten tämä voi ollakaan tällaista.

Maitoa alkoi pikkuhiljaa nousta rintoihin ja sain imetyksen käyntiin jollain tavalla, ja se oli jo voitto sinänsä, sillä alku näytti hyvinkin ei-niin-lupaavalta.

Yritystä oli ja paljon, sillä olin erittäin tietoinen siitä kuinka äidinmaito oli parasta mahdollista ravintoa lapselle. Mutta vaikka yritystä oli, niin siihen liittyi myös stressi ja kauhea paine, myös neuvolan puolelta, että "kyllä pitää yrittää imettää" ja lähes joka kerta lähdin vastaanotolta lapseni kanssa itkusilmässä pois maailman huonoimpana äitinä, joka ei ole kykenevä ravitsemaan lastaan oikein.

Kaksi ja puoli kuukautta yritin imettää tytärtäni, maitoa tuli jonkin verran mutta ei riittävästi, joten ruokintaa oli aina jatkettava korvikkeilla.

Kukaan ei pysty minulle todistaan sitä, kun paljon puhutaan siitä, että rintaruokitut lapset ovat terveempiä ja heillä on parempi vastustuskyky kuin korvikkeita saaneilla lapsilla, sillä tyttäreni on ollut ja on yhä edelleen hyvin terve lapsi. Hänellä on hyvin harvoin flunssaa, hänellä ei ole mitään muutakaan allergioista ihottumiin.

Palatakseni sitten tähän päivään, ja viime kesään kun poikamme syntyi ja olin jälleen kerran saman asian edessä. Raskaus ei ollut helpoimmasta päästä mutta jos tyttäreni synnytys oli haastava, niin tämän toisen tulokkaan synnytys  oli ainakin tuplasti haastavampi.

Alku näytti lupaavalta ja mietinkin että hyvin näyttää menevän - sillä olin todellakin jännittänyt että miten käy tällä toisella kerralla kun ensimmäinen synnytys oli kahdeksan vuotta aikaisemmin diagnosoitu äidin ja lapsen ahdinkotilaksi.

Menemättä sen suurempiin yksityiskohtiin synnytyksestä, tämä jälkimmäinenkin synnytys päätyi synnytystä edistäviin aineisiin, imukuppiin ja keskivaikea-arvosanaan sekä sain pari pussia lisäverta kun nipsastiin vähän suonia auki.

Tällä kerralla - onneksi - ei kukaan tullut repimään sairaalakaapua auki "ja sähän imetät asenteella" vaan oltiin hyvinkin ymmärtäväisiä.

Maitoa alkoi pikkuhiljaa nousta rintoihin mutta kuten ensimmäisellä kerrallakin, niin ei niin paljon että poikamme olisi saanut siitä riittävästi ravintoa. Kaksi viikkoa hän oli täysimetyksellä - ja kuten esikoisenkin kanssa, yritin kyllä pumpata rintapumpulla - kunnes oli pakko alkaa antamaan lisämaitoa korvikkeista.

Tällä kerralla en ottanut stressiä imettämisestä ja enkä potenut yhtään huonoäiti-fiilistä. Yhden kerran neuvolassa raivostuin nuorelle hoitajalle kun hän alkoi saarnaamaan kuinka tärkeää rintaruokinta on, toista kertaa ei ole tarvinnut selitellä mitään.

Imetyksestä on tullut niin oudolla tavalla median kautta jonkinlainen buumi. Mutta se myös haluaa liikaa asettaa paineita äideille, sillä on äitejä, paljonkin, jotka eivät vain yksinkertaisesti pysty imettämään. Siinä vaiheessa on erittäin väärin heitä syyllistää, sillä äitiys, ja siihen liittyvät tunnetilat, ovat muutenkin hyvin herkkiä ja haavoittuvaisia.

Ja on myös äitejä, jotka eivät halua imettää, se on heidän oma päätöksensä, heitäkään ei pidä syyllistää. Uskon ja tiedän, että he ovat ihan yhtä hyviä äitejä vaikka eivät rintaruokikaan lapsia.

Törmään lastenhoitohuoneissa yhä edelleen tuomitseviin katseisiin kun otan tuttipullon esille ja alan syöttämään poikaani.

Pieneksi vinkiksi kaikille että älä tuomitse, sillä et tiedä tarinaa taustalla.

