Hyvää Uutta Vuotta!

Takana vuosi haasteineen. Edessä toinen uusineen.
Paljon on opittu. Itketty ja naurettu.
Kokemuksista kasvettu. Monia vaikeuksia voitettu.
Olen tyytyväinen. Olen onnellinen.
Kiitos rakkaimpani.
Kiitos ystäväni.
Olette korvaamattomia!

‎"Do not go where the path may lead. Go instead where there is no path and leave a trail." -Emerson

"If there is no hope, there is nothing. If there is hope, there is everything." -Heidi

“Cherish your visions and your dreams as they are the children of your soul, the blueprints of your ultimate achievements.” ~Napoleon Hill

‎"Life ends when you stop dreaming, hope ends when you stop believing and love ends when you stop caring. So dream hope and love." -Malielah Cinta U

‎"You will never reach your destination in time if you stop and throw stones at every dog that barks at you!." - Unknown

"Aerodynamically the bumblebee shouldn't be able to fly, but the bumblebee doesn't know that so it goes on flying anyway." - Mary Kay Ash

Muutamia elämääkin suurempia sanoja ja viisauksia, joiden avulla moni suljettu ovi avautui...

Onnellista Vuotta 2012 rakkaat kanssakulkijat!

"If you believe you can, you can."

Elämän rajallisuus.

Minulle elämä on kokemuksia. Kerään ja haalin niitä samaan tapaan kuin joku haalii arabian astioita. Kokemukset ovat ja pysyvät, niiden muisto haalistuu ajan myötä mutta vaikutus ei ehkä koskaan. Ne jättävät jäljet kantajaansa, niin hyvässä kuin pahassakin.
Elämän rajallisuus on ollut mielessä viime kuukausina useastikin lähipiirissä tapahtuvista asioista johtuen. Ei se maallinen mammona tee meistä ihmistä, joka voi sanoa eläneensä tuonpuoleisen portilla, vaan kokemukset tekevät meistä ihmisen, joka voi sanoa että on elänyt.
Jos minulle annettaisiin vuosi elinaikaa, niin mihinkähän sen käyttäisin. Tiedän ainakin mihin en sitä käyttäisi. Tuskin ostaisin upouutta asuntoa, koska se ei antaisi minulle mitään. En myöskään lähtisi törsäämään ylikalliisiin merkkikuteisiin tai viimeistähuutoa oleviin tekniikan ihmeellisyyksiin.
Käyttäisin aikani kokemuksiin. Ostaisin niin moneen paikkaan lentoliput kuin suinkin olisi mahdollista. Olisin perheeni kanssa niin paljon kuin suinkin mahdollista, ja valokuvaisin niin paljon kuin suinkin olisi mahdollista. Ja toki, juoksisin niin monta aamulenkkiä kuin suinkin mahdollista.
Ajatus elämän rajallisuudesta laittaa väkisinkin priorisoimaan asiat uudella tavalla. Mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Lähdemme täältä pois kuitenkin jokainen samoin varustein kuin tulimmekin.

Vuodenvaihde on monille puntaroinnin aikaa. Käydään läpi mennyttä vuotta, pohditaan, analysoidaan, ja luvataan olla parempi ihminen tulevana vuonna, menestyä, elää terveellisemmin, pudottaa painoa jne. Ne perusjutut.
Mutta mitä jos tietäisimmekin että tuleva vuosi olisikin meidän viimeinen? Tekisimmekö samat tyhjät lupaukset kuin edellisenä vuonna pitäen itsestäänselvyytenä sitä, että elämme vielä monia vuosikymmeniä tästä eteenpäinkin? Tuskinpa.

Tänä vuonna lupaan itselleni yhden ainoan asian. Lupaan elää jokaisen päivän niin hyvin kuin mahdollista, tehdä joka päivä edes yhden uuden asian, jota en ole aiemmin tehnyt. Koskaan kun ei tiedä milloin oma rajallisuus tulee vastaan.

"Live as if you'll die tomorrow. Dream as if you'll live forever."

Juoksija henkeen ja vereen, säällä kuin säällä.

Juokseminen. Kesät talvet, säästä riippumatta, juoksu on harrastuksena aivan ykkösluokkaa. Ja nyt kun lunta ei ole saapunut vielä eteläiseen Suomeen, niin kukaan ei voi käyttää lumen paljouttakaan tekosyynä.
Siis lenkille siitä!

