Hästäg luopuminen.

Kun vuosi vaihtui, jostain kumman syystä seuraava päivänä verkkokalvolleni piirtyi sana #luopuminen, ja nimenomaan hästägillä varustettuna.

Sana oli niin vahva ja aiheutti hyvin voimakkaan tunnereaktion joten en voinut vaan antaa sen mennä.

Aloin miettiä ja pohtia mitä mahdollisesti tämä ”näky” tarkoittaisi. Moni asia pulpahti siinä samalla mieleen ihan noin vain. Ja ihan ensimmäinen oli se että intohimoisena kirjoittajana minun olisi tehtävä jotain uutta.

Olen pitkään jo pohtinut blogini tulevaisuutta ja sitä mitä sana Juoksun pitkä oppimäärä minulle tällä hetkellä merkitsee. Aloitin blogin vuonna 2011 kun juoksu ja juokseminen oli minulle lähes henki ja elämä. Samoihin aikoihin myös sairastuin uupumukseen, mitä seurasi moni muutos elämässä.

Toki miellän blogini nimen myös vertauskuvallisesti lauseeseen elämän pitkä oppimäärä, kuten olen monessa otteessa maininnutkin mutta silti nyt on aika tehdä muutoksia.

Minulla on hyvin vahva intuitiivisen ajattelun taito. On aina ollut ja monissa tilanteissa siitä on ollut iso hyöty. Nyt koen että se osa ihmisiä joille haluan kirjoittaa, viestiä ajatuksia ja mahdollisia oivalluksiakin heidän omaan elämään, ei ole vain siellä lenkkipoluilla ja kuntosaleilla, vaan nämä ihmiset ovat siellä kotinurkissa, halkomassa hiuksiaan, vaihtamassa kakkavaippoja, kuuntelemassa ainaista pesukoneen linkousta, valvomassa öitä, selviämässä päivistä univelkaisina, pyyhkien kyyneleitä salaa ettei kukaan vaan näe että olisi väsynyt. Nämä ihmiset ovat pienten lasten ja vähän isompienkin lasten vanhempia, ruuhkavuosien tuiverruksessa eläviä arjen sankareita jotka ehkä kaipaisivat edes hitusen ahaa-elämyksiä helpottamaan arkea.

Minäkin olen yksi heistä ja tästä syystä aloitankin kirjoittamaan Vauva.fi-sivuille blogia nimeltä Arjen aarrekartta, jossa on aiheita hyvinvoinnista - ja erityisesti armollisuudesta itseä kohtaan - jaksamisesta perhearjesta, liikunnasta, ravinnosta, levon tärkeydestä, rakkaudesta ja elämästä yleensä.

Tervetuloa lukemaan!

-Heidi-

Ei niin ankara arki jos osaa hiukan hellittää.

Vähän ennen joulua sain lapsuudenaikaiselta ystävältäni onnittelu- ja jouluntoivotusviestin, jossa hän kertoi pikaiset kuulumiset omasta vuodestaan, mm. toisen lapsen syntymästä, esikoisen ripille pääsystä ja siitä kuinka väsynyt ihminen voikaan olla nelikymppisenä ja pienen lapsen äitinä. Lopussa oli lause ”mä en ymmärrä miten sä jaksat kolmen lapsen ja vielä kahden pienen lapsen kanssa.”

Paljon nykyään puhutaan ja kirjoitetaan äitien jaksamisesta, ja varsinkin vauvavuosien haasteista, ja kysyinkin ystävältäni onko ok jos siteeraan häntä ohimennen esimerkkinä oman itseni ohella ruuhkavuosien taakoista ja nelikymppisistä pikkuvauvojen äideistä.

”On ok jos kerrot miten univelkaa maksetaan takaisin ja energiaa lisätään arkeen”, kuului vastaus.

Jäin itsekin miettimään että niin, miten.

VOIMAVAROJA.

Viikko sitten kävimme neuvolassa. Sieltä sain käteeni taas nipun papereita kotiin täytettäväksi niin yhdessä mieheni kanssa kuin itseksenikin. Niitä voimavarakyselyjä ja äidin mielialakartoitusta.

Sanoin terveydenhoitajalle siinä samalla kuinka hienoa on että näitä seurataan, sillä tuntuu että monella todellakin on haasteita varsinkin vauvavuoden aikana oman jaksamisen kanssa parisuhteesta puhumattakaan.