-Heidi-

Tasapaino on hyvinvointia.

Mitä sinulle on hyvinvointi? Mietitkö sitä koskaan? No kohta ainakin mietit, sillä vuosi lähenee loppuaan ja on aika karistaa kaikki onnettomat asiat harteilta, tai ainakin ne 5 viimeistä kiloa, joita lehdet kohta lähtevät hehkuttamaan uuden "paremman" vuoden kolkuttaessa ovella.

Henkilökohtaisesti on myönnettävä että itse olen niin korvia myöten täynnä näitä "joulunaluskiristyksiä että voi sitten jouluna mässäillä oikein kunnolla"  - tai uuden vuoden jälkeistä "parempaa" elämää, joka ehkä kestää sen tammikuun ja loppuu helmikuun ensimmäinen. Sori ihmiset mutta olen menettänyt uskoni moiseen jo aikaa sitten.

Minulle hyvinvointi on tasapainoa. Se on tasapainoa joka päivä. Se on tasapainoa ruuan suhteen, kaikkea kohtuudella-periaatteella. Maailmani ei kaadu jouluherkkuihin, enkä lähde niitä paniikissa "sulattelemaan" joulun jälkeen, syön ehkä jouluherkkuja sen yhden päivän, ja se yksi päivä ei näy eikä tunnu missään. Tässäkin voisi taas tokaista sen kuuluisan lausahduksen että - "paino ei nouse joulun ja uudenvuoden välillä vaan uudenvuoden ja joulun välillä".

Hyvinvointi on minulle tasapainoa liikunnan suhteen. En enää edes mielellään käytä sanaa treeni joka tilanteessa, sillä se tuo mieleeni neuroottisen pakkomielteen "vähintään 6 x viikossa ja täysillä ja mielellään vielä jotain lepopäivänäkin" -tyyliin.

Olen liikkunut ja harrastanut liikuntaa koko elämäni enkä osaa olla harrastamatta sitä - se on elämäntapa - mutta se ei ole enää sidoksissa elämääni pakonomaisesti vaan se tulee automaattisesti päivittäin, päivän askareissa, lasten kanssa touhutessa tai kävelemään lähtiessä, aina tulee tehtyä jotain kun siltä tuntuu. Mutta vain jos ja kun siltä tuntuu. Kun on sinut oman kehon kanssa, niin elämä on huomattavasti helpompaa ja mielekkäämpää.

Hyvinvointi on minulle tasapainoa henkisesti, tyytyväisyyttä omaa itseä kohtaan kokonaisvaltaisesti ja kiitollisuutta kaikesta siitä, mitä elämä on tielle tuonut. On hyviä asioita mutta on myös niitä ei niin hyviä. Kumpikin kuuluu tasapainoiseen elämään, ja kun sen oppii hyväksymään niin on huomattavastii helpompi olla ja elää.

Uskon että jokainen joutuu omalla kohdallaan kokemaan niitä ääripäitä elämässään löytääkseen sen kultaisen keskitien - itselle sopivan tasapainon.

Mutta se mitä ääripäihin tulee, ei koskaan ole ainakaan omalla kohdallani tuonut sitä onnea ja autuutta. Muistissa on yhä edelleen hyvin tuoreena ne hetket kun maailma jalkojen alla alkoi sortua jos ei päässyt lenkille, tai kuinka paljon itsesyytöksiä sitä sättikään itseä kohtaan siitä, että tuli syötyä korvapuusti, josta seurasi väkisinkin lenkille lähtö jotta puusti olisi poltettu. Ei mitään järkeä!!! Valitettavaa on että hyvin moni ihminen elää tätä elämää tänä päivänä.

Näin vuosia takaperin miettiessäni noita aikoja voin sanoa että "thank god it's over". Mutta ehkä juuri siksi osaan iloita asioista, joita elämässäni tällä hetkellä on. Kun on käynyt läpi henkisen helvetin, niin arvostus "vapautta" kohtaan, mitä tällä hetkellä tunnen, on sitäkin suurempaa.

Aidon onnellisuuden ja kiitollisuuden tunne on tullut vasta, kun on havainnut että ei tarvitse todistella kenellekään mitään ja uskaltaa olla oma itsensä. Tasapaino elämässä on löytynyt kun on havainnut pysyvänsä yhä pystyssä vaikka kuinka myrskytuuli on keinuttanut laivaa. Ja kun on sisäistänyt omat elämänarvonsa, joiden mukaan elää, on helpompi olla onnellinen.