Kävin tänään heittämässä tunnin kevyen juoksulenkin. Vettä ja räntää tuli taivaan täydeltä, mutta en antanut yhdenkään pisaran hidastaa tai häiritä askeltakaan. Jos aina odottaisimme täydellistä säätä, kirkkaansinistä taivasta ja auringonpaistetta, emme pääsisi kehittymään juoksijoina lainkaan. On otettava haasteet vastaan, säällä kuin säällä, ja mitä enemmän haasteita uskallamme kohdata, sitä paremmin opimme tuntemaan todellisen minämme.

Rakastan juoksemista. Rakastan sitä tunnetta, kun saan vetää lenkkarit jalkaan, ottaa ensimmäisen harppauksen ja antaa mennä. Se on minun maailmani. Ja nautin siitä. Jokaisella askeleella. Jokaisella sisään ja ulos hengityksellä. Jokaisella sydämen lyönnillä.

"If it's important to you, you'll find a way. If not, you'll find an excuse."

Sulatusta.

Lanttulaatikot ja joulukinkut tulevat korvista. Joululaulukiintiö on ylitetty myös. Pikkuhiljaa alkavat kimaltelevat jouluhärpättimet myös löytää takaisin pahvilaatikkoon odottamaan ensi joulua. Loppiaisena tuskin muistan joulua enää muilla kuin kynttilöillä.
Nyt voi huokaista. Joulunpyhät ovat ohi. Joululahjaksi sain mm. kahdet pitkät yöunet, jotka olivat parhaimpia lahjoja kaikista. +6 astetta lämmintä ja vesisadetta, syyssäässä siis hurahti aatto. Pukin menopelikin oli pyörillä kulkevaa sorttia tänä vuonna, jalaksilla tuskin olisi ehtinyt joka paikkaan.
Syöden, saunoen, viettäen kiireetöntä aikaa perheen ja läheisten parissa, eläen siinä hetkessä. Näistä oli jouluni tehty. Kaukana arjesta, kaukana kaikesta.
Moni varmasti tuskaili joka vuotiseen tapaan koko joulun ajan liikaa ruokamäärää, jonka suustaan päästi alas. Emmekö me koskaan opi?? Miksi ahtaa itsensä täyteen kun tietää vuosien kokemuksella mitä siitä seuraa; ähky ja huono omatunto.
Itse olen vuosien varrella oppinut jotain, kuuntelemaan kehoani. Ruuan määrä ei juuri poikkea normaalista jouluna, kehoni kertoo milloin "enough is enough". Pitääkö sitä nyt väkisin ahtaa ruokaa vatsaan koko vuoden edestä muutaman päivän takia? Se määrä tuskin pysyvästi nostattaa painoa parissa päivässä, mutta kerää kyllä nestettä kehoon ja antaa turvonneen olon. Moneksi päiväksi.
Ehkä oma ideologiani ja suhtautuminen ruokaan tulee tavastani elää; syön elääkseni, en elä syödäkseni.
Ruoka on "polttoaineeni", ei nautintoaineeni.
Joulun raskaiden ruokien jälkeen mieli on tehnyt vain ja ainoastaan kaikkea tuoretta, raikasta ja mahdollisen värikästä. Salaattia eri versioin. Ja vettä! Olen litkinyt sitä litra tolkulla näiden kahden päivän aikana.

Näillä eväillä valmistaudutaan vuoteen 2012 - takana vuosi, joka on ollut ehkä rankin kaikista 35 vuodesta. Mutta vuosi, joka on opettanut paljon, kasvattanut, vahvistanut ja tehnyt minusta vielä entistäkin paremman ihmisen, ainakin itselleni.
Päivääkään en vaihtaisi pois, mutta on muutamia päiviä, joita en koskaan haluaisi kokea uudelleen, niin kovan koulun tämän vuoden aikana olen saanut käydä. Oppia ikä kaikki.

"We don't know how strong we are until being strong is the only choice we've got."

Elämä on korttipeliä.