Palatakseni takaisin ystäväni kommenttiin siitä että miten tämän arjen jaksaa ja vielä kolmen lapsen kanssa, niin vastaus on että asenne ratkaisee. Ja priorisointi. Onhan niitä lapsia monilla enemmänkin. Ja on aina ollut.

ELÄMÄNARVOT.

Esikoiseni kanssa, vajaa kymmenen vuotta sitten, olin se tyypillinen tuore äiti, joka neuroottisesti yritti olla täydellinen kaikella mahdollisella tavalla. Suoritin siis äitiyttä sanan varsinaisessa merkityksessä hyvinkin vahvasti.

Vaan en enää.

Jos ennen odotti, että menisipä tämä vauvavaihe pian ohi, niin tänä päivänä, 9-vuotiaan, 1,5-vuotiaan ja 6 viikkoisen vauvan äitinä toivon että aika pysähtyisi tähän hetkeen, jotta saisin nauttia tästä kaikesta vielä kauan aikaa.

Se mitä tässä vuosien varrella on muuttunut, on elämänarvot, jotka ovat kellahtaneet päälaelleen. Se mikä ennen oli tärkeää, on menettänyt merkitystään - esimerkiksi salille tai lenkille ei ole enää pakko päästä ja hyvinvointi ja jaksaminen on aivan muuta kuin kehon muokkaus kohti ihanteita. Toki liikkuakin pitää mutta eri asenteella. Hyvä kunto auttaa jaksamaan niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Ja millä oikeasti on merkitystä, on rakkaimmat ja terveys. Nämä arvot ovat olleet itselle myös avaimet jaksamiseen, asioiden tärkeysjärjestyksen ymmärtämiseen ja elämän ja vanhemmuuden suorittamisen lopettamiseen.

Toki arkea joutuu yhä vähän suorittamaan jo lasten rutiinien ja aikataulujen suhteen mutta ylimääräisten, turhanpäiväisten ja tarpeettomien asioiden tekeminen on loppunut.

MINUN NÄKÖINEN ELÄMÄ.

Mietin monesti että jos tämä olisi elämäni viimeinen päivä, niin miten sen viettäisin. Jaksaisinko stressata pyykkivuoresta tai ohi liihottavista villakoirista? Miettisinkö löysää ihoa vatsan seudulla tai selluliittejä reisissä? Tuskinpa.

Olenkin monelle sanonut että tasapainoisen jaksamisen ja hyvinvoinnin kulmakivi on oman epätäydellisyyden hyväksyminen ja asioiden priorisointi. Kaikkea ei tarvitse tehdä ja kaikkeen ei tarvitse suostua. Ja missään nimessä täydellisyyttä ei kannata lähteä tavoittelemaan, sillä siihen menee ikä ja terveys - kirjaimellisesti.

Äitiys on kaikella tavalla ihanaa ja ainutlaatuista jos siihen osaa suhtautua oikein. Toki raskastakin mutta niin elämän välillä kuuluukin olla.

Kyllä meilläkin saatetaan itkeä monta tuntia vatsan väänteitä tai uhmaikäinen heittäytyy hankalaksi ihan äidin kiusaksi joko kiukuttelemalla tai tekemällä tahallaan asioita, jotka ovat kiellettyjä just pahimpaan mahdolliseen aikaan.

(Juuri ennen tätä kirjoitusta viimeistellessäni taistelin puolitoistavuotiaan uhmaikäisen kanssa päiväunista toista tuntia kunnes vihdoin ja viimein nukahti. Asiat kun eivät aina mene sen helpoimman kautta.)

Säännöllistä lastenhoitoapua ei ole, joten oman perheen voimin arjesta on yleensä selvittävä ja mielestäni se on ok. Osaapahan sitten arvostaa entistäkin enemmän hoitoapua silloin kun sitä on saatavilla.

Ne hetket kun talo on hiljainen niin uppoudun omiin ajatuksiini nojatuoliin tai sohvalle. Edes pieni hetki, jos sen saa aina päivittäin, niin taas jaksaa.

Kaikille teille, äideille ja isille - tsemppiä!

-Heidi-

Täydellisen epätäydellinen elämä.

”THERE ARE THREE

BASIC COMMANDS

FOR YOUR BIRTHDAY...”