Tasapaino on minulle hyvinvointia

-Heidi-

Suomi on hyvä maa!

Suomi juhlii tänään lähes satavuotiasta itsenäisyyttään. Presidentin linna täyttyy fiinistä väestä ja juhlia tapitetaan taas telkusta miljoonin silmäparein, nähdäkseen ja todistaakseen kuka mokaa ja kuka onnistuu asuvalinnassaan.
Meillä pienessä Suomessa kun ei juuri ole muita seurapiiriglamouria pursuvia juhlia kuin linnanjuhlat, niin annettakoon uteliaille edes kerran vuodessa aihetta "oskarien" arvoiseen juhlaan.

Me olemme pieni kansa mutta sitäkin sinnikkäämpi sellainen. Taistelemme sisulla, luovuttamatta. Periksi ei anneta vaikka kuinka pahalta tuntuisi, kyyneleet niellään ja pettymykset lakaistaan maton alle. Tunteita ei juuri näytetä, ei hyvässä eikä pahassakaan.
Suomalaisuus. Mitä se on? Mitä se merkitsee?
Nykypäivän nuorille sota-aika ja sen ajan ihmiset alkavat olla vain historian havinaa. Sota-ajan ihmiset alkavat käydä harmillisesti vähiin. Olemme astuneet aikaan, jossa historian kirjoissa on käännetty lehti uudelle aikakaudelle. Meille rauha on liiankin itsestäänselvyys emmekä ajattele sitä välttämättä sen enempää päivittäin.

Viime aikaiset tapahtumat maailman politiikassa ovat kuitenkin laittaneet varmasti jokaisen mieleen ajatuksen että onko rauha sittenkään itsestäänselvyys...
Olen itse vielä sitä sukupolvea, jonka isovanhemmat olivat rintamalla. Isoäidit lottina, isoisät kiväärin varressa. Olen saanut omin korvin kuulla kokemuksia ja nähnyt omin silmin kranaatin sirpaleiden aiheuttamia vammoja.
Kaikki kunnioitus ja kiitos kaikille heille, jotka taistelivat Suomen itsenäisyyden puolesta, jotta tämä maa olisi parempi paikka olla ja elää meille tuleville sukupolville. Älkäämme nyt vain pilatko sitä.
Suomi on hyvä maa, ihan oikeasti. Valitamme asioista, jotka ovat meillä Suomessa olleet liiankin hyvin nousukausien aikana. Valitamme asioista, jotka ovat monessa muussa maassa vielä huonommin.
Joskus on lähdettävä kauas nähdäkseen lähelle. Nähdäkseen asiat kauempaa horisontista, suurena kuvana. Laajempi perspektiivi antaa enemmän ajatuksia, muuttaa arvoasteikkoa ja tekee meistä suvaitsevaisempia. Jokaisen suomalaisen pitäisi lähteä jonnekin hetkeksi, elää jokunen vuosi jossain muussa maassa ymmärtääkseen kotimaan hienouden ja arvostaakseen asioita, jotka meillä on enemmän kuin hyvin. Vielä toistaiseksi.
Seitsemän vuotta opetti itselleni paljon, niin omasta itsestäni kuin kotimaastani ja suomalaisuudesta. Mutta nyt jo kymmenen vuotta täällä takaisin ollessani, harmikseni olen alkanut sortua samoihin kliseemäisiin valituksiin, joita meillä suomalaisilla on tapana harrastaa.
Olisikohan taas aika muuttaa jonnekin muualle, jotta saisin taas pudotettua itseni todellisuuteen??

Kuudes joulukuuta -kappale soi aina päässäni itsenäisyyspäivänä ja mieleeni tulevat isovanhempani joita kyynel silmissä kaipaan suuresti....

Hyvää itsenäisyyspäivää 99-vuotias Suomi!

-Heidi- 

Kahvit ja teet kuumana kiitos!

Kyllä ne isovanhemmat tietää paljon asioita. Mutta otammeko aina vinkkejä vastaan?

Kahdeksan vuotta sitten tyttäreni synnyttyä äitini patisti minua lähes jatkuvasti lepäämään.