Pelikortit pelastivat tekemisen puutteelta, kun ulkona pauhasi rajuilma ja vessassa täytyi käydä kynttilän valossa. Paluu elämän yksinkertaisuuteen, mikä tuntui vaihteeksi jopa kivalta.
Siinä kortteja latoessani pöytään, aloin ajatella pelaamista hiukan syvällisemmin.
Korttipeli todellakin oli verrattavissa elämään.
Meistä jokainen saa korttipakan eteensä elämässään. Miten sen tulee pelaamaan, hyvin tai huonosti, on kiinni valinnoista, joita teemme matkamme varrella. Valinnat johtavat aina eteenpäin. Suuntaan tai toiseen.
Aina kaikki ei suju toiveiden mukaisesti, asiat junnaavat paikallaan ei-toivotulla tavalla. Peli ei silti ole menetetty. On muutettava taktiikkaa, opeteltava uusia taitoja. Tehtävä uusia havaintoja ja valintoja, jotka vievät taas uudella tavalla eteenpäin. Luovuttaa ei saa.
Joskus on onni matkassa, jolloin asiat sujuvat suuremmitta ponnisteluitta. Joskus taas mikään ei tunnu menevän putkeen, ja mitä ikinä tekeekin tuntuu lisäävän kapuloita rattaisiin.
Joskus on uskallettava ottaa riskejä, tietämättä mitä nurkan takana odottaa. Ilman riskejä emme löytäisi niitä vuolaana virtaavia jokia, elämän kauneutta tai onnistumisen elämyksiä.
Ei se millainen pakka, vaan se miten kortit pelaamme, ratkaisee.
Meillä on mahdollisuus opetella, kouliintua ja harjaantua hyviksi elämän korttipelissä. Voitto ei ole tärkeintä, vaan itse pelaaminen, tavalla johon olemme tyytyväisiä.

Miten ajattelit itse pelata korttisi vuonna 2012??

Myrskyn jälkipyykki.

Tapaninpäivänä moni sai herätä ulkona pauhaavaan myrskyyn, jonka sanottiin olevan rajuin myrsky Suomessa aikoihin. Itsekin kuulin kattopeltien paukkeen läpi yön ja uni jäi siitä syystä katkonaiseksi. Merialueilla tuulen voima oli kuulemma yltynyt huikeisiin lukemiin, aallot olivat nousseet maihin saakka ja veden pinta kohonnut hälyyttävästi.
Harvoin tämänkaltaisia sääilmiöitä saa todistaa joulunpyhinä pohjolassa. Muualla maailmassa kun taas tälläiset rajut tuulet ovat melkein arkipäivää.
Ihmisiä kehotettiin pysymään sisätiloissa välttääkseen vaaratilanteita kuten esim. lentäviä esineitä tai kaatuvia puita. Näitä varoituksia ei kovin usein Suomessa anneta.
Kanta-Hämeen seudulla rajumyrsky poikkasi sähköt moneksi tunniksi ja kaatoi anoppilan takapihalta ison korkean kuusen. Onneksi ei talon päälle.
Lapsen kanssa ei edes ulos uskaltanut mennä koska itselläkin oli tasapainon kanssa pitelemistä pahimmissa puuskissa.
Mutta vaaratilanteita uhmaavana ja huimapäisen luonteen omaavana nämä rajumyrskyt ovat minulle tuttuja. Nämä ovat niitä säitä, jolloin ennen heitin lenkkivaatteet päälle ja suuntasin tuuleen ja tuiskuun.
Asuin 2000-luvun alussa vuoden päivät Hollannissa ja tämän kaltaiset sääilmiöt olivat siellä enemmän sääntö kuin poikkeus. Yöt kuunneltiin rajumyrskyn ulvontaa, miettien kuinka monta kattotiiltä oli vielä paikallaan aamulla, ja sitkeänä sissinä vielä hypättiin vaihteettoman polkupyörän selkään aamutuimaan päästäkseen töihin.
Muistan yhden polkupyöräreissun kuin eilisen päivän, kun yksinkertaisesti en vaan päässyt enää eteenpäin vastatuulen ollessa niin raju. Jouduin pysähtymään täysin, turhautuneena, väsyneenä ja vihaisena. Vähällä oli etten heittänyt pyörääni kanaalin pohjaan ja jatkanut matkaa lähimmältä bussipysäkiltä. Siinä muistan miettineeni itsekseni, että ei ole ihmekään, kun sikäläiset maantiepyöräilijät pärjäävät ilman mäkiä ja vuoria tour de France-kisoissa tms. Tuuli on oiva vastus heille ja myös loistava työkalu, jota meillä Suomessa on harvoin saatavilla. No, toki käyvät varmasti myös naapurimaissa harjoittelemassa... Mutta silti.

Toinen rajumyrskyyn liittyvä tapaus sattui myös 2000-luvun alkupuolella, mutta silloin asuin Lontoossa, Brittein saarilla. Tämäkin valtio on tunnettu rajuista tuulistaan ja todella nopeasti vaihtuvasta säästä.
Minulla oli tapana käydä aina lenkillä ennen työpäivän alkua Lontoon tunnetuimmassa puistossa, Hyde Parkissa n. seitsemän aikaan aamulla. Aamu valkeni aurinkoisena, mutta ei mennyt aikaakaan kun toinen puoli taivaasta alkoi uhkaavasti tummua, tuuli yltyä nopeastikin, ja vettä alkoi tihuuttamaan. Olin keskellä puistoa kun rajuilma iski kirjaimellisesti puun takaa.  En ehtinyt mihinkään suojaan. Vettä tuli niin rajusti tuulen mukana että näkyvyys edessä oli vain metrejä. Vanhat puut kävelyreittien reunoilla huojuivat uhkaavasti ja kevyimmät oksat lentelivät puista alas raapaisten kasvojani mennessään. Jos minulla ei olisi ollut kiire töihin, olisin jäänyt sillan alle suojaan odottelemaan ilman laantumista, mutta sitä vaihtoehtoa ei silloin ollut. Oli vain pakko jatkaa sitkeästi matkaa.
Tuuli kasvatti voimaansa niin että tunsin kuinka se jopa työnsi minua eteenpäin aika rajullakin kädellä. Aivan kuin se olisi auttanut minua pääsemään nopeammin perille.
Sitten tapahtui jotain todella outoa. Jopa epätodellista.
Sain ison tuuppauksen selkääni niin että sen ansioista lensin jopa yhden askeleen mitan ilmassa. Heti jälkeen päin kuulin takaani valtavan rysäyksen. Kun katsoin taakseni, huomasin kuinka suuri painava puunoksa oli rysähtänyt rautakaiteen päälle litistäen sen alleen aivan matalaksi.
Näky oli järkyttävä. Jos tuuli ei olisi tönäissyt minua harppausta eteenpäin, se olisin ollut minä, joka olisi ollut myös vääntyneenä puunoksan alla ja mitä todennäköisemmin myös henki pois.
Olen miettinyt tätä tapausta monesti vuosien varrella. Mikä ihmeen tarkoitus sillä oli? Se olisi saattanut olla viimeinen juoksulenkkini, sillä tuskin olisin selvinnyt satojakiloja painavasta puunoksasta. 
Koko puisto oli kuin sotatanner, puita oli kaatunut, enemmänkin aitoja oli mutkalla matkanvarrella oksien pudottua niiden päälle. Läpimärkänä jatkoin matkaani ja niin huvittavaa kuin se olikin, aurinko alkoi taas paistaa saapuessani takaisin kotiin.
Elämässä kaikki ei ole selitettävissä...
Kuinka haavoittuvainen yhteiskuntamme onkaan ja kuinka riippuvainen olemmekaan sähköstä, toimivista tietoliikenneyhteyksistä ja muusta länsimaisuuden tunnusmerkeistä.
Kun tuuli puhaltaa 30 metriä sekunnissa niin kyllähän siinä joutuu pitää pipoa päässä jo kaksin käsin. Suomessa emme ole juuri tämän kaltaisiin 'luonnonoikkuihin" tottuneet, joten toisaalta meitä oli ihan hyvä muistuttaa ettei mikään ole turvassa luontoa vastaan.
Nöyryyttä ihmiset, nöyryyttä!

Tarina aarrearkusta.