BE HAPPY.

Täytin eilen 41 vuotta. Luku tuntuu ajatuksissa - myös sanottuna ja kirjoitettuna - aika hurjalta, sillä muistan kuin eilisen päivän kun vanhempani olivat saman ikäisiä ja tuntuivat silloin murrosikäisen silmissä ikälopuilta.

Mutta päivääkään en kyllä tunne itseäni yli nelikymppiseksi. Kai se niin on että ikä on vain numero ja todellinen ikä on se minkä kokee sydämessään.

En ole mikään juhlijaihminen ja synttärit ovat minulle vähän kuin mikä tahansa päivä vuodessa. On ihanaa kun rakkaimmat ja tärkeimmät ihmiset muistavat onnentoivotuksin mutta mitään suurta numeroa minulla ei ole tapana synttäreistä tehdä.

Minulle riittää perheen kanssa vietetty aika, yhdessäolo, hyvä ruoka ja ehkä jotain pientä erityistä päivään. Ei sen enempää.

HAVE FUN.

Näin joulun lapsena sitä kai on tottunut siihen että syntymäpäivät monesti yhdistyvät joulun juhlintaan ja kakkuja tai synttärilahjoja ym. on turha odottaa erikseen.

Parasta kuitenkin näin joulun jälkeen syntymäpäiviä viettävälle on joulun jälkeiset alennusmyynnit. Sieltä on aina kiva lähteä etsimään jotain - vaikka harvoin kuitenkaan tulee mitään ihmeitä löydettyä. Ainakaan itselle. Lapsille nykyään kylläkin.

EAT CAKE.

Sain alussa olevaan tekstiin viitaten synttärikortin rakkaalta sukulaiseltani Kanadasta, missä luki syntymäpäivien kolme vaatimusta, ja jos onnellisuusfaktori ja hauskanpito olivat helposti jo hallussa, niin olihan se kolmas, eli kakku - tai vastaava - jostain myös hankittava.

Jouluna ehkä riittävästi herkkuja syöneenä, kiintiö koko perheellä tuppasi olemaan jo täynnä, joten kakku unohdettiin ja ostettiin berliininmunkit. Siinä isojen ruokakassien kanssa kotiin raahautuessa munkit olivat ehtineet jo litistyä yhdessä hedelmien, maitojen ja muiden tavaroiden. Harmitus itsellä oli suuri mutta se kesti vain hetken.

OPETUS.

Vaikka elämässä välillä tuppaa tulemaan kolhuja ja joskus sitä sattuu joutumaan hyvinkin haastaviin tilanteisiin, silti näiden vastoinkäymisten ei pidä antaa vaikuttaa elämän hienouteen. Kuten nämä berliininmunkit, litistyneenä, kuorrutukset sotkuisina kiinni rasian kannessa, olivat aivan yhtä hyvänmakuisia kuin ilman kolhujakin.

Samoin pitäisi olla elämänkin, maistua yhtä hyvältä kolhuineen päivineen ja kaikessa epätäydellisyydessään.

Oppia ikä kaikki.

-Heidi-

Joulu on matka.

Oletko jouluihminen? Hullaannutko joulunodotuksesta? Mitä joulu sinulle merkitsee?

Minulle joulu on matka, ei määränpää. Ei mikään jouluaatto notkuvine jouluruokapöytineen, ei joulupäivä edellisen päivän leftovereineen, vaan sydämessä kuljettu matka kohti rauhoittumista, perheen kanssa vietettyä aikaa, lasten aitoa iloa ja jouluntaikaa. Tämä matka alkaa aina hyvissä ajoin jo marraskuussa kun toivelistaa joulupukille aloitetaan väsäämään ja joulukalentereita kaupasta valitsemaan.

Lapsena joulu tuntui aina taianomaiselta, se odotus ja jännitys. Siinä oli sitä jotain. Muistan lapsuusajan partiolaisten joulukalenterimyynnit, pikkujoulut jännittävine pikku paketteineen, joulun avajaiset ilotulituksineen ja koulun joulujuhlat jouluevankeliumeineen.

Joulunaika oli täynnä odotusta, perinteitä ja näin jälkeenpäin ajateltuna, ihania muistoja. Joulu ja jouluaatto oli vuoden paras päivä. Silloin lähes kaikki toiveet tuntuivat aina toteutuvan ja ilo oli ylimmillään.