"Muista että kun vauva nukkuu niin sinunkin pitää levätä", hän toitotti yhtä soittoa.

"Mutta miten pystyn lepäämään kun pitää tehdä sitä ja tätä ja tuota ja mennä sinne ja tänne ja tonne", ajattelin silloin.

Näin kahdeksan vuotta myöhemmin voin sanoa että äitini oli enemmän kuin oikeassa.

Tässä vauva-arjessa äidin lepohetket ovat lähes yhtä tärkeitä kuin pienten lasten uni.

Ei se tarkoita aina nukkumista vaan hetken hengähdystaukoa, kahvi- tai teekupillisen nauttimista edes kerrankin lämpimänä (jos suinkin mahdollista) tai vain viiden minuutin hengitysharjoituksia. Kaikki lepo on aina kotiin päin.

Itse opin tämän vasta nyt toisen lapsen kanssa. Kodin ei tarvitse hohtaa puhtautta ja villakoirien metsästäminen ei ole enää maailman tärkein asia. Kun pikkumies nukkuu, heitän mielelläni jalat sohvalle tai sängylle ja tuijotan vaikka kattoon, mitkään tiskivuoret eivät enää ahdista eikä se että en ole pyyhkinyt pölyjä hetkeen.

Ainoa vuori jota joudun päiväunien aikana joskus valloittamaan, on pyykkivuori meinaan sitä perhearjessa vaan kertyy ja kertyy, jokainen perheellinen tietää tämän.

Joskus päiväunien aikana saatan ottaa itselleni hetken joogatuokion tai tehdä pienen lihastreenin mutta sekään ei enää ole yhtä tärkeää kuin aikaisemmin.

Me muutumme niin ihmisinä kuin äiteinä. En ole enää se suorittajaäiti, joka tavoittelee täydellisyyttä vaan olen onnistunut onneksi laskemaan rimaa alemmas, jotta pystyn oikeasti keskittymään oleelliseen.

En jaksa enää lörpötellä säännöllisesti puhelimessa tuntitolkulla ystävien kanssa ja samaan aikaan toisella kädellä hoitaa lasta, ja tehdä ruokaa, ja ripustaa pyykkiä, ja työntää vaunuja, ja käydä kaupassa ja niin edelleen... Haluan keskittyä olennaiseen eli olla läsnä lapsilleni ja perheelleni ja joskus ottaa myös rauhallisen hetken itselleni.

Muutamia kertoja olen huomannut jopa ahdistuvani siitä, että päivä on ollut niin kiireinen etten ole kuunnellut aidosti mitä tyttäreni on kertonut tehneensä koulussa tai en ole nähnyt mitä lähes viiden kuukauden ikäinen poikani on tänään oppinut.

Nykyihmisen elämää määrittelee hyvinkin paljon kiire. Se on myös hyvin surullista kuinka paljon se vaikuttaa monen perheen arkeen. On väsyneitä ja kiukkuisia vanhempia, jotka eivät jaksa olla läsnä lapsilleen. Suoritamme vanhemmuutta, aikataulutamme perhe-elämän ja teemme itsestämme "tehokkuuden orjia". Miksi?

Lepo on lääke moneen vaivaan, usko tai älä, lepo myös laihduttaa.

Kun annat kehollesi aikaa päästää irti stressistä (stressihormonin, kortisolin määrä suurina annoksina kehossa on tutkitusti todistettu lihottavan meitä), niin pysyt helpommin normaalipainossa. Kaikki ylimääräinen murehtiminen siitä mitä voi syödä ja ylenpalttinen treenaus siinä toivossa että olisi superhuippukunnossa, kääntyy helposti itseä vastaan ja aiheuttaa käänteisen reaktion, mitä alunperin on toivonut, jos unta ja lepoa ei saa riittävästi.

Jokainen on varmasti huomannut että se suklaapatukka houkuttelee helpommin väsyneenä kuin levänneenä.

Eli hyvät ihmiset, levätkäämme riittävästi ja lopetetaan täydellisyyden tavoittelu, olkaamme itselle armollisempia ja annetaan keholle ja mielelle sen tarvitsema lepo.

Ja me äidit, olemme jo hyviä sellaisenaan, läsnäolo on tärkein ja ne tiskit voivat odottaa.

-Heidi-