Vain minä, muutamat deadlinet ja parit rankasti vedetyt treenit.

Näitä aamuja on harvassa. Kuuntelen hiljaisuutta. Sen voi kuulla, tuntea ja lähes käsin koskettaa.
Tuoksutan aamukahvia, jonka vahva aromi leviää koko taloon, joka huoneeseen, ylös ja alas.
Tämä viikonloppu on minulle omaa aikaa. Ei aikataulua, ei kenenkään rytmiä, vain minä, muutama dealine ja parit rankasti väännetyt treenit.
Makaan yhä sängyssä, peiton alla. Kukaan ei tule nykimään ylös, pyytämään yhtä tai vaatimaan toista. Saan olla rauhassa, kirjoittaa ja antaa ajatusten seilata.
Nämä hetket ovat jopa niin harvassa etten osaa edes kaivata tätä olotilaa. Olen tottunut tekemään kaiken nykimällä jokaista narua yhtä aikaa. Ja yllättävän hyvin siinä onnistunutkin.
Kuulen alakerrasta kahvinkeittimen kutsuhuudon, pienen napsautuksen aina aika-ajoin, joka pyytää, ja jopa vaatimalla vaatii hakemaan lisää kupin täytettä. Mitään muuta ääntä ei kuulu. On vain hiljaisuus ja koko muu maailma tuntuu olevan hyvinkin kaukana. Hiljaa.
Mennyt viikko on tuonut näkemyksiä ja avannut uusia perspektiivejä elämän poluille. Mennyt kuukausi on tehnyt sitä samaa. On ollut oppia, kasvua, murtumista ja taas uudelleen rakentumista, mutta näistä kaikesta olen saanut paljon.
Olen nähnyt ihmiselämää läheltä, niin ilossa kuin surussa, joutunut luopumaan mutta myös antamaan tilaa uudelle, ja kaikesta saanut palan elämän palapelin täytteeksi sitä suurempaa kuvaa varten.
Erityisesti minua kosketti toissa päiväinen metromatka kun näin noin 7-vuotiaan tytön istuvan pyörätuolissa äitinsä kanssa. Tytöllä ei ollut toista jalkaa vaan se oli amputoitu polven yläpuolelta. Tyttö piti kädessään harmaata pehmolelua jonka jalka oli myös "amputoitu".
Oma maailmani pysähtyi hetkeksi. Katsoin tytön äitiä, joka oli hiljaa mutta hymyili aina tytölle kun tämä käänsi katsettaan kohti.
Taistelin itse kyyneliä vastaan mutta sitten tyttö kaivoi jostain taskustaan puhelimen, jolla hän alkoi pelata. Hymy palasi omillekin kasvoille kosteista silmistäni huolimatta, helpotuksesta. Tämä urhea pieni tyttö oli kuin kuka tahansa lapsi.
Elämä ei pysähdy vastoinkäymisiin, menetyksiin tai pieniin kolhuihin, sillä niistä se elämä oikeasti vasta alkaa. Ja uskon että tämä pieni tyttö tulee olemaan elämässä vahvempi kuin moni meistä yhteensä.

Niin kuin tämä pieni tyttö mutta myös oma tyttäreni on opettanut minulle paljon. Lapsilla on se taito - ja meidän on syytä avata silmämme ja korvamme näkemään ja kuulemaan.

Näillä mietteillä viikonloppuun ja työntouhuun!

-Heidi-