Jostain kumman syystä minusta tuli jossain aikuisuuden alkuvaiheessa jouluvihaaja, en voinut sietää sitä hössötystä, ja ulkomailla vuosia asuessani, jätin jopa monena jouluna tulematta Suomeen. Vaihdoin kauniin valkoisen joulun - sellainen meillä Keski-Suomessa ainakin silloin vielä vuosittain oli - Keski-Euroopan vesi- ja räntäsateisiin.

Löysin sydämestäni joulun ja joulumielen taas uudelleen lasteni myötä. Sen eteen olen kylläkin joutunut tehdä töitä mutta kyllä se joulumieli kuitenkin tuntuu kasvavan vuosi vuodelta.

Esikoistyttäreni syntymästä saakka olemme joka joulu saaneet Kanadasta pikkuserkultani paketin, jossa hän taitavana luovana ihmisenä on taikonut meille aina kuuseen uuden koristeen. Odotan nykyään joka joulu kuusen koristelua, jotta voin ihailla noita ihania taideteoksia kuusen oksilla kuunnellen joululauluja.

Odotan myös nykyään joka joulu että saan korkata mieheni kanssa ensimmäiset glögit sohvan nurkassa.

Odotan että ensimmäinen joulukalenterin luukku avataan, sillä siitä tulee se suurin ilo ja riemu, merkkinä siitä että joulunodotus on alkanut

Puhumattakaan ihanista koko perheen jouluelokuvista, joita pyörii TV:ssä joulun alla jatkuvasti - niistä vaan tulee aina niin hyvä mieli.

En kuitenkaan yhä edelleenkään ole se jouluhössöttäjä, joka juoksee lahjojen perässä pahimmassa jouluruuhkassa pipo kireällä vaan tässä asiassa menen sieltä mistä aita on matalin ja ostan tarvittavat lahjat joko hyvissä ajoin tai sitten viime tingassa kun suurin osa on jo ostoksensa tehnyt. Olen myös sitä mieltä että joululahjat kuuluvat lapsille. Aikuisille lahjojen ostaminen on vähän väkisin vääntämistä kun suurimmalla osalla on jo kaikkea mitä tarvitsee - miksi ostaa turhaa ja tarpeetonta, sillä ne jää vaan kaappiin lojumaan.

Aikuiset tarvitsevat lahjaksi vain joulurauhaa, läsnäoloa, rentoutumista eikä materian luomaa ja tuomaa kaaosta jo valmiiksi pursuaviin kaappeihin. 

Siinä missä 9-vuotias tyttäreni toivoo joululahjaksi uutta puhelinta ja kysyy,

”Äiti, mitä sä toivot?”

ja hämmentyy kun vastaukseni on riittävästi unta, ja hetken mietittyään sanoo,

”Me annetaan sun nukkua pitkään jouluna” - ja tietysti liikutun ja kyynelsilmin hymyilen ja mietin että ihana ajatus mutta toteutuukohan todellisuudessa.

Joulu on yhä vieläkin se matka, eikä määränpää...paitsi että jos saan nukkua määränpäässä hiukan pidempään niin määränpäästäkin tulee yhtä tärkeä kuin kaikki matkanvarrella tapahtunutkin. ♥️

Ihanaa joulunaikaa ja rauhaa mielelle!

-Heidi-

Uunituore.

Tuoreena muistissa on lievät pelonsekaiset tuntemukset kun ajoimme aamuyöstä Naistenklinikalle supistusten alkaessa pikkuhiljaa voimistua. Viikkoja oli 40+2 ja olin kärsimättömänä odotellut jo ties kuinka kauan että jotain tapahtuisi.

Kun alla on kaksi haastavaa imukuppisynnytystä, niin odotukset kolmannesta ja sen erilaisuudesta, tai saatikka helppoudesta, eivät olleet kovin korkealla.

Olin ehtinyt piirtää mieleeni jo kauhuskenariot sektioon päätyneestä synnytyksestä, sillä jotenkin vaan tuntui mahdottomalta ajatukselta että saisin puskettua tätä neitiä ulos ilman ongelmia.

JOKU OIKEASTI KUUNTELEE.

Mutta jo ihan alkumetreillä sain vastaani Naistenklinikalla kätilön, joka kävi läpi huolellisesti taustani, luki jokaisen lauseen epikriisistäni vuosien varrelta ja sanoi että tehdään kaikki että tästä synnytyksestä jää positiivinen kokemus ilman tikkejä ja imukuppia. Tunsin pienen helpotuksen koko kehossani, ja tämä lause itsessään jo antoi toivoa, että ehkä tämä kerta olisi erilainen.

Siinä hän oli. Vähän reilu kuusi tuntia myöhemmin. Aivan uskomattoman kaunis tuuhea tummatukkainen pikkuneiti syntyi päivän yli kaksi viikkoa sitten. Synnytys ei todellakaan mennyt kivuitta - kuten ei se nyt varmaan koskaan menekään - mutta ilman tikkejä ja imukuppia selvittiin tällä kertaa, kiitos kätilöiden Naistenklinikalla, jotka eivät antaneet periksi ja pitivät kiinni suunnitelmasta, joka oli yhdessä laadittu alkumetreillä.

Jokainen äiti, joka on kokenut supistukset, tietää että kipu saattaa olla niin infernaalinen että siihen paikkaan luulee kuolevansa. Ainakin itselläni oli sellainen tunne kun jäin ilman epiduraalia synnytyksen edetessä vauhdilla. Supistusten väli oli se 10 sekuntia melkein parisen tuntia eikä siinä ehtinyt yhtään huilata joten kyllä siinä kuvittelee yhtä sun toista hönkiessä ilokaasua kaksin käsin toivoen edes jonkinlaista helpotusta kipuihin, ja usko, että selviääkö niistä kivuista hengissä oli niin ja näin.

Näköjään naisen keho kestää lähes mitä vaan. Meillä on myös uskomaton kyky unohtaa synnytyksessä koettu kipu, joka hukkuu äidin rakkauden ja hormonien sekaan ja pikkuhiljaa häipyy vain muistoista pois. Ja hyvä niin, sillä tuskin kukaan synnyttäisi yhtä lasta enempää.

UUSIA TUULIA.

Syy miksi kirjoitan tämän tarinan on se että haluan kerrankin antaa positiivista palautetta toiminnasta, jollaista sain tämän kolmannen lapsen kanssa. Ja havaittavissa on myös uudenlaista osaamista synnytyspuolella, sillä minulle tarjottiin yhtä sun toista vaihtoehtoista kivunlievitystä, kuunneltiin toiveita tarkkaan ja pyrittiin parhaan mukaan niitä myös toteuttamaan. Tarjottiin myös mahdollisuutta vesisynnytykseen, joka olisi ollut toki erilainen kokemus mutta siihen tahtiin tulevilla supistuksilla, kuten minulla tuli toista tuntia, allas oli itselle vain alkumetrien rentoutumispaikka. En pystynyt jäämään sinne pidemmäksi aikaa enää siinä vaiheessa kun kivut alkoivat olla jo lähellä sietämättömyyttä.

Sain mahdollisuuden kokeilla myös elämäni ensimmäistä kertaa akupunktiota, jolla oli tarkoitus lievittää kipuja ja jouduttaa synnytystä, kipuja tuskin se lievitti omalla kohdallani mutta synnytys saattoi saada pontta alleen niiden vaikutuksesta.

Olen tähän mennessä tavalla tai toisella ollut pettynyt lääkäreiden ja kätilöiden toimintaan aiempaa kahta synnytystä ajatellen. Ensimmäinen synnytys käynnistettiin ja monella tavalla siinä meni moni asia pieleen. Oltiin yhden ponnistuksen päässä hätäsektiosta ja sain pelätä jo lapsen heikkenevien sydänäänien puolesta. Toinen synnytys alkoi luonnollisella tavalla supistuksilla ja etenikin hyvin kunnes omat voimat alkoivat hiipua ja supistukset heiketä ja päädyttiin taas antamaan oksitosiinia ihan kuten ensimmäisessäkin synnytyksessä, eli käytännössä tilanne oli sama. Kummassakaan tapauksessa vauva ei ollut päässyt laskeutumaan riittävän alas alun alkaenkaan liian kireiden syvien lihasten takia. Eli hyvästä lihaskunnosta ei ole synnytyksessä juuri apua, palautumisessa kuitenkin etumatka on aika huima. :) 

MITÄ TEHTIIN TOISIN.

Mutta mitä tehtiin eri tavalla tässä kolmannessa oli se, että lapsivesiä ei puhkaistu lainkaan vaan annettiin sen tapahtua itsestään, jolloin tilanne eteni mahdollisimman luonnollisesti kun taas edellisellä kerralla vedet puhkaistiin ja poikamme jäi virheasentoon, mikä hankaloitti kahta kauheammin koko ponnistusprosessia aina loppumetreille saakka.

Mutta myös se, että minulta jäi epiduraalit tällä kertaa täysin välistä, oli varmasti onni, sillä edellisillä kerroilla luultavammin juuri se epiduraali on ollut osittain syypää supistusten heikkenemiseen ja synnytyksen pitkittymiseen.

Ja myös se, että kaikki kivut loppuivat kuin seinään pikkuneidin päästessä maailmaan ja mitään jälkisupistuksia tai muita kipuja ei ole ollut tähänkään päivään mennessä. Tuntuu jopa ihan käsittämättömältä että sitä synnytti vasta parisen viikkoa sitten.

Eikä siinä vielä kaikki. Se imetys, jonka kanssa olen taistellut kahden edellisen kanssa alusta alkaen, kun maitoa ei vain ole tullut, ja on saanut selitellä asiaa yhteen sun toiseen suuntaan ihan suuttumukseen saakka, on ollut yllättävän vaivatonta tällä kolmannella kerralla. Eli kyllä se vaan niin on että monella asialla on vaan niin paljon merkitystä onnistuneen imetyksen kanssa. Älkää siis tuomitko äitejä, jotka pulloruokkivat lastaan, sillä ette voi tietää taustoja tai saatikka tuputtako liikaa ”kyllä se äidinmaito on paras ravinto” ja heti leimata huonoksi äidiksi jos ei imetä syystä tai toisesta.

Onneksi tässä vuosien varrella ja kahden lapsen jälkeen on oppinut olemaan stressaamatta asiasta, ja vaikka varmasti äidinmaito on lapsen paras ravinto, niin silti kaksi vanhempaa lastani ovat olleet hyvinkin terveinä pienestä pitäen ilman allergioita ja antibioottikuureja vaikka eivät ole täysimetyksellä kumpikaan koskaan olleet viikkoa kauempaa.

Havaittavissa on myös iso muutos kätilöiden ja synnytyksiin erikoistuvan hoitohenkilökunnan keskuudessa, osa on ottanut tehtäväkseen lähteä kulkemaan uutta polkua, minkä itsekin sain kokea tämän kolmannen lapsen syntymän yhteydessä ja iso kiitos siitä meitä hoitaneille kätilöille ja lääkäreille, niin itse Naistenklinikalla kuin potilashotellissa Cumulus Hotelli Meilahdessa, jonne pääsimme majoittumaan pikkuprinsessan kanssa heti ensimmäiseksi yöksi. Ihan mahtava kokemus ja voin suositella, ehdottomasti!!!!! Pala luksusta arjen keskelle.

Tässä sitä opetellaan uutta arkea kolmen lapsen äitinä ja kiitollisena siitä että sain vielä kokea synnytyksen, josta ei jäänyt mitään kaivelemaan hampaankoloon kuten kahdella edellisellä kerralla.

”While we try to

teach our children

all about life,

our children

teach us what

life is all about.”

-Heidi-

Kiitollinen armollisuudesta.

Istun äitiyspoliklinikan odotusaulassa. Ohi kiitävät kiireisen näköiset hoitajat ja lääkärit, aikataulusta jäljessä.

Monelle ollaan jo käyty huikkaamassa että vielä vartti.

Tämä paikka pitää sisällään paljon muistoja, niin hyviä kuin huonoja. Omalla kohdallani tulee tavalla tai toisella haikea olo, sillä istun täällä hyvin todennäköisesti viimeistä kertaa.

Raskausviikkoja on alla jo 36, ikää on 40 ja unelmien lapsiluku 3 alkaa olla lähes täynnä.

Olen menossa synnytystapa-arviointiin, toisin sanoen pelkopolikäynnille.

Mitään pelkoa minulla synnytyksestä ei varsinaisesti ole, vain kaksi suht samanlaista haastavaa synnytystä ja edessä tilannekatsaus tähän viimeisimpään.

Olen kuulemma poikkeus, harvinaisuus, ennennäkemätön tapaus - miten kukin lääkäri tai hoitaja on asian nyt ilmaissutkaan - pienine vatsoineen, vähäisine painonnousuineen ja ylitiukkoine vatsalihaksineen.

Jos joku joutuu syynin alle sen suhteen että paino on noussut liikaa raskauden aikana ja kyseenalaistetaan ruokavalio, epäillään heti diabetesta ja vauva on automaattisesti nk. sokerivauva, niin itse olen joutunut vastailemaan kysymyksiin että olenko syönyt riittävästi, olenko treenannut liikaa ja pelkäänkö painonnousua jne.

Jotenkin tämä koko neuvolasysteemi perustuu aivan liikaa ”normeihin” ja kaikki muu on huonosta eikä yksilöä oteta juuri huomioon lainkaan.

Kävin pari viikkoa takaperin samaisessa paikassa vauvan kasvukontrollissa syystä että neuvolassa terveydenhoitaja oli saanut mitat vatsasta hyvin alakanttiin etteivät edes yltäneet käyrälle, ei edes alimmalle tasolle.

Painoakaan ei ollut kertynyt edelliseen käyntiin nähden yhtään joten toki ymmärrän huolen että asiaan tartutaan. MUTTA jos yhtään hoitohenkilökunta osaisi lukea peliä, katsoa taustoja ja lukea potilaan historiaa niin sama kaava oli toistunut kahdessa edellisessäkin raskaudessa, pieni maha, vähän kertynyttä painoa ja samat kontrollikäynnit raskauden aikana. Mutta kun ei. Ei viitsitä.

Kasvukontrollissa selvisi että kaikki on niin kuin pitää, ja normikäyrällä ollaan.

Tämä kokenut lääkäri osasi lukea jopa peliä sen verran että lihashan painaa enemmän kuin rasva ja kun raskauden aikana vauva vie äidiltä paljon energiaa, enemmän kuin äiti ehtii ottaa vastaan, ja liikunta jää vähemmälle niin onhan se ihan totta että lihaksisto surkastuu ja sitä kautta äiti menettää painoaan. KIITOS! Joku muukin sanoi sen kerrankin ääneen ettei minun taas tarvinnut.

Että samanlainen raskaus tässä päällä kuin kaksi edellistä. Ei edes ikä eikä aiemmat raskaudet ole antaneet keholleni yhtään armoa vaan vatsalihakset yhä edelleen kirraavat vastaan. Mutta onneksi mieli on antanut armoa.

Tämä taitaa olla ainoa raskaus, jonka aikana en ole systemaattisesti nk. harrastanut liikuntaa kuin vain hyötyliikuntana pidettävän määrän, sillä arki todellakin lähes puolitoistavuotiaan vilkkaan pikkuvesselin ja murrosiän kynnyksellä olevan neitokaisen kanssa on ollut ihan riittämiin. Eli toisin sanoen, arkiaktiivisuus on tullut maksimoitua aika kiitettävästi.

Näin sen elämän kuuluukin mennä. Armollisuuteen itseä kohtaan. Tietoisuuteen siitä että ei tarvitse jos ei jaksa. Ja rauhaan oman itsensä.

Vaikka fyysisesti jokainen raskauteni on toistanut samaa kaavaa niin psyykkisesti olen kouliintunut jokaisen raskauden myötä inhimillisemmäksi itseäni kohtaan.

Ja varsinkin tämän kolmannen kanssa olen todella kokenut sen kuinka vuodet ja kokemukset voivat muuttaa entistä suorittajaa ja kontrollifriikkiä hyvinkin paljon.

Näin on hyvä. Riitän itselleni juuri tällaisena. Ei tarvitse tehdä mitään todistaakseen jotain ollakseen parempi.

Sisäinen rauha ja tasapaino ovat hyvinvoinnin edellytyksiä.

Elämälle ja kokemuksille kiitollinen. ❤️

-Heidi-

Perhe on paras.

Kerron teille tarinan toiveista, haaveista, unelmista ja tavoitteista. Kaikesta yhdessä, joistakin hiukan erikseen.

Kun n. 5 vuotta sitten muutin tyttäreni kanssa kotiimme, mielessäni oli vain yksi ja ainoa asia: halusin tehdä kodista tyttärelleni paikan, jossa asuisi lämpö, turva, välittäminen ja rakkaus.

Aloin myös sisustaa uutta kotiamme sen mukaisesti. Asioilla, jotka muistuttaisivat joka päivä rakkaudesta, elämästä, kiitollisuudesta ja siitä kuinka perhe on tärkein.

Family - a group of people, each a unique masterpiece, sharing unconditional love, hugs and support.

One of life's greatest blessings.

Cherish always. ❤️

Näiden vuosien aikana kaikkien yllämainittujen asioiden merkitys on korostunut ja kasvanut entisestään. Mutta en olisi koskaan ehkä aivan täysin uskonut että nyt muuttaessamme seuraavaan kotiin, perheenjäsentemme lukumäärä on tuplaantunut ja pian lähes triplaantunut.

Edellisessä blogikirjoituksessani paljastin "sivulauseessa" että olen raskaana ja hyvin pitkälläkin vielä. Moni ei ehkä lukenut kirjoitusta niin ajatuksella tai loppuun saakka että olisi hoksannut asian mutta niin oli tarkoituskin. Se ei ollut pääasia.

Kirjoitus käsitteli lapsettomuutta ja sitä kuinka raskautuminen ei todellakaan ole itsestäänselvyys kaikille.

En ole raskaudestani halunnut juuri mainita, sillä olen halunnut pitää asian tällä kertaa hyvinkin pienen piirin tietona. Vain läheisimmät ystävämme ja sukulaisemme ovat olleet asiasta tietoisia, ja viimeistään häissämme reilu kaksi kuukautta sitten, loputkin lähipiiristä saivat tietää asiasta.

Alkuraskaus ei ollut helpoimmasta päästä mutta tässä arjen pyörityksen keskellä olen onnistunut sivuuttamaan kivut ja pahan olon ja keskittymään hetkessä elämiseen.

Ja hyvin olen myös mahani pystynyt peittelemään, sillä viikolla 34 jo ollaan ja yhä tuntuu että tarvittaessa pystyisin jemmaamaan tämän pienen masuasukin löysän paidan uumeniin.

Paljon on tapahtunut viime aikoina.

Menimme kesällä naimisiin. Löysimme vihdoin, lähes melkein heti häiden jälkeen uuden isomman ihanan kodin, jota aloimme remontoimaan parisen viikkoa sitten.

Nyt sitten on tämä muuttorumba päällä ja hyvällä tuurilla pikkuneidin syntymäkin piakkoin käsillä.

Joku saattaisi miettiä ja sanoa, että mihin näin kiire... ja siihen minä vastaisin, elämään!

Elämä todellakin on hyvin lyhyt jos asioita jättää tekemättä.

Olemme puhuneet uudesta isommasta asunnosta jo parisen vuotta "sitten joskus"- tyyliin mutta elämässämme on viime vuosina tapahtunut paljon asioita, jotka ovat opettaneet ymmärtämään että sitä "sitten joskus" aikaa ei ehkä koskaan tulekaan.

Elämää on elettävä nyt, tehtävä asioita, joista on aina haaveillut ja antaa mahdollisuus niille asioille, joiden on määrä ja tarkoitus tapahtua.

Koti, jonka jätämme taaksemme, on tuonut elämäämme paljon hyvää.

Olen saanut ympärilleni sen mistä olen aina haaveillut; ihanat lapset ja rakastavan aviomiehen. En voisi olla kiitollisempi.

Se että mietin tässä raskauden, joka on mennyt hujauksessa, loppumetreillä itse elämää ja sitä faktaa että kenellekään meille ei ole varmaksi luvattu huomista, antaa aihetta olla vieläkin kiitollisempi ja onnellisempi kuin koskaan.

Vaikka ideaalisin ikä - tilastojen mukaan ja terveyssyistä - saada lapsia olisi ollut joskus silloin pari kymppisenä, niin silti sanon että näin nelikymppisenä olen valmiimpi tämän uuden perheenjäsenen tuloon kuin koskaan aiemmin.

Ikä tuo kokemusta. Ikä tuo varmuutta. Ikä antaa rauhaa ja rentoutta. Ja mikä parasta, äitiyttä ei enää viitsi suorittaa. Tämä on just parasta aikaa uudelle elämälle. ❤️

-Heidi-