Muistatko lapsuuden joulut? Sen tuoksun, sen tunnelman? Muistatko sen jännityksen, kun aattoaamu teki tuloaan, uni ei malttanut tulla silmään edeltävänä yönä, ajatukset pyörivät tulevissa joululahjoissa ja niiden avaamisessa?
Joulu ei ole minulle enää ollut joulu sen varsinaisessa merkityksessä vuosikymmeniin, tai ei enää ainakaan samassa merkityksessä kuin lapsena.
Joulu on tietyssä määrin häiritsevä päivä vuodessa, kaupat ruuhkautuvat, ihmiset ovat kireitä ja stressaantuneita, posti tulee vasta viideltä illalla, liikenne on jumissa ja kaikki myöhästelevät. Syy tähän kaikkeen: joulu!
Käväisin aatonaattona ostamassa vielä viimehetken joululahjat ja juutuin lelukaupassa valtavaan jonoon. Tyttäreni oli mukana ja hän oli jostain saanut päähänsä haluta joulupukilta prinsessakengät.
Kaupassa oli yhdet ainoat mallit ja koin ne aivan liian vaarallisiksi kolmevuotiaalle, eikä tyttärenikään niistä innostunut.
"Prinsessakenkiä ei ole vielä tehty kolmevuotiaille, sinun täytyy vielä vähän kasvaa, jotta ne sopivat jalkaan", kerroin tyttärelleni.
Pikkuneiti jäi hämmentyneenä miettimään hyllyjen väliin.
"Tuokohan joulupukki minulle mitään?"
"Onko muita toiveita?", kysäisin heti perään.
"Haluaisin aarrearkun, jonne voisin toivoa vaikka karkkia. Ja vaikka tikkarin. Ja vaikka prinsessakengät", kuului vastaus silmät uudelleen loistaen ja suupielet korvissa.
Siinä mietin pikaisesti vastausta tähän toiveeseen ja äkkäsin edessäni aarrearkun muotoisen soittorasian. Sellaisen, joka itsellänikin oli ollut lapsena, vieterillä vedettävä keijukainen tanssimassa musiikin tahdissa kannen ollessa auki.
Sieppasin boxin nopeasti kainaloon ja marssin kassajonoon tyttäreni mielenkiinnon ollessa jo muualla.
Koin päässeeni pälkähästä nopealla oivalluksellani toivoen, että "joulupukki" oli osannut lukea pienen kolmevuotiaan tytön toiveen oikein. Lahjapussi pursui jo liitoksistaan kotona mutta päätin yhden lähjan vielä sinne ujuttaa. Ehkä sen tärkeimmän. Aarrearkun.
Joulu on lasten juhla, heidän tuikkivien silmien loiste valaisee pimeänkin jouluaaton, kun lunta ei ole maassa senttiäkään. Heidän aito sydämen hehku tuo lämpöä jokaisen mielelle ja ilmassa oleva jännitys tarttuu pukin tuloa odotellessa jokaiseen läsnäolijaan.
Se on kuin paluu lapsuuden jouluihin, mahdollisuuteen elää ne vielä kertaalleen, sivustakatsojana.
Elämässä ei aina saa toista mahdollisuutta, tai ei ainakaan kolmatta. Mutta lapsuus on mahdollista elää useampaan kertaan, jos tajuamme käyttää tilaisuuden hyväksi. Lapsina, vanhempina ja isovanhempina.
Joulupukkiin saa jokainen uskoa ainakin kerran vuodessa. Heittäytyä lapseksi edes hetkeksi, pysähtyä tekemään todellisuudesta kauniimpaa ja iloisempaa, lapsen silmillä katsottuna.
Asioiden ei aina tarvitse on niin vakavaa, saa olla möllöttää,  ja vaikka tuijottaa aattoaamu tv:stä lastenohjelmia alusta loppuun saakka.

Aarteita...

Elämä on kuin suuri aarrearkku, johon on mahdollista laittaa toiveita sisään, odottaa niiden toteutumista, joskus jopa uskaltaa tehdä mahdottomuuksista mahdollisuuksia.
Näin opetti minulle niin rakas kolmevuotias ihmisen alku tänä jouluna.
Elämä on tässä ja nyt, mielikuvitukselle on hyvä antaa tilaa, sillä kaikki ei kuitenkaan ole aina sitä miltä se näyttää.
Jos osaamme mielessämme kuvitella niitä huonojakin asioita, niin miksi emme antaisi siivillemme mahdollisuutta lentää leveästi kohti kirkkaana siintävää horisonttia, heittäytyä lapsenomaisesti leikkiin ja antaa elämän viedä eteenpäin, varmasti ja vahvasti, lapsen tavoin, uskoen aina vaan parempaan huomiseen.

Kyllä, olen idealisti ja pysyn sellaisena!!

Jouluaatto tuli ja meni. Koko päivä jännitettiin joulupukkia ja jokainen rapsahdus ovelta päin oli mielenkiinnon kohteena. Aatto meni täysin lapsen ehdoilla, katsellen sitä iloa ja riemua, mitä odotus toi tullessaan.
Kun pukki vihdoin ehti meille päin ison punaisen säkkinsä kanssa, neiti tokaisi ovella pukille, "mä luulin jo että sä et tulekaan".
Voi sitä hymyä joka pienen ihmisen kasvoille nousi kun säkistä paljastui kasapäin pieniä ja suuria paketteja.
"Siinäs näit äiti, mä en oo ollut yhtään tuhma kun sain näin paljon lahjoja", kuului pikkuneidin suusta topakasti.
Aattoilta meni uusien lelujen kanssa leikkiessä. Nukkumaan tuskin olisi maltettu mennä lainkaan, mutta jonhonkinhan se raja oli vedettävä. Illalla sängyssä tyttäreni ihmetteli vain yhtä asiaa.
"Joulupukki ei muistanut tuoda mulle sitä tietokonetta vaikka olin toivonut..."
Hmm...elämä on oppimista. Myös pettymysten kautta.