"Train as if you were the worst, perform as if you were the best."
Se oli syyskuun viimeinen päivä. Ulkona paistoi kaunis syysaurinko ja istuin aamukahvin kanssa sohvalla tuijottaen matkailuohjelmaa, jossa pyörittiin ristiin rastiin entisessä kotikaupungissani Lontoossa. Ihan kyyneleet nousivat silmiin kameran kulkiessa pitkin Hyde Parkia, puistoa jossa olin lenkkeillyt satoja aamulenkkejäni. Muistoja, muistoja.
Aamun edetessä jokin vain sanoi klik ja sain aivan loistavan kuningasidean. Miten voi olla mahdollista etten ollut aiemmin tätä keksinyt??
Meillä kaikilla on unelmia ja haaveita, mutta alan uskoa siihen että niiden toteuttamiseen tarvitaan täydellinen, juuri sopiva ajankohta. Ajoitus loksauttaa palat kohdilleen, jopa nekin palat, joiden kanssa töitä on joutunut tekemään muita enemmän.
Tästä on hyvä jatkaa...sillä ne hyvät ideat eivät tänä syyskuun viimeisenä päivänä jääneet ihan vain yhteen...
Röörit tukossa. Röhinä päällä. Kauhea päänsärky, ääntä tulee vain pihahduksittain, ja ajoittain.
Pieni pysähdys hetkeksi tekee terää. Lepo.
Arki monesti tuppaa lisäämään vauhtia huomaamatta, jos psyyke ei sitä huomaa niin keho kyllä huomaa, ennemmin tai myöhemmin.
Syksy. Ja ne pirunmoiset flunssat. Tätähän tämä on, joka vuosi.
Kolmeen päivään en ole kuormittanut kehoani fyysisesti juuri lainkaan. Ääni alkaa palautua ja keuhkoputkia avaavat dropsit purra.
Nurja puoli tässä on se että liikkumaan tottunut keho alkaa oireilemaan muilla tavoin kuten esim. selkäsäryin ja olkapääongelmin.
Tänä lauantai-aamuna päätin vetää lenkkitossuni jalkaan mutta tällä kertaa kävelylenkkiä varten. Oli pakko lähteä kevyesti haukkaamaan happea ja nauttimaan kauniista ja kirkkaasta syysauringosta.
Rehellisesti sanottuna minun on vaikea kävelylenkkeillä, joten siinä oli haastetta kerrakseen pystyä olemaan juoksematta askeltakaan. Mutta teki hyvää, keho rentoutui kokonaisuudessaan, ajatukset aukesivat ja lihasjäykkyydet helpottivat.
Mutta juoksusta puheenollen, viikon takainen juoksulenkkini tuntui tältä...
Rakastan ylämäkiä. Varsinkin maastossa. Rakastan sitä tunnetta kun joutuu tehdä töitä tavoitteensa saavuttamiseksi, mutta vielä enemmän rakastan sitä tunnetta kun tavoite on saavutettu rankan työn kautta.
Niin kuin sanonta kuuluu:
"The harder the struggle, the more glorious the triumph."
Tämä tuli taas todistettua.
Syksy alkaa olla värikkäimmillään. En sano kauneimmillaan, koska suhtaudun syksyyn ristiriitaisin tuntein. Yhä edelleenkin.
Sidoin tänään pitkästä aikaa lenkkitossuni jalkaan ja lähdin kokeilemaan miltä reisi-lonkka-seutu tuntui pienellä juoksulenkillä. Pieni juoksulenkki muuntautuikin pidemmäksi kymmenen kilometrin vauhtilenkiksi maastossa, pitkin metsäpolkuja, etsien mäkiä, hyppien yli kaatuneitten puiden sekä kivien että kantojen.
Aamupalasta huolimatta minulle iski energiavaje puolessa välissä matkaa, ja mietinkin jo kääntymistä takaisin ja palaamista alkuperäisen suunnitelman mukaisesti vitosen lenkkiin. Mieli kuitenkin muuttui kun sain ensimmäisen kourallisen puolukoita käteeni suoraan mättäältä, mikä antoi kummasti virtaa jatkaa eteenpäin.
Mikä mahtava tapa tankata energiaa. Olisin voinut jäädä sinne mättäälle istumaan ja vetämään kaksin käsin kauniin punaisia marjoja mutta onneksi niitä samoja marjoja löytyy rasioittain talven varalle omasta pakastimesta.
Silti, mikä mahtava tapa saada tankkausta lenkkipolun varrelta. Kiitos luontoäidin!
Edellisestä blogikirjoituksestani on aikaa. Liian kauan.
En ole ehtinyt bloggaamaan koska olen ollut kiireinen töissä. Olen ollut kiireinen asiakkaitten motivoimisen kanssa. Kiireinen tehdäkseni jotain hyvää, kiireinen viedäkseni asioita eteenpäin, parempaan suuntaan.
En ole ehtinyt bloggaamaan koska tyttäreni on vaatinut minua olemaan äiti, rakastamaan, huolehtimaan ja hoivaamaan, olemaan läsnä. Olen joutunut hyppäämään lapsen maailmaan, leikkiin ja lauluun, lukien satuja ja kertoen tarinoita, välillä vain silittämään pientä seikkailijaa.
En ole ehtinyt bloggaamaan koska rästissä on ollut niin monta asiaa, jotka ovat odottaneet hoitamista. On ollut lehtijuttuja, tv-juttuja, ym. juttuja, jotka eivät ole ehtineet odottaa.
En ole ehtinyt bloggaamaan koska olen ollut väsynyt, vuodattanut kyyneleitä, nauranut mahani kipeäksi. Olen ollut kiireinen pyörittäessäni arkea, yrittäessäni nukkua riittävästi ja olla unohtamatta pieniä rentoutushetkiä itselleni. Kiireinen eläessäni elämääni isolla eellä.
Paitsi että kiire on tässä yhteydessä väärä sana - olen enemmänkin priorisoinut elämääni. Nostanut jalustalle asiat, joiden merkitys on kultaakin kalliimpaa = äitiys.
Kiitos kuuluu taas rakkaalle nelivuotiaalleni, joka ei anna koskaan äidin luulla etteikö opittavaa vielä olisi aikuisenakin <